(tämä on jatko-osa edelliseen blogijuttuun)
Nettikansan sylkykuppi
Melko pian – koska toimin ylläpitäjänä ja moderaattorina eräillä ns. puolijulkisilla sivuilla – ”pääsin mukaan” siihen joukkoon, jonka syytä tässä "modernissa digimaailmassa" ovat kaikki virheet ja huonot asiat. Kun jollakin oli paha olo, surullinen mieli, puoliso petti, lapset eivät pärjänneet, oli rahahuolia, sairastelua, masennusta, mitä kaikkea olikaan, oli helppo purkaa pahaa oloaan tuntemattomiin, kasvottomiin, syyttömiin ihmisiin netissä. Ja sivuja moderoivathan olivat oivallisia kohteita, hehän yrittivät rajoittaa ihmisten luovuutta, analyyttistä elämän otetta, sanan- ja puhevapautta ja kaikkea sitä, mitä länsimaisessa demokratiassa pidettiin kaikkien oikeutena ja erityisesti oikeutena silloinkin, kun sitä käytettiin ronskisti väärin.
Kun tuollaisia asioita yritti sitten moderoida oikein, siinä vääristyi varmaan kohta omakin oikeudentaju ja asioita alkoi nähdä entistä enemmän henkilökohtaisina, ongelmat selvästikin henkilöityivät. Aiemmin rauhanomaisista keskustelukumppaneista alkoi tulla ketä mitäkin ja mistäkin. Jos ei nyt ihan vihollisia, niin ei myöskään oikein kavereitakaan – joiksi heitä joillakin sosiaalisen median palstoilla kuitenkin nimitettiin. Kanssakäyminen jäykistyi ja jäähtyi kohta kokonaan, osa bannasi eli poisti minut ”kaverilistaltaan”, se kun nyt oli melko helppoa tehdä muutamalla hiiren klikkauksella. Aiemmilla kaverimeriiteillä ei ollut enää mitään krediittiä ja todellista ystävyyttähän noissa suhteissa ei oikeastaan kai koskaan ollut ollenkaan. Usein se oli pelkästää yritystä hyötyä toisen tekemisistä ja toisista tai uteliasta tirkistelyä toisen elämään.
Itsekin aloin jo miettiä erilaisia bannauksia itseäni suojellakseni ja välttyäkseni noilta vihamieliseltä tirkistelyltä omiin asioihini ja elämääni. Samalla tietysti mietin – minkä olin jo onneksi tehnyt aiemminkin – mitä itsestäni kerroin muille sosiaalisessa mediassa. Todelliset kaverit tunsivat minut livenä, ei heille tarvinnut kertoa, millainen olen. Kurkistelijakaverit olivat kiinnostuneita jopa siitä, mitä lääkkeitä käytän ja mihin tauteihin. Silloin soivat ensimmäisen kerran hälytyskellot. Mitä se kenellekään kuuluu, mitä syön, mitä juon, mitä lääkkeitä käytän, miten elän.
Asiat veivät kuitenkin aikansa, sillä meidät oli ehdollistettu ajatukselle, ettemme pärjää enää nykymaailmassa ilman sosiaalista mediaa ja siinä tapahtuvaa modernia ja nopeaa yhteydenpitoa, joka on samalla vaivatonta ja helppoa – melkein ilmaistakin.
Lisäksi pitää tietysti sanoa, että näinhän toki on. Kyllä yhteydenpito on helppoa ja vaivatonta netissä. Sitä kautta on löytynyt sukulaisia, ystäviä ja kauan sitten kadonneita tuttuja. Mutta on sieltä löytynyt paljon muutakin – niin hyvää kuin pahaa, kaunista ja rumaa ja mikä tärkeitä: totta ja valhetta oikein roppakaupalla. Mutta osaammeko me suodattaa tuota tietoa niin, että se oikea tieto, totuus, tulee vain perille tai jos tulee molempia, vain oikealla tiedolla on mahdollisuus vaikuttaa meihin. Tunnistammeko netissä totuuden? Se on muuten todella vaikeaa.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
(Tämä blogijuttu jatkuu vielä uudella osalla.)
Nettikansan sylkykuppi
Melko pian – koska toimin ylläpitäjänä ja moderaattorina eräillä ns. puolijulkisilla sivuilla – ”pääsin mukaan” siihen joukkoon, jonka syytä tässä "modernissa digimaailmassa" ovat kaikki virheet ja huonot asiat. Kun jollakin oli paha olo, surullinen mieli, puoliso petti, lapset eivät pärjänneet, oli rahahuolia, sairastelua, masennusta, mitä kaikkea olikaan, oli helppo purkaa pahaa oloaan tuntemattomiin, kasvottomiin, syyttömiin ihmisiin netissä. Ja sivuja moderoivathan olivat oivallisia kohteita, hehän yrittivät rajoittaa ihmisten luovuutta, analyyttistä elämän otetta, sanan- ja puhevapautta ja kaikkea sitä, mitä länsimaisessa demokratiassa pidettiin kaikkien oikeutena ja erityisesti oikeutena silloinkin, kun sitä käytettiin ronskisti väärin.
Sylkykuppi Amazonin ostoslistalta. |
Itsekin aloin jo miettiä erilaisia bannauksia itseäni suojellakseni ja välttyäkseni noilta vihamieliseltä tirkistelyltä omiin asioihini ja elämääni. Samalla tietysti mietin – minkä olin jo onneksi tehnyt aiemminkin – mitä itsestäni kerroin muille sosiaalisessa mediassa. Todelliset kaverit tunsivat minut livenä, ei heille tarvinnut kertoa, millainen olen. Kurkistelijakaverit olivat kiinnostuneita jopa siitä, mitä lääkkeitä käytän ja mihin tauteihin. Silloin soivat ensimmäisen kerran hälytyskellot. Mitä se kenellekään kuuluu, mitä syön, mitä juon, mitä lääkkeitä käytän, miten elän.
Asiat veivät kuitenkin aikansa, sillä meidät oli ehdollistettu ajatukselle, ettemme pärjää enää nykymaailmassa ilman sosiaalista mediaa ja siinä tapahtuvaa modernia ja nopeaa yhteydenpitoa, joka on samalla vaivatonta ja helppoa – melkein ilmaistakin.
Lisäksi pitää tietysti sanoa, että näinhän toki on. Kyllä yhteydenpito on helppoa ja vaivatonta netissä. Sitä kautta on löytynyt sukulaisia, ystäviä ja kauan sitten kadonneita tuttuja. Mutta on sieltä löytynyt paljon muutakin – niin hyvää kuin pahaa, kaunista ja rumaa ja mikä tärkeitä: totta ja valhetta oikein roppakaupalla. Mutta osaammeko me suodattaa tuota tietoa niin, että se oikea tieto, totuus, tulee vain perille tai jos tulee molempia, vain oikealla tiedolla on mahdollisuus vaikuttaa meihin. Tunnistammeko netissä totuuden? Se on muuten todella vaikeaa.
nettihoukka@gmail.com
(Tämä blogijuttu jatkuu vielä uudella osalla.)