Suurena lauantaina, Pääsiäisen aattona 2020 Mikkelin sairaalassa
Voisin varmaan aloittaa tämänkin tarinani samalla tavalla kuin edellisen – olipa yö. Siitä tämä kiihkeä sairaalaelämä pitää huolen, että näemmä aina sattuu ja tapahtuu. Sain nukkua klo kahteen aamuyöllä melko rauhassa, mutta sitten alkoi jälleen tapahtua.
Sain uuden huonekaverin jakamaan luksuskämppäni. Laatu edelliseen naapuriini parani kenties hieman, puhe ainakin on selvempää, mutta ajan ja paikan taju on tai ainakin oli häneltäkin melko kauan kadoksissa. Kun siinä kaiken kohelluksen keskellä tilanne rauhoittui ja pienen tauon jälkeen käväisin vessassa ja palattuani sieltä sänkyyni, hän katseli minua hieman hämmästyneenä silmät sepposellaan vai liekö paremminkin kauhistuneena ja kyseli, kuka, mitä, missä ja sitten heti, että olinko ollut koiraa kusettamassa. En oikein alkuun tajunnut asiaa ja sanoin olleeni vain itseäni kusettamassa.
Seuraavaksi hän luuli – ja siitä kai se kauhu – että olin hänen vaimonsa Sofia (nimi muutettu) ja Sofia olisi siis nyt palaamassa siltä koirankusetusretkeltä ja tässä seisoikin partainen vanha ukko hänen sijastaan tunkemassa viereiselle pedille. Kyllä kai siinä tilanteessa minullakin varmaan olisi ollut pupu pöksyssä hänen asemassaan. Kun kuitenkin samalla häneltä selvästikin oli kadoksissa tieto, missäs sitä oikein ollaan.
No – siinä olikin sitten loppuyön ohjelmat plakkarissa. Onneksi täällä on olosuhteiden pakosta tullut hieman erilainen nukkumisaikataulu – unten maille, tai ainakin sänkyyn yrittämään saada unen päästä kiinni menen täällä jo ilta yhdeksän maissa. Jossain puolenyön tienoilla laitetaan tippa käteen ja nautin hoitavan iltacocktailin ja loppuaamuyö onkin sitten vaihdellen näemmä aina erilainen.
En taidakaan lähteä vielä tänään kotiin, kuten eilen arvelin. Kuumetta on vielä kohtuullisen paljon. Se laskee kyllä kuumeen alentamislääkkeellä, mutta antibiootti ei ilmeisesti vaikuta vielä koko tehollaan. Veriarvot alkavat lähestyä normaaleja, tulehdusarvo CRP on vielä normaalia korkeampi, mutta jo yli puolittunut aiemmasta ja leukosyytit ohjearvojen välissä. Nestettä joudun tosin juomaan kohtuullisen paljon, mutta meneehän tuo, kun ei ole muutakaan tekemistä, kun juoda ja juosta vessassa.
Tänään kehottivat menemään "lenkille" ja löntystelin kipeän jalkani kanssa pitkiä käytäviä päästä toiseen useampaan kertaan, ja havaitsin monta itselleni merkillistä asiaa, jotka suuresti lisäsivät hoitajien ja lähihoitajien sekä siistijien meitä ruokkivien työn arvostusta. Nämä oheiset seuraavat asiat ovat täysin omia arvelujani, eivätkä perustu mihinkään tarkkaan monitorointiin tai kyyläämiseen. Kunhan kuljeskelin ja katselin ympärilleni.
Osasto, jolla olin oli melko täynnä, ei siellä montaa vapaata sänkyä näyttänyt olevan. Olemme siis sairaalan ns. puhtaalla alueella, jossa ei tarvitse enää käyttää kasvomaskeja. Potilaat noin silmämääräisesti pienten ikkunoiden läpi ohi kulkiessa nähtynä olivat pääasiassa vanhempaa, siis oikeasti melko iäkästä joukkoa. Liikkeellä näkemistäni potilasta olin varmaan nuorin - siis nuori seitsenkymppinen.
Kävellessä – vaikken sitä suuremmin ja tarkoituksellisesti halunnutkaan – ei voinut välttyä kuulemasta joitain henkilökunnan kommentteja ja se lisäsi entisestään arvostusta heitä kohtaan. Miten he jaksavatkaan! Kommentit tukivat omia havaintojani huonetovereista, jonka kaltaisia osastolla oli kaiketi melkoinen määrä – vanhuuden höppänöitä, seniilejä, muistinsa menettäneitä ja meitä muita minun kaltaisiani muuongelmaisia. Kysyttyäni asiaa siinä kävellessä eräältä ihanalta hoitajaltani, hän vastasi ykskantaan, että se on pelkästään näkökulmakysymys – kaikella on hyvät ja huonot puolensa. Mainiota positiivisuutta, jota kaiken kaikkiaan sain runsaasti lähes kaikilta.
Lääkäri oli sama nuori osaava ja huumoria hyvin ketävä mies, joka kävi aamukierroksella eilenkin, ja sopuisasti kysellen ilmoitti, että jospa nyt olisin osastolla vielä ainakin seuraavan yön, kun tuo kuumekin oli vielä kohtuullisen korkea. Minulla ei ollut asiaa vastaan mitään vastaan sanomista. Naapuri oli kuitenkin kohtuullisen rauhallinen huonekaveri ja ylläpito sekä muu hoito lähes luksusta, mikäs tässä on ollessa. Kotona pitisi itse tehdä ruoka ja moni muu asia sen ohessa. Varalta tilasin kuitenkin lääkäriltä seuraavan päivän lounaalle – siis pääsiäisaterialle muuten – pienen lasillisen lääkeviiniä. Hän kysyi, eikö lääkekonjakki kelpaisi ja vastasin, että pidän sitä pääsiäisaterialla liian vahvana juomana. Hän lupasi tutkia sairaalan nurkkia, josko viiniä jostain löytyisi.
Hannu
nettihoukka
Voisin varmaan aloittaa tämänkin tarinani samalla tavalla kuin edellisen – olipa yö. Siitä tämä kiihkeä sairaalaelämä pitää huolen, että näemmä aina sattuu ja tapahtuu. Sain nukkua klo kahteen aamuyöllä melko rauhassa, mutta sitten alkoi jälleen tapahtua.
Sain uuden huonekaverin jakamaan luksuskämppäni. Laatu edelliseen naapuriini parani kenties hieman, puhe ainakin on selvempää, mutta ajan ja paikan taju on tai ainakin oli häneltäkin melko kauan kadoksissa. Kun siinä kaiken kohelluksen keskellä tilanne rauhoittui ja pienen tauon jälkeen käväisin vessassa ja palattuani sieltä sänkyyni, hän katseli minua hieman hämmästyneenä silmät sepposellaan vai liekö paremminkin kauhistuneena ja kyseli, kuka, mitä, missä ja sitten heti, että olinko ollut koiraa kusettamassa. En oikein alkuun tajunnut asiaa ja sanoin olleeni vain itseäni kusettamassa.
Seuraavaksi hän luuli – ja siitä kai se kauhu – että olin hänen vaimonsa Sofia (nimi muutettu) ja Sofia olisi siis nyt palaamassa siltä koirankusetusretkeltä ja tässä seisoikin partainen vanha ukko hänen sijastaan tunkemassa viereiselle pedille. Kyllä kai siinä tilanteessa minullakin varmaan olisi ollut pupu pöksyssä hänen asemassaan. Kun kuitenkin samalla häneltä selvästikin oli kadoksissa tieto, missäs sitä oikein ollaan.
No – siinä olikin sitten loppuyön ohjelmat plakkarissa. Onneksi täällä on olosuhteiden pakosta tullut hieman erilainen nukkumisaikataulu – unten maille, tai ainakin sänkyyn yrittämään saada unen päästä kiinni menen täällä jo ilta yhdeksän maissa. Jossain puolenyön tienoilla laitetaan tippa käteen ja nautin hoitavan iltacocktailin ja loppuaamuyö onkin sitten vaihdellen näemmä aina erilainen.
En taidakaan lähteä vielä tänään kotiin, kuten eilen arvelin. Kuumetta on vielä kohtuullisen paljon. Se laskee kyllä kuumeen alentamislääkkeellä, mutta antibiootti ei ilmeisesti vaikuta vielä koko tehollaan. Veriarvot alkavat lähestyä normaaleja, tulehdusarvo CRP on vielä normaalia korkeampi, mutta jo yli puolittunut aiemmasta ja leukosyytit ohjearvojen välissä. Nestettä joudun tosin juomaan kohtuullisen paljon, mutta meneehän tuo, kun ei ole muutakaan tekemistä, kun juoda ja juosta vessassa.
Tänään kehottivat menemään "lenkille" ja löntystelin kipeän jalkani kanssa pitkiä käytäviä päästä toiseen useampaan kertaan, ja havaitsin monta itselleni merkillistä asiaa, jotka suuresti lisäsivät hoitajien ja lähihoitajien sekä siistijien meitä ruokkivien työn arvostusta. Nämä oheiset seuraavat asiat ovat täysin omia arvelujani, eivätkä perustu mihinkään tarkkaan monitorointiin tai kyyläämiseen. Kunhan kuljeskelin ja katselin ympärilleni.
Osasto, jolla olin oli melko täynnä, ei siellä montaa vapaata sänkyä näyttänyt olevan. Olemme siis sairaalan ns. puhtaalla alueella, jossa ei tarvitse enää käyttää kasvomaskeja. Potilaat noin silmämääräisesti pienten ikkunoiden läpi ohi kulkiessa nähtynä olivat pääasiassa vanhempaa, siis oikeasti melko iäkästä joukkoa. Liikkeellä näkemistäni potilasta olin varmaan nuorin - siis nuori seitsenkymppinen.
Kävellessä – vaikken sitä suuremmin ja tarkoituksellisesti halunnutkaan – ei voinut välttyä kuulemasta joitain henkilökunnan kommentteja ja se lisäsi entisestään arvostusta heitä kohtaan. Miten he jaksavatkaan! Kommentit tukivat omia havaintojani huonetovereista, jonka kaltaisia osastolla oli kaiketi melkoinen määrä – vanhuuden höppänöitä, seniilejä, muistinsa menettäneitä ja meitä muita minun kaltaisiani muuongelmaisia. Kysyttyäni asiaa siinä kävellessä eräältä ihanalta hoitajaltani, hän vastasi ykskantaan, että se on pelkästään näkökulmakysymys – kaikella on hyvät ja huonot puolensa. Mainiota positiivisuutta, jota kaiken kaikkiaan sain runsaasti lähes kaikilta.
Lääkäri oli sama nuori osaava ja huumoria hyvin ketävä mies, joka kävi aamukierroksella eilenkin, ja sopuisasti kysellen ilmoitti, että jospa nyt olisin osastolla vielä ainakin seuraavan yön, kun tuo kuumekin oli vielä kohtuullisen korkea. Minulla ei ollut asiaa vastaan mitään vastaan sanomista. Naapuri oli kuitenkin kohtuullisen rauhallinen huonekaveri ja ylläpito sekä muu hoito lähes luksusta, mikäs tässä on ollessa. Kotona pitisi itse tehdä ruoka ja moni muu asia sen ohessa. Varalta tilasin kuitenkin lääkäriltä seuraavan päivän lounaalle – siis pääsiäisaterialle muuten – pienen lasillisen lääkeviiniä. Hän kysyi, eikö lääkekonjakki kelpaisi ja vastasin, että pidän sitä pääsiäisaterialla liian vahvana juomana. Hän lupasi tutkia sairaalan nurkkia, josko viiniä jostain löytyisi.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti