Kuolema tulee aina yllätyksenä, vaikka sen tuloa aavistelisi tai sitä jollakin tavalla osaisi tai tietäisi odottaa. Niin myös sinun kuolemasi oli yllätys. Toinen yhteinen työkaverimme sen minulle ilmoitti. Yleensä melko pian nousee kysymys, miksi. Niin nytkin, mutta ehkä enemmän se ”miksi”-kysymys painottui nyt jollakin tavalla kuoleman sijasta elämään.
Tunsin Timpan reilusti yli 30 vuotta, lähes 40 vuotta, josta vajaat puolet samaa työtä tekevänä työkaverina ja loput lähiesimiehenä. Harrastus- ja elämänpiirimme olivat erilaiset, mutta silti luulin tuona aikana oppineeni tuntemaan hänet. Nyt tai oikeastaan jo jokin aika sitten huomasin, etten ehkä tuntenutkaan.
Timpan tuntemiseni perustui kolmeen merkittävään asiaan: todella pitkään työkaveruuteen, muutamaan yhteiseen ulkomaille suuntautuneeseen työmatkaan ja NPK:hon, Nuorten Poikain Klubiin, epäviralliseen työyhteisömme ukkoporukkaan.
Työkaverina koimme niin normaalia ala- kuin ylämäkeä, mikä lienee kovinkin tavallista. Yksi tapahtuma kuitenkin siltä ajalta nousee ensimmäisenä mieleeni ja uskon sen vaikuttaneen eniten väleihimme. Jouduin valitsemaan esimiehenä kahden väliltä ja valintani osui Timppaan. Hän oli siitä tyytyväinen ymmärtääkseni koko lopputyöuran, enkä itsekään yhtään kadu tekemääni. Tekisin saman tällä tietämyksellä uudestaankin. Se kuitenkin lienee ollut yksi merkittävimmistä yhdistävistä tekijöistä välillämme ja se opetti minuakin niin esimiehenä kuin ystävänä, työkaverina, suhtautumaan ehkä oikeammin ja realistisemmin omaan työyhteisööni ja yleensäkin kaveruuteen ja ystävyyteen työyhteisössä.
Toinen merkittävä vaihe elämässämme olivat ne vuodet, kun reissasimme Timpan kanssa milloin Unkarissa, milloin Englannissa Euroopan Unionin rahoilla Joki-projektin puitteissa. Noilla matkoilla opin tuntemaan myös hieman erilaisen Timpan – erilaisen niin hyvässä kuin pahassa. Mutta noiden matkojen ansiosta oma elämäni sai siinä ohessa monta hyvää asiaa ja kokemusta ja niin uskon käyneen myös Timpalle. Saimme monia kertoja jälkikäteen muistella matkojamme – ikimuistoista junamatkaa Budapestistä Békéscabaan unkarilaisen köyhän miehen tai pariskunnan kanssa ja jalkapallo-ottelua Englannin Birminghamissa Aston Villa vastaan Charlton – vai mikä se nyt olikaan, mutta se voitti yllättäen kuitenkin, vaikkei olisi pitänyt, ja vielä Aston Villan kotikentällä Villa Parkissa, jossa paikalla oli porukkaa saman verran kuin kotikaupungissani. Se oli järisyttävä ensikokemus englantilaiseen jalkapalloelämään. Monia muitakin hauskoja tarinoita olisi kerrottavana noilta matkoilta.
Kolmas meitä yhdistänyt asia oli tuo salaperäinen, työpaikkamme naistenkin kadehtima, hauskoja illanviettoja ja jopa Lapin matkoja järjestänyt NPK – Nuorten Poikain Klubi, jonka itsevaltainen puheenjohtaja, sihteeri ja taloudenhoitaja oikeutetusti ja ilman valitusoikeutta Timppa oli. En muista, milloin toiminta alkoi, mutta kauan sitten ja ymmärtääkseni – vanha kun olen itsekin, en ihan tarkkaan enää muista – mutta ennen Timppaa lienee klubistamme kuollut neljä jäsentä: Ville, Otto, Raimo ja Arvo. Timppa on siis viides. Jäljellä meitä on vielä varmaan noin kymmenkunta, mutta klubi on jo lopetettu. Timppa teki sen omalla diktatorisella päätöksellään, jota kaikki eivät hyväksyneet, eivätkä oikeastaan ymmärtäneetkään, mutta joka sitten kuitenkin piti. Klubin lopettaminen oli myös omalla tavallaan kulminaatiopiste yhteisessä elämässämme.
Klubin lopettaminen liittyi varmaan jotenkin eläköitymiseen. Kun Timpan eläkeikä lähestyi, hän vain ilmoitti, että klubin toiminta loppuu ja muistaakseni minun tehtäväkseni tai, jos en olisi enää hengissä tai riittävissä sielun ja ruumiin voimissa, jonkun muun tehtäväksi, jäi hakea Timpan kuoleman jälkeen hänen kotoaan NPK:n arkisto klubin haltuun edelleen kulttuurihistoriallista arkistoimista varten. Jo kaikki nuo tapahtumat ja koko prosessi omalla tavallaan kertoivat – kun sitä nyt jälkeenpäin arvioin – muutoksesta, joka oli tulossa. Eläkkeelle jääminen on meille joillekin vaikeaa ja eläkkeellä olemiseen on joskus vaikea sopeutua. Minusta tuntuu, että Timpalle se oli erityisen vaikeaa. Ehkä hän aavisti sen ja ehkä siksi NPK lopetettiin jo ennen eläkkeelle siirtymistä, mutta siihen kulminoituu kuitenkin moni asia meidän kaikkien tuon työyhteisön jäsenien yhteisessä elämässä. Joku aika loppui ja joku muu aika alkoi silloin. Osa osasi jatkaa siitä eteenpäin sujuvasti, osa hieman haparoiden. Aloimme ihan selvästi elää omaa elämäämme omien harrastuksiemme parissa ja kasvaa erilleen toisistamme ja erkaantua yhteisistä riennoista. Ihan kuin lukiolaiset ylioppilaskokeen jälkeen hajaantuvat eri puolille maailmaa, niin mekin, omiin kuvioihimme, omaan elämäämme, omiin harrastuksiimme.
Timppa johtaa nyt ehkä NPK:n kunniajäsenten – joita muuten ennätimme valita toiminta-aikanamme muutaman, mutta todella vähäisen määrän – entisenlaisia hauskoja kokouksia toisessa maailmassa, toisessa, toivottavasti paremmassa maailmassa ja todellisuudessa. Kiitos Timppa ystävyydestä, työkaveruudesta ja sen aikaa, kun sitä kesti – vierellä kävelemisestä.
Työkaverisi (evp) Hannu
Tunsin Timpan reilusti yli 30 vuotta, lähes 40 vuotta, josta vajaat puolet samaa työtä tekevänä työkaverina ja loput lähiesimiehenä. Harrastus- ja elämänpiirimme olivat erilaiset, mutta silti luulin tuona aikana oppineeni tuntemaan hänet. Nyt tai oikeastaan jo jokin aika sitten huomasin, etten ehkä tuntenutkaan.
Timpan tuntemiseni perustui kolmeen merkittävään asiaan: todella pitkään työkaveruuteen, muutamaan yhteiseen ulkomaille suuntautuneeseen työmatkaan ja NPK:hon, Nuorten Poikain Klubiin, epäviralliseen työyhteisömme ukkoporukkaan.
Työkaverina koimme niin normaalia ala- kuin ylämäkeä, mikä lienee kovinkin tavallista. Yksi tapahtuma kuitenkin siltä ajalta nousee ensimmäisenä mieleeni ja uskon sen vaikuttaneen eniten väleihimme. Jouduin valitsemaan esimiehenä kahden väliltä ja valintani osui Timppaan. Hän oli siitä tyytyväinen ymmärtääkseni koko lopputyöuran, enkä itsekään yhtään kadu tekemääni. Tekisin saman tällä tietämyksellä uudestaankin. Se kuitenkin lienee ollut yksi merkittävimmistä yhdistävistä tekijöistä välillämme ja se opetti minuakin niin esimiehenä kuin ystävänä, työkaverina, suhtautumaan ehkä oikeammin ja realistisemmin omaan työyhteisööni ja yleensäkin kaveruuteen ja ystävyyteen työyhteisössä.
Toinen merkittävä vaihe elämässämme olivat ne vuodet, kun reissasimme Timpan kanssa milloin Unkarissa, milloin Englannissa Euroopan Unionin rahoilla Joki-projektin puitteissa. Noilla matkoilla opin tuntemaan myös hieman erilaisen Timpan – erilaisen niin hyvässä kuin pahassa. Mutta noiden matkojen ansiosta oma elämäni sai siinä ohessa monta hyvää asiaa ja kokemusta ja niin uskon käyneen myös Timpalle. Saimme monia kertoja jälkikäteen muistella matkojamme – ikimuistoista junamatkaa Budapestistä Békéscabaan unkarilaisen köyhän miehen tai pariskunnan kanssa ja jalkapallo-ottelua Englannin Birminghamissa Aston Villa vastaan Charlton – vai mikä se nyt olikaan, mutta se voitti yllättäen kuitenkin, vaikkei olisi pitänyt, ja vielä Aston Villan kotikentällä Villa Parkissa, jossa paikalla oli porukkaa saman verran kuin kotikaupungissani. Se oli järisyttävä ensikokemus englantilaiseen jalkapalloelämään. Monia muitakin hauskoja tarinoita olisi kerrottavana noilta matkoilta.
Kolmas meitä yhdistänyt asia oli tuo salaperäinen, työpaikkamme naistenkin kadehtima, hauskoja illanviettoja ja jopa Lapin matkoja järjestänyt NPK – Nuorten Poikain Klubi, jonka itsevaltainen puheenjohtaja, sihteeri ja taloudenhoitaja oikeutetusti ja ilman valitusoikeutta Timppa oli. En muista, milloin toiminta alkoi, mutta kauan sitten ja ymmärtääkseni – vanha kun olen itsekin, en ihan tarkkaan enää muista – mutta ennen Timppaa lienee klubistamme kuollut neljä jäsentä: Ville, Otto, Raimo ja Arvo. Timppa on siis viides. Jäljellä meitä on vielä varmaan noin kymmenkunta, mutta klubi on jo lopetettu. Timppa teki sen omalla diktatorisella päätöksellään, jota kaikki eivät hyväksyneet, eivätkä oikeastaan ymmärtäneetkään, mutta joka sitten kuitenkin piti. Klubin lopettaminen oli myös omalla tavallaan kulminaatiopiste yhteisessä elämässämme.
Klubin lopettaminen liittyi varmaan jotenkin eläköitymiseen. Kun Timpan eläkeikä lähestyi, hän vain ilmoitti, että klubin toiminta loppuu ja muistaakseni minun tehtäväkseni tai, jos en olisi enää hengissä tai riittävissä sielun ja ruumiin voimissa, jonkun muun tehtäväksi, jäi hakea Timpan kuoleman jälkeen hänen kotoaan NPK:n arkisto klubin haltuun edelleen kulttuurihistoriallista arkistoimista varten. Jo kaikki nuo tapahtumat ja koko prosessi omalla tavallaan kertoivat – kun sitä nyt jälkeenpäin arvioin – muutoksesta, joka oli tulossa. Eläkkeelle jääminen on meille joillekin vaikeaa ja eläkkeellä olemiseen on joskus vaikea sopeutua. Minusta tuntuu, että Timpalle se oli erityisen vaikeaa. Ehkä hän aavisti sen ja ehkä siksi NPK lopetettiin jo ennen eläkkeelle siirtymistä, mutta siihen kulminoituu kuitenkin moni asia meidän kaikkien tuon työyhteisön jäsenien yhteisessä elämässä. Joku aika loppui ja joku muu aika alkoi silloin. Osa osasi jatkaa siitä eteenpäin sujuvasti, osa hieman haparoiden. Aloimme ihan selvästi elää omaa elämäämme omien harrastuksiemme parissa ja kasvaa erilleen toisistamme ja erkaantua yhteisistä riennoista. Ihan kuin lukiolaiset ylioppilaskokeen jälkeen hajaantuvat eri puolille maailmaa, niin mekin, omiin kuvioihimme, omaan elämäämme, omiin harrastuksiimme.
Timppa johtaa nyt ehkä NPK:n kunniajäsenten – joita muuten ennätimme valita toiminta-aikanamme muutaman, mutta todella vähäisen määrän – entisenlaisia hauskoja kokouksia toisessa maailmassa, toisessa, toivottavasti paremmassa maailmassa ja todellisuudessa. Kiitos Timppa ystävyydestä, työkaveruudesta ja sen aikaa, kun sitä kesti – vierellä kävelemisestä.
Työkaverisi (evp) Hannu