Kirkkovuoden kierrossa tänään alkoi Pääsiäistä, ylösnousemusjuhlaa edeltävä Suuri viikko, joka tunnetaan läntisessä (luterilaisessa) maailmassa piinaviikkona ja hiljaisena viikkona. Minulla on noita melko hiljaisia viikkoja ollut viime aikoina jo melkoisesti ilman pääsiäistä tai koronaakin.
Kaikki alkoi jo varhain maaliskuussa, kun sain ”määräyksen” mennä suurehkoon leikkaukseen sairaalaan. Päivämäärä sovittiin noin puoleenväliin maaliskuuta ja minulla alkoi eräänlainen ”ennakkokoronakaranteeni”, vaikkei koronasta täällä Suomessa ollut vielä mitään suurempaa tietoa. Kiinassa se vielä silloin jyräsi.
Minun astmaatikkona piti joka tapauksessa varoa sairastumasta flunssaan tai muuhunkaan vakavampaan. Aloitin samalla myös varustautumisen ruuan, juoman ja lääkkeiden osalta pitkään leikkauksen jälkeiseen toipilasaikaan, jolloin en kotoani pääsisi mihinkään. Täysin tietämättä koronan tulosta ja muustakaan.
Sitten päivämäärä vaihtui, koska kaikki paikat – hampaita myöten – piti olla priimakunnossa ja jouduin jopa kokemaan kauhun hetkiä hammaslääkärissä, kun hän ilmoitti ottavansa neljä yläetuhammasta pois. Pyysin tuolin istahtaakseni ja sanoin lääkärille, ettei hän ollut tosissaan. Oli se – alkuun – mutta poistettiin sitten ”onneksi” vain yksi eikä sekään ihan tuosta keskeltä. Voitte vain kuvitella sitä mielikuvituksen laukkaa ja ilottelua, kun vunukkani kuulivat, että oli alkuaan tarkoitus poistaa neljä etuhammasta.
No – samalla siirtyi leikkauspäivä reilulla kahdella viikolla, jona aikana koronakin ehti jo paikalle ja meni itsellänikin mietinnäksi – mitähän nyt tapahtuu. Ja kyllähän maailmassa alkoi tapahtuakin. Itsekin aloin jo sopeutua asiaan, että kaikki siirtyy syksyyn ja elämä tulee olemaan vaikeata paljon pitemmän aikaa, kun alkuun olin ajatellut.
Tänään – Suuren viikon alkaessa – päätin sitten päivittää tietojani ja kysyä, missä mennään. Soitin sairaalaan, joka ilmoitti, että he elävät nykyään viikon periodeja ja ei ole ehdottoman varmaa, että minulle aiemmin annettu leikkauspäivä kahden viikon päästä toteutuu. Mutta mikäli kaikki menee suunnilleen samalla tavalla kuin tähän asti, kuten he olettivat, leikkaus toteutetaan. Saan siitä ilmoituksen piakkoin, vielä mahdollisesti tällä viikolla.
Siitä se taas alkoi – pesän rakentaminen, kuten itse sitä nimitän. Toiminnallisesti, mutta myös henkisesti. Valmistautuminen tulevaan tilanteeseen, jossa olen melko avuton ja pitkään kotonakin toisten avun varassa. Ja vielä tällaisen koronavouhotuksen keskellä, jossa kaikki asiat pitää katsoa ainakin kahteen kertaan ennen toteuttamista, eivätkä ketkä tahansa voi tulla auttamaan.
Kotivaraa minulla on vielä, vaikka olen aloittanut sitäkin jo syödä, että voisin vaihtaa uudempiin pakkauksiin. Mutta erilaiset perustuotteet: leivät, höysteet, juomat jne. ne loppuvat varmaan alle viikossa, ellen saa täydennystä. Sen saaminen vaikeutui, koska sain totaalisen kiellon mennä kauppoihin, apteekkiinkaan tai mihinkään ihmisten pariin. Pitää siis keksiä jotain muuta.
Nuorimmaiseni asuu poliisien vartioiman Uudenmaan suljetun rajan takana ja toinen puolentoista sadan kilometrin päässä etätöissä vaimonsa ja kahden etäkoulussa olevan vunukan kanssa. Kai hän pääsisi käymäänkin, mutta ei se nyt ihan helppoa ole monestakin syystä.
Siispä istuin tietokoneen ääreen ja tilasin sen kautta ruokaa ja juomaa verkkokaupasta. Täällä periferiassa jono ei ole samanlainen, kun kuulemma poikani mukaan on Helsingissä. Siellä ruokaa joutuu modernissa digi-Suomessa odottamaan pahimmillaan toista viikkoa, täällä saan keskiviikkona, kun tänään (maanantaina) tilasin. Modernia toimintaa verkkokaupalta – auttaa jopa paastoamaan pari päivää.
Joten uusiksi meni tämä aikaisemman muotoinen karanteenielämäni ja nyt pitää aloittaa uudenlainen. Ei se vaikealta noin aloittamisen osalta näytä, mutta kyllä ihan oikeasti ajoittain hirvittää ajatella, miten on sitten parin viikon kuluttua. Mutta sehän sitten nähdään – toivottavasti. Onhan tuossa välissä tuo ylösnousemusjuhla onneksi mallia elämälle antamassa ja toivoa tuomassa.
Hannu
nettihoukka
Kaikki alkoi jo varhain maaliskuussa, kun sain ”määräyksen” mennä suurehkoon leikkaukseen sairaalaan. Päivämäärä sovittiin noin puoleenväliin maaliskuuta ja minulla alkoi eräänlainen ”ennakkokoronakaranteeni”, vaikkei koronasta täällä Suomessa ollut vielä mitään suurempaa tietoa. Kiinassa se vielä silloin jyräsi.
Minun astmaatikkona piti joka tapauksessa varoa sairastumasta flunssaan tai muuhunkaan vakavampaan. Aloitin samalla myös varustautumisen ruuan, juoman ja lääkkeiden osalta pitkään leikkauksen jälkeiseen toipilasaikaan, jolloin en kotoani pääsisi mihinkään. Täysin tietämättä koronan tulosta ja muustakaan.
Sitten päivämäärä vaihtui, koska kaikki paikat – hampaita myöten – piti olla priimakunnossa ja jouduin jopa kokemaan kauhun hetkiä hammaslääkärissä, kun hän ilmoitti ottavansa neljä yläetuhammasta pois. Pyysin tuolin istahtaakseni ja sanoin lääkärille, ettei hän ollut tosissaan. Oli se – alkuun – mutta poistettiin sitten ”onneksi” vain yksi eikä sekään ihan tuosta keskeltä. Voitte vain kuvitella sitä mielikuvituksen laukkaa ja ilottelua, kun vunukkani kuulivat, että oli alkuaan tarkoitus poistaa neljä etuhammasta.
No – samalla siirtyi leikkauspäivä reilulla kahdella viikolla, jona aikana koronakin ehti jo paikalle ja meni itsellänikin mietinnäksi – mitähän nyt tapahtuu. Ja kyllähän maailmassa alkoi tapahtuakin. Itsekin aloin jo sopeutua asiaan, että kaikki siirtyy syksyyn ja elämä tulee olemaan vaikeata paljon pitemmän aikaa, kun alkuun olin ajatellut.
Tänään – Suuren viikon alkaessa – päätin sitten päivittää tietojani ja kysyä, missä mennään. Soitin sairaalaan, joka ilmoitti, että he elävät nykyään viikon periodeja ja ei ole ehdottoman varmaa, että minulle aiemmin annettu leikkauspäivä kahden viikon päästä toteutuu. Mutta mikäli kaikki menee suunnilleen samalla tavalla kuin tähän asti, kuten he olettivat, leikkaus toteutetaan. Saan siitä ilmoituksen piakkoin, vielä mahdollisesti tällä viikolla.
Siitä se taas alkoi – pesän rakentaminen, kuten itse sitä nimitän. Toiminnallisesti, mutta myös henkisesti. Valmistautuminen tulevaan tilanteeseen, jossa olen melko avuton ja pitkään kotonakin toisten avun varassa. Ja vielä tällaisen koronavouhotuksen keskellä, jossa kaikki asiat pitää katsoa ainakin kahteen kertaan ennen toteuttamista, eivätkä ketkä tahansa voi tulla auttamaan.
Kotivaraa minulla on vielä, vaikka olen aloittanut sitäkin jo syödä, että voisin vaihtaa uudempiin pakkauksiin. Mutta erilaiset perustuotteet: leivät, höysteet, juomat jne. ne loppuvat varmaan alle viikossa, ellen saa täydennystä. Sen saaminen vaikeutui, koska sain totaalisen kiellon mennä kauppoihin, apteekkiinkaan tai mihinkään ihmisten pariin. Pitää siis keksiä jotain muuta.
Nuorimmaiseni asuu poliisien vartioiman Uudenmaan suljetun rajan takana ja toinen puolentoista sadan kilometrin päässä etätöissä vaimonsa ja kahden etäkoulussa olevan vunukan kanssa. Kai hän pääsisi käymäänkin, mutta ei se nyt ihan helppoa ole monestakin syystä.
Siispä istuin tietokoneen ääreen ja tilasin sen kautta ruokaa ja juomaa verkkokaupasta. Täällä periferiassa jono ei ole samanlainen, kun kuulemma poikani mukaan on Helsingissä. Siellä ruokaa joutuu modernissa digi-Suomessa odottamaan pahimmillaan toista viikkoa, täällä saan keskiviikkona, kun tänään (maanantaina) tilasin. Modernia toimintaa verkkokaupalta – auttaa jopa paastoamaan pari päivää.
Joten uusiksi meni tämä aikaisemman muotoinen karanteenielämäni ja nyt pitää aloittaa uudenlainen. Ei se vaikealta noin aloittamisen osalta näytä, mutta kyllä ihan oikeasti ajoittain hirvittää ajatella, miten on sitten parin viikon kuluttua. Mutta sehän sitten nähdään – toivottavasti. Onhan tuossa välissä tuo ylösnousemusjuhla onneksi mallia elämälle antamassa ja toivoa tuomassa.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti