Hiljainen poika ja pronssinen jumalatar

 

Muisto vuosien takaa.
(Kuva: HAP)

Eräs lähipiirini ihminen lähetti minulle viestin ja kysyi, olinko kuunnellut Ylen Areenasta erään ohjelman. En ollut. Niinpä sitten kuuntelin.

Kysyjä halusi kuulla mielipiteeni ohjelmasta. Mitä ajattelin siitä? Aihe oli mielenkiintoinen. Se käsitteli asioita, joita itsekin olen viimeaikoina pohtinut. Pidin siitä. Itse asiassa pidin paljon. Siinä oli jotakin sellaista, joka jäi kaikumaan mieleen vielä pitkään kuuntelun jälkeen. Niinpä vastasin kysyjälle ajatuksistani ja huomasin kertovani samalla muiston, joka aivan yllättäen nousi esiin samassa yhteydessä.

Ollessani vielä työelämässä, siis kauan sitten, silloin kun toimin vielä opettajana enkä hallinnon virkamiehenä, siis joskus 1980-luvun puolivälissä, luokassani oli monenlaisia, keskenään hyvin erilaisia lapsia. Heistä on sitten aikuistuttuaan vuosien mittaan kasvanut muusikoita, jalkapalloilijoita, lääkäreitä, ammattimiehiä ja -naisia, monien alojen osaajia. Jokaisella heistä on oma tarinansa. Jotkut heistä ovat jääneet mieleeni pysyvämminkin. Yksi oppilas ehkä sitten varsin erityisestä syystä.

Hän oli yksinhuoltajaäidin poika. Isä oli kuollut jo ennen hänen syntymäänsä. Muistan erään kerran – elettiinköhän vuotta 1985 – kun hän tuli luokseni ja kysyi, saisiko hän lomaa koulusta, sillä hän oli lähdössä äitinsä kanssa Kreikkaan. Myönsin loman empimättä. Pojalla ei ollut vaikeuksia opiskelun kanssa, ja tiesin hänen selviytyvän viikon tehtävistä vaivatta.

Kun iloinen pikkupoika palasi matkaltaan, hän tuli luokseni ja ojensi minulle painavan paketin. Katselin sitä hämmentyneenä. Koosta ja painosta päätellen ajattelin, että siellä saattaisi olla vaikkapa viinipullo. Kiitin lahjasta ja päätin avata sen kaiken varalta vasta kotona.

Kotona avatessani pakettia yllätyin. Laatikosta ei tullutkaan viinipulloa, vaan ylhäällä kuvassa näkyvä pieni pronssinen patsas. Painava, noin parikymmentä senttiä korkea seisova kreikkalainen jumalatar, kypärä päässään ja keihäs kädessään. Se esittää Ateenan suojelusjumalatarta, Pallas Athenea. 

Tuo sama patsas seisoo yhä olohuoneeni ikkunalaudalla. Siinä se on ollut jo vuosikymmeniä – hiljaisena, mutta puhuttelevana muistutuksena yhdestä oppilaasta ja yhdestä sydämellisestä eleestä. Ja ehkä muustakin, jota en silloin saantihetkellä varmaan ollenkaan arvannut.

Näin jälkikäteen on pysäyttävää ajatella, että sain tuon patsaan muutamia vuosia ennen kuin tiesin oman elämäni kulkevan myös Kreikkaan. Kun sitten noin viisitoista vuotta myöhemmin elin lähes vuoden Ateenan lähistöllä, Palio Pendelissä, maineekkaassa Pendelin luostarissa, tuo pieni pronssinen kotiini Mikkeliin jäänyt jumalatar ei ollut minulle enää vain oppilaan tuoma matkamuisto. Se tuntui oudolla tavalla ennakolta annetulta merkiltä, hiljaiselta säikeeltä, joka oli sidottu elämääni jo ennen kuin ymmärsin sen merkityksen. En siksi ole voinut olla ajattelematta usein sitä pientä poikaa ja hänen lahjaansa. Elämä punoo joskus polkumme yhteen tavalla, joka paljastuu meille vasta vuosien kuluttua.

Muistan siis hänet edelleen. En kuitenkaan usko tavanneeni ainakaan montaa kertaa häntä enää sen jälkeen, kun hän lähti koulustamme, mutta olen jostakin syystä seurannut hänen elämäänsä sivusta. Myöhemmin sain tietää jostain nettikirjoituksesta senkin, että hänen isänsä oli kuollut jo ennen pojan syntymää. Syytä en tiedä. Poika asui äitinsä kanssa, ja äiti huolehti hänestä hyvin. Muistaakseni äiti työskenteli kenties terveydenhoitoalalla. Äidin suvusta – ja ymmärtääkseni myös isän puolelta eräs lähisukulainen asui kaupungissa ja oli pojalle tärkeä tuki ja turva. Näin muistelen, tarkasti en sitä toki tiedä.

Poika menestyi koulussa erinomaisesti. Hän oli hiljainen, mutta määrätietoinen. Sellainen, joka ei pitänyt itsestään meteliä, mutta ilmeisesti tiesi, mihin oli matkalla. Tänään hän on kirjailija, tiedemies, teologian tohtori, suomalainen professori.

Näin vastasin tuolle alussa mainitulle kysyjälle. Mutta ehkä vastaukseni ei lopulta koskenutkaan vain sitä kuuntelemaani ohjelmaa. Ehkä se koski kiitollisuutta, luottamusta ja sitä, miten pienetkin eleet ihmisen elämän varrella voivat jäädä elämään – joskus pronssiin valettuina, joskus pysyvästi sydämeen.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com