28.8.18

Autokefalia vai ei – siinäpä kysymys!

Maailmanlaajuisessa ortodoksisessa yhteisössä elämme mielenkiintoisia aikoja. Parin, kolmen päivän päästä myös Suomen ortodoksiset piispat matkustavat Konstantinopoliin, nykyiseen Istanbuliin, missä on ekumeenisen patriarkaatin laaja kaikkien piispojen synaksis, eli kokoontuminen.

Asialistalla lienee omien patriarkaatin sisäisten asioiden lisäksi varsin mielenkiintoinen maailmanlaajuinen ortodoksinen kysymys: saako Ukrainan ortodoksinen kirkko autokefalian, täyden itsenäisyyden ja jos saa, millainen on mahdollisen tuon tulevan uuden paikalliskirkon kokoonpano. Ukrainassa kun vaikuttaa ainakin kolme erillistä ortodoksista kirkkoa ja sen lisäksi ns. itäistä riittiä noudattava kreikkalaiskatolinen eli uniaattikirkko Rooman kirkon alaisuudessa ja tietysti läntistä riittiä noudattava roomalaiskatolinen kirkkokin, joilla ei tosin liene suurtakaan roolia tässä asiassa. Keitä mahdolliseen uuteen paikalliskirkkoon kuuluu ja ketkä jäävät sen ulkopuolelle?

Asian primus motorina lienee toiminut nykyinen Ukrainan presidentti Petro Poroshenko, joka erilaisilla toimilla mm. ortodoksisen kirkonkin piirissä, yrittää kaikin tavoin vähentää venäläisten läsnäoloa ja vaikutusvaltaa Ukrainassa. Taustalla on tietysti vahvasti kaikki tapahtumat niin Krimillä (Krimin valtaus) kuin Itä-Ukrainassa (sisällisota, jossa venäläiset joukot ovat vahvasti mukana).

Äskettäin Ukrainassa vietettiin maan itsenäisyyspäivää, jonka tilaisuuksiin ja etenkin erääseen merkittävään kirkolliseen tilaisuuteen Kiovan ortodoksiseen Pyhän Sofian katedraaliin, oli kutsuttu kaikkien maassa toimivien uskonnollisten kirkkojen edustajat. Mukana olivat ortodokseista niin maan suurimman kirkon Moskovan patriarkaatin alaisen Ukrainan ortodoksisen kirkon (UOK-MP) päämies, metropoliitta Onufri(os) seurueineen, kuin myös hänen eräänlainen kilpakumppaninsa tai joskus häntä on pidetty kirkollisessa retoriikassa luopiona ja jopa vihollisena, aikanaan Moskovan patriarkaatista eronnut ja oman patriarkaatin perustanut, Kiovan patriarkaatin (UOK-KP) päämies, patriarkka Filaret, seurueineen. Mukana oli myös kolmannen ortodoksisen kirkon, niistä pienimmän Ukrainan autokefalisen ortodoksisen kirkon (UAOK) edustajat. Vain Venäjän alainen kirkko on ns. kanoninen, muita kahta pidetään enemmän tai vähemmän skismaattisina.

Maailmalle levitettiin tämän vuotisen (2018) itsenäisyyspäivän eräässä tilaisuudessa kuvattua materiaalia, jossa mm. kilpakumppanit Onufrios ja Filaret antoivat ns. rauhansuudelman ja syleilivät toisiaan, mitä pidettiin todella poikkeuksellisena ja merkkinä mahdollisesti jostakin tulevasta. Propagandaa vai ei - se nähtäneen pian.

Tilaisuuteen presidentin toimesta myös kutsuttu Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos ei ollut paikalla, ja hän vetosi muihin aikataulukiireisiinsä ja jäi pois tilaisuudesta. Hänen poissaolonsa tilaisuuksista oli varmaan enemmän valtioviisautta kuin ehkä todellista aikataulukiirettä. Hän on jollain tasolla luvannut olla puuttumatta Venäjän ja Ukrainan välisiin konflikteihin, mutta samalla hän kuitenkin perää historiallista toimivaltaansa Ukrainan kirkkoon, mikä perustuu kanoneihin ja kauas historiaan, jo aikaan ennen Venäjän kirkon olemassaoloa, mikä syntymä sekään ei tainnut olla aikanaan ihan kivuton ja kaikkien kanonien, kirkon säädösten, mukainen.

Viime viikkoina ja kuukausina kumpikin taho: Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaatit ovat lobanneet kantojaan vahvasti. Mm. Venäjän kirkon ”kakkosmies”, ulkosuhteita hoitavan osaston päällikkö, Volokolamskin metropoliitta Hilarion on pendelöinyt paikalliskirkoissa niin Serbiassa, Romaniassa, Bulgariassa, Albaniassa, Kyproksella, Puolassa ja missä kaikissa lienee käynyt joko itse tai edustajiensa välityksellä pehmittämässä maaperää mahdollisille muutoksille ja kertomassa Venäjän kirkon kannan asioihin, mutta ilmeisesti myös ”haistelemassa” ilmaa.

Muutokset ovat vahvasti ”riippuneet ilmassa” koko ajan. Meille asioista mitään tietämättömille on väkisin tullut käsitys siitä, että Konstantinopolin patriarkaatti närkästyi suuresti siitä, että Venäjän kirkko jollain tavalla sabotoi tai ainakin esti, alkuun melko sopuisasti suunnitellut, Kreetalla ns. Suuren ja Pyhän synodin kokoontumisessa tehdyt päätökset ja jopa osallistumisenkin ko. synodiin.

Konstantinopoli on mitä ilmeisimmin toiminut enemmän piilossa julkisuudelta – kun samaan aikaan Venäjä on pärisyttänyt tapaamisistaan kovastikin ”viidakkorumpua”. Samalla on monilla ns. ”asiantuntevilla tahoilla” uumoiltu, että Konstantinopoli ”menee maaliin” maksoi, mitä maksoi. Vaikka se aiheuttaisi uuden ja vaikean skisman eli kirkollisen eripuran paikalliskirkkojen välillä tai ainakin Venäjän ja Konstantinopolin välillä.

Vaikuttaa siltä, että Venäjälläkin on huomattu asia ja huolestuttu siitä. Mene ja tiedä! Ukrainan poistuminen Venäjän kirkon ”muonavahvuudesta” on suuri leikkaus sen kirkkoruumiiseen. Patriarkaatista poistuu sitä kautta miljoonia jäseniä. Huolestuneisuudesta ainakin mielestäni kertoo sekin, että Venäjän kirkon päämies, Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill, vierailee 31.8.2018 Konstantinopolissa. Ei ihan tavallista sekään.

Samaan aikaan vierailun kanssa tai päivä myöhemmin, siellä alkaa myös Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin laaja, kaikkien piispojen synaksis, kokous, jonka asialistalla on varmasti myös tämä asia, vaikka se ei siitä päätäkään. Myös Suomen kaikki kolme toimessa olevaa piispaa, arkkipiispa Leo, Metropoliitta Elia ja piispa Arseni, matkustavat Konstantinopoliin, ja heillä on pian asiasta hyvää sisäpiiritietoa. Saa nähdä, kuulemmeko mekin jotain siitä, vaiko yhä vain spekuloimme, mitä asiasta lopulta päättävä Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin oma Pyhä synodi siitä mahdollisesti syyskuun puolenvälin aikoihin tai - kuten on nyt jo uumoiltu - vasta lokakuussa päättää. Asioita on lykätty ja lykkäämisen jälkeenkin lykätty ja mm. presidentti Poroshenkon aiemmin esittämät päivämäärät itsenäisyyden julistamisesta ovat moneen kertaan paukkuneet ja saattavat paukkua edelleenkin. Lähipäivät sen kertovat.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

22.8.18

Avuttomuus oppiaineena

Olen syrjäsilmällä seurannut yhä joitain asioita nykyisestäkin hektisestä koulumaailmasta, kun netti ja some tarjoavat siihen oivan mahdollisuuden. Miksi syrjäsilmällä ja miksi yhä? No kaiketi siksi, että toimin aikanaan eri tehtävissä opetusalalla noin 40 vuotta, niin sieltä kai jäi jotain selkärankaankin – siksi siis yhä. Mutta olen nyt ollut jo vajaan parin vuoden päästä eläkkeelläkin kymmenen vuotta, siksi syrjäsilmällä. Minusta ei ole oikein, jos tai ehkä opettajan kyseessä ollessa KUN eläkeläinen ryhtyy neuvomaan työssä olevia, miten opettaa ja toimia. Siksi minusta on parempi olla sivustakatsoja ja heittää herjaa silloin, kun sille päälle sattuu. Mahdollisimman harvoin kuitenkin.

Nyt taas satuin sille päälle. Seurasin nettikeskustelua uskonnon kirjojen saamattomuudesta, lukio-opiskelijoitten määrän vähenemisestä ja sitä tietä tuntien ja tietysti pitkässä juoksussa töiden loppumisesta. Kuinka ollakaan tuo keskustelu oli enemmän tai vähemmän pelkää valittamista ja voivottelemista siitä, kun joku ei tee mitään tai jos tekeekin, tekee sen ihan väärin.

Eihän tuossa tietysti ole mitään uutta, noin taisivat jo toimia silloinkin, kun töissä olin ja yleensä syy oli sitten johdossa, milloin rehtorissa (tai oikeastaan useimmiten), milloin kouluhallinnossa. Silloin kerrottin mieluusti vanhaa sanontaa siitä, että opettaja, joka ei osannut opettaa, pääsi rehtoriksi. Rehtori, joka ei osannut johtaa kouluaan, pääsi koulutoimenjohtajaksi. Koulutoimenjohtaja, joka ei osannut johtaa kuntansa koulutointa, pääsi tarkastajaksi. Tarkastaja, joka sai läänin koulutoimen (silloin oli vielä läänejäkin) sekaisin, ylennettiin kouluhallitukseen, nykyiseen opetushallitukseen ja parhaimmillaan tie johti kai sitten aina ministeriöön saakka.

Eihän valittamisessa tietysti mitään niin kamalan dramaattista ole, se kuluu varsin läheisesti ihmisluontoon, mutta keinoissa ratkaista asioita saattaa sitten tuota draamaa ilmetä. Valittaa kun on niin helppoa, tehdä oikein on jo asteen vaikeampaa. Puhumattakaan, että ryhtyisi muuttamaan maailmaa – tässä tapauksessa opetusta – paremmaksi ja tehokkaammaksi, tuloksia tuottavammaksi.

Joku minua viisaampi olisi jo muutama vuosi sitten arvannut, että näin tässä käy. Opettajat kertovat yleensä tienneensä sen jo kauan, mutta eivät silti tehneet mitään asian korjaamiseksi. Tai tekiväthän he – valittivat.

Kirjat ovat siis yksi tämän hetken kiista-asioista monien muiden ohessa. Pienelle ryhmälle – tai oikeammin yhä edelleen pienenevälle ryhmälle – ei ole viisasta eikä taloudellista tehdä kirjoja. Aikanaan – ainakin isä Viktor Railaksen jälkeen – tuossakin ryhmässä oli ihmisiä, jotka ihan oikeasti kuvittelivat rikastuvansa kirjojen tekemisellä. Heh!

Sen verran ole jälkiviisas ja kehun itseäni, että jo 1990-luvulla haikailin joidenkin pellepelottomien kanssa muunlaista opetusmateriaalia, kuin käsiin hajoavia kirjoja, joiden tieto ja anti opetussuunnitelmien muuttuessa jäivät usein kovin lyhytaikaisiksi. Niin ja tietysti kirjat olivat kalliita, koska pitihän kirjoittajille yrittää maksaa edes jotain palkkiota kirjojen teosta ja niitä myytiin kovin pieni määrä normaaleihin muihin kirjoihin verrattuna. Me pellepelottomat silloin ja osin vieläkin edes yritimme ja yritämme yhä etsiä muita keinoja.

Mutta jo silloin kohosi vahvana tietotekniikan vastustus. Tietokoneet tulivat kouluihin ja muistan useita varsin nuoriakin opettajia, jotka totesivat – vieläpä ihan tosissaan – etteivät he ikinä koske tietokoneeseen, eivätkä tule niitä tarvitsemaan ja käyttämään opetuksessa. No jäljet näkyvät nyt monella tavalla: opiskelijoitten määrissä, kirjojen teossa (mm. laadussa) ja kumma kyllä myös varsinaisen työn, opetuksen, suorittamisessa, sillä yhä löytyy noin ajattelevia opettajia ja yllättävän paljon kaiken lisäksi.

Apuun on aikojen saatossa huudettu milloin kirkkoa, milloin opetushallintoa, eiköhän joku liene osoittanut pyyntönsä – uskonnosta kun on kyse – hieman korkeammallekin taholle. Mutta eipä ole ainakaan kirkon ja opetushallinnon alalta paljoa herunut ja tuo ylempi taho ei aina kerro asioista niin selkeästi meille ihmisille. Ei varsinkaan oppikirjoista.

Nyt voisi kai jo laittaa tähän sen pitkään jahkaamani eläkeläisen neuvon kaikesta huolimatta. Silläkin uhalla, että turpaan tulee ja sitä se tunnetusti varmasti tekee. Neuvoa nyt kaiken tietäviä ja osaavia opettajia. Mutta teen sen silti.

Huolimatta tilanteesta aika moni opettaja on kuitenkin ollut hiljaa, eikä ole kiivennyt barrikadeille, koska on katsonut sen melko turhaksi. Mitä he ovat sitten tehneet? Sitä, mitä opettajat ovat jo satoja vuosia tehneet: OPETTANEET. Opettaneet niillä välineillä ja kirjoilla, mitä on saatavilla ja kaikesta tärkeimmillä välineillään: AMMATTITAIDOLLA ja ASIAOSAAMISELLA. Kun nuo taidot on hankkinut, muuta ei sitten välttämättä tarvitsekaan ja voinen kai tässä kainosti muistuttaa sen tosiasian, joka ainakin meille jo kauan, kauan sitten opettajanvalmistuksessa opetettiin: kirja on vain opetuksen väline, jota ilmankin voi opettaa. Jos osaa! Liekö nykyisin toisin!

Tietysti monet muutkin voisivat siirtyä moiseen menetelmään, mutta varmasti on muitakin asioita, joita he voisivat tässä tilanteessa tehdä valittamisen sijasta. Ryhtyä tehokkaaseen opettajajärjestön koordinoimaan yhteistyöhön asioiden muuttamiseksi paremmiksi. Sitä tosin aina ovat haitaneet ujous ja kateus. Kun minä teen jotain yhteistä materiaalia, a) pelottaa, onko se muiden mielestä hyvää materiaalia, b) siinä on ollut semmoinen urakka, että tehkööt laiskat itse materiaalinsa, c) saako tästä lisää palkkaa tai d) joku muu syy, joka yleensä aina kyllä löytyy.

Väite, ettei kaikilla kouluilla ole tietokoneita ja laitteita oppilaiden käyttöön on yhtä hatara, kuin se, ettei vanhoille ihmisille voi tehdä nettimateriaalia, kun he eivät osaa käyttää tietokoneita. Tai se, että nyt pitää tehdä koko kirkolle yhteinen tiedotuslehti ja ihan paperisena, koska vanhukset ... Heh, heh! Kaikki on sovellettavissa ja toteutettavissa, kunhan vain tahtoa – ja ripaus järkeäkin löytyy. Jos on rahaa kirjoihin, on rahaa myös laitteisiin. Jos ei ole, nouskaa tästä barrikadeille. Niin ja opetelkaa sitä ennen itse käyttämään tietotekniikkaa hyväkseen mahdollisimman paljon opetuksessa. Se kaikesta huolimatta tuo paljon uutta sisältöä ja mielenkiintoa opetukseen, on normaaliutta nykynuorille ja menee heille paremmin perille. Uskontokin!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

16.8.18

Kolme vanhusta

Olen aina pitänyt kovasti venäläisistä lauluista, balladeista , mutta myös venäläisistä kansantarinoista.

Kerronpa tässä nyt vblogina yhden kansantarinan. Se kertoo kolmesta vanhuksesta, kolmesta pyhästä miehestä jossain Vienan merellä sijaitsevalla saarella Alkangelin kaupungin ja Solovetsikin luostarin välillä.

Tässä tuo tarina omin sanoin kerrottuna:



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com