30.12.15

Olisikohan viisainta olla lukematta tämäkin!

Olen nyt muutaman vuoden kirjoitellut blogeja ja sitten aina aika ajoin niitä myös lopetellut. Tämä taitaa olla viides blogini ja toinen niistä, jonne yhä enemmän tai vähemmän aktiivisesti kirjoitan. Tosin nyt taas tuntuu siltä, että pitäisiköhän pitää taukoa. Niin blogikirjoittelusta kuin sosiaalisesta mediastakin ja keskittyä muihin asioihin.

En oikeastaan entisessä elämässäni koskaan ajatellut, että kirjoittelisin joskus tällaisia blogijuttuja. Kuitenkin eläessäni vuonna 2000 Sveitsissä ja Kreikassa kokonaisen vuoden, tämän kaltainen kirjoittelu itse asiassa alkoi jo silloin siellä, 16 vuotta sitten. Silloin vain ei vielä tunnettu blogeja, siksi kirjoitin nettiin matkapäiväkirjaa, joka on käytännössä melkein sama asia.


Silloinen matkapäiväkirja syntyi molemminpuoliseen tarpeeseen: itse kirjoittelin ikävissäni ja lapseni, sukulaiseni ja ystäväni saivat tietää, miten minulla menee, missä milloinkin olen. Hieman sellainen win-win-tilanne. Jo silloin matkapäiväkirjani nettiosoite vuoti muualle ja sellaisille, joille en sitä sen suuremmin ollut ollenkaan edes ajatellut. No - eipä tuo sitten ihmeemmin haitannut, kirjoitin ja kirjoittelen yhä samalla tavalla, luki niitä sitten kuka tahansa.

Melko pitkälle samalla periaatteella olen siis nytkin kirjoitellut näitä blogejani. Ehkä sillä erolla kuitenkin, että en niitä suuremmin kirjoittele enää suvulleni - tokko lukevat ollenkaan - vaan lähinnä itselleni, hahmottaakseni kyseistä asiaa ja niille, jotka tekstejäni jostain syystä haluavat lukea. Osaa pohdintani ilmi selvästi miellyttävät, osa vihastuu ja jopa suuttuu niistä. Merkkejä kummastakin on ollut havaittavissa. Eipä minulla kuitenkaan muuta lääkettä ole noille jälkimmäisille kuin: "Älkää ihmeessä lukeko blogiani ja pahoittako mieltänne!" Joten viisainta siis tuollaisessa tapauksessa olisi nytkin lopettaa lukeminen tähän, eikä jatkaa pitemmälle, sillä tämän blogin lopussahan voi olla vaikka mitä.

Saan blogeistani jonkin verran palautetta. Kummallista kyllä, minulle suoraan tuleva palaute on pääasiassa tai melkeinpä kokonaan positiivista, myönteistä. Negatiivisen palautteen saan lukea lähinnä sosiaalisesta mediasta. Sitäkään en useimmiten omastani, vaan joidenkin muiden Fb-profiileista, jotka nyt sattumalta näkyvät minullekin, kun joku kaverini on yhteinen ko. palautteen antajan kanssa. Viime aikoina olen lukenut tai kuullut mm. erilaista eroista. Kukaan ei kai vielä ole eronnut blogijuttuni vuoksi onneksi puolisostaan, mutta ainakin yksi on ilmoittanut eroavansa ajatuksesta liittyä kirkkoomme - tai miten sen nyt muotoilisikaan - ja pari eräästä Fb-ryhmäsivustosta, jossa olen mukana ja jossa ilmeisesti näitä tekstejäni on luettavissa. Näin noista avoimuutta vaativien omista vähemmän avoimista viesteistä ymmärsin. Siis eroavat ymmärtääkseni ihan minun kirjoittelujeni vuoksi, loukkaantuneina, netin mielensäpahoittajina. Mikäpäs siinä. Kuten olen jo liian monta kertaa sanonut, ei näitä tekstejäni kenenkään ole pakko lukea. Ei ennen eikä jälkeen erilaisten erojenkaan. Kun luin noita reaktioita, mielessäni häivähti ihan vähän eräs vanha suomalainen sananlasku, jossa puhutaan eräästä eläimestä - taisi olla koirasta - ja kalikasta ja hieman muustakin.

Aihepiirini blogeissani on yllättävän usein ollut ortodoksisuus tai ehkä enemmän ortodoksisuuteen joillain oudoilla tavoilla liittyvät, siis nivoutuvat ihmiset, ei niinkään kirkkoonliittyvät, vaikka olen heistäkin tainnut jotain mainita. Ortodoksisuus aiheena on melko lähellä itseäni ja sen parissa olen melko paljon aikuisuudestani touhunnut erilaisissa tehtävissä. Se on minulle myös läheinen ja rakas asia. Olin melko kauan myös mukana päättämässä ortodoksisen kirkon hallinnollista asioista niin seurakunnassani kuin myös pari kolmivuotiskautta kirkolliskokouksessakin. En tosin enää, koska vanhana ja "kaiken antaneena" halusin niistä jo väsyneenä pois. Noina aikoina minuun kylläkin tarttui paljonkin erilaista tietoa - ja ehkä myös ns. sisäpiiritietoa - ortodoksisen kirkon tilasta. Samalla - luoteeseeni kuuluvana - minulle tuli melkoinen ortodoksinen verkosto, joka suuresti auttaa yhä vielä ajan tasalla pysymisessä. Myös siksi kai näistä asioista kirjoittelen.

Yksi blogeistani on enemmän puhtaasti matkablogi, mutta sielläkin yritän mahdollisimman usein kirjoittaa ortodoksista matkakohteista, joissa vierailen, kun se vain on mahdollista. Olen jopa tehnyt erään matkan ihan ortodoksisella teemalla, kun kesällä 2015 kiertelin Itä-Suomea ja kävin "katsastamassa" ja kuvaamassa alueen tšasounoita, rukoushuoneita ja ortodoksisia kirkkoja.

Otteeni noissa muissa kuin matkablogijutuissa on ilmiselvästi ollut myös melko kriittinen. En kai koskaan ole ollut sellainen "myötäkarvaan silittäjä", vaan mikäli on ollut aihetta, olen puhunut ja kirjoittanut aiheesta yleensä niin suoraan, kuin se tällaisessa muodossa on mahdollista. Siinä tosin on aina mukana se yksi tällaisen kriittisen kirjoittajan ongelma: miten sanasi asettelet, ettei tarvitse niitä asioita myöhemmin "leivättömän pöydän ääressä" selvitellä.

Jos kirjoitan, että Liisa teki sitä ja Matti tätä ja liitän mukaan vielä sukunimetkin, on helposti seurauksena monenlaisia ongelmia. Pahojakin. Meillä Suomessa kun ei saa julkisesti kertoa, että joku nimeltä mainittu teki jotain pahaa tai jopa tuomittavaa, ellei asiaa ole virallisesti käsitelty jossain elimessä - oikeudessa tai muussa toimielimessä. Tällaisessa tilanteessa väkisin joku sellainen, joka ei seuraa asioita kovin läheltä, kokee asiat silloin hieman hämärinä, vihjailevina tai miksei myös mahdollisesti väärinä omaan, kenties puutteelliseen tai joskus jopa väärään tietoon, olettamukseen tai väärin opittuun asiaan peilattuna.

Olen silloin tällöin ollut huomaavinani, että tällainen "väärinymmärtäjä" on joissain tapauksissa ollut kirkkoon jokin aika sitten - joskus kauankin sitten - liittynyt, joka ei kuitenkaan ole päässyt irti edellisen katsomuskantansa ajatuksista ja opeista ja suodattaa nyt saamaansa tietoa yhä noiden "lasien takaa".

Kirkkoa koskevissa asioissa maalliset, esimerkiksi juuri kirkon hallintoon liittyvät jutut yhdistetään usein ja joidenkin kohdalla jopa tarkoituksella esimerkiksi uskoa koskeviin asioihin ja todetaan melko yks'kantaan: niistä ei saa puhua. Hups! Miksi ei saa? Monesti etenkin vanhemmat, mahdollisesti hieman jo vallitsevasta todellisuudesta vieraantuneet ihmiset ovat erilaisten "menneiden aikojen harhan" vallassa ja silloin he ajatusmaailmalleen uskollisina yleensä kieltävät kaikenlaisen kirkkoa ja sen työntekijöitä koskevan kirjoittelun sopimattomana. Olipa tuollaiseen kirjoitteluun sitten vaikka miten vahvat ja painavat syynsä. Kirkollinen, turha ja usein juuri "väärinkäyttäjien väärinkäyttämä", kirkollisen kunnioittamisen edellyttäminen puskee silloin kaiken oikeudenmukaisuuden ja asiallisen kritiikin esittämisenkin ohi. Monesti myös melko tarkoitushakuisesti, millä perusteella aina milloinkin.

Omaan kirkolliseen kulttuuriimme on myös pesiytynyt mielestäni aika omituinen piirre: asia ei ole ongelma, niin kauan, kun joku ei puhu siitä ja kerro siitä muille. Tällaisesta tulee ongelma vasta, kun joku puhuu siitä. Mutta silloinkaan se ongelma ei ole varsinainen ongelma, siis se joka synnytti puheen, vaan ongelma on se, että siitä puhutaan julkisesti. Virallinen tiedotus ei kerro kuin virallisia asioita, niitäkin harkiten, harvakseltaan ja silotellen. Varsinkaan nyt viime aikoina, kun ei ole enää painetta saada itselleen työpaikkaa tiedotuksen parista. Sen sijaan tällainen "vapaa media" - mitä se nyt siten kenenkin kohdalla onkaan - voi sitten kirjoitella vapaammin. Myös ongelmista. Oikeista ongelmista.


Silloin kylläkin on viisaampaa kirjoittaa ns. yleisellä tasolla ja ne, jotka tunnistavat tai jopa tietävät asioista jotain, tietävät, mitä ja mistä kirjoitetaan. Muut huuhailevat: mistä onkaan kysymys? Monelle tällainen kirjoittelu saattaa siksi olla yhä vain vihjailua, epäselvää, kummalista ja sekavaa. En kuitenkaan itse noiden jälkimmäisten takia muuta tyyliäni, vaan tuo sama, moneen kertaan toistettu, vanha ohje pätee yhä heille: jos teksti pahoittaa mielesi, et ymmärrä sitä, se harmittaa / suututtaa / vihastuttaa, älä ihmeessä edes lue blogiani. Älä anna edes uteliaisuuden synnin voittaa ja luet sitten kuitenkin. Ja sitten taas pahastut. Tai jos annat uteliaisuuden voittaa, älä kerro sitä enää muille, ole hiljaa, että taas sorruit lukemaan Pyykköstä.

Mutta sanottakoon myös, että aina minua tietysti kritisoida saa. Sitä en ole kieltänyt koskaan enkä kiellä. Kunhan vain argumentit ovat suunnilleen kohdallaan. Syytetään siitä, mitä minä olen tehnyt, eikä jonkun muun teoista tai omasta pahasta olosta. Se ei yleensä riitä syyksi, että kerron julkisesti näistä asioista. Jonkun kun sekin on tehtävä.


Usein noissa kritiikeissä minulle yritetään laittaa "sanat suuhuni" ja minua tulkitaan ihan miten sattuu. Minut laitetaan jonkun lukijan omien mielihalujen ja muiden tunteiden tai tarkoitusperien perusteella sanomaan ja tarkoittamaan ihan jotain muuta, kuin mitä sanoin ja tarkoitin. Tämäkin on blogikirjoittajan iloja ja riemuja. Eräs toinen blogikirjoittaja kirjoitti osuvasti blogissaan, että "tosiasia on kuitenkin se, että aina kun avaat suusi julkisesti tai rustaat (omasta mielestäsi aivan tolkullisen) toisille jakoon menevän tekstin, olet asettunut maalitauluksi, silmittömien ja tolkuttomien arvosteluryöppyjen, joskus jopa tappouhkaustenkin kohteeksi."

No tappaa ei vielä ole kukaan uhannut, melkein kaikkea muuta sitten onkin tullut. Muistelen kuitenkin, että eräs hierarkki yritti sitä katseellaan jonkin kerran tummasankaisten lasiensa takaa tässä männä kuussa tehdä, mutta näköjään onnistumatta, koska yhä elän ja kirjoitan. Vaikka pitää toki sanoa, että kohtuudella tuota moskaa on niskaani tullut tai sitten minulla on vain niihin edellisen elämäni mukanaan tuoma parempi sietokyky. Olisin odottanut jopa kovempaakin ryöpytystä, mutta ei vain ole tullut. Vielä. Itse tietysti tulkitsen tuon "hiljaisuuden" niin, että tekstieni hiljaiset myötäilijät yhdessä julkisten myötäilijöiden kanssa ovat enemmistönä ja pienellä vähemmistöllä - ehkä juuri kritiikin kohteina olevilla - ei olekaan todellista voimaa tai kykyä sanoa mitään. Asioilla kun on monesti tapana näyttää juuri siltä, mitä ne ovat.

Kaverit, tai pitäisikö heitä nimittää "hyvän päivän tutut", tosin ovat kuitenkin vähentyneet julkisissa ortodoksissa tilanteissa ja juhlissa. Tosin kun sitten mennään nurkan taa, missä kukaan ei näe, moni ilmoittaa ottaneensa jonkin jalon juoman lukiessaan hyvän juttuni ja sen kunniaksi ja kiittelee minua vielä rohkeudesta ja siitä, että tuon näin vallitsevia epäkohtia esille.


Sitten on tietysti oma joukkonsa niitä, jotka etsivät pelkästään kirotusvirheitä tekstistä ja siirtelevät pilkkua. He meillä, kuten köyhätkin, ovat aina joukossamme, joten antaa olla vain. En ole mikään kaunokirjoittaja, vaan enemmän jonkinlaisen karjalaisten tsuakkunoiden kertojien perillinen, joka kaiken lisäksi kirjoittaa yleensä liikaa ns. saksalaisia, ylipitkiä lauseita, joissa verbi on milloin missäkin, virke täynnä sivulauseita ja lauseen asia pitää selvittää viivoittimen ja suurennuslasin avulla. Isäni ja tätini kertoivat usein tsuakkunoita ja "laukkuryssä"-sukuuni on liittynyt mm. naimakaupan vuoksi mm. runonlaulaja Pedri Shemeikan sukua. Suvussa kerrotaan olleen erään, joka jo 1800-luvulla osasi siirtyä paikasta toiseen pelkän ajatuksen voimalla ja nopeudella ja monia muitakin friikkejä - sekin muuten sana, josta taas joku "ottaa herneen nenäänsä"! Heh!

Kirkolliselta ajatus- ja arvomaailmaltani lienen melko konservatiivinen, siis enemmän tai vähemmän aito ortodoksi. Pyrin mahdollisimman usein, mieluummin aina, näissä asioissa siihen, että tiedän, en luule. Minua eivät kirkollisten muutosten tuulet pyöritä, vaan pysyn melko tiukasti niissä poteroissa, jotka olen aikanaan asioita opiskellessani ja oppiessani kaivanut. Se ei miellytä taas monia. En katso kirjoitteluissani olevani esimerkiksi homofobinen tai femakko vai oliko se sana sittenkin sofinisti, vai mikä se nyt olikaan. Molemmiksi minua on kuitenkin syytetty. Mutta on minulla toki oma vankka käsitys noistakin, mutta ei se normaalia ihmisten välistä ystävällistä kanssakäymistä tai edes kaveruutta ole haitannut eikä haittaa jatkossakaan mitenkään.

Silloin tällöin joko turhautuneena tai joskus myös yllättävän painostuksen vuoksi olen aina lopetellut blogikirjoittamista, mutta yhtä usein sitä taas jatkanut. Minulla kun on se hyvä puoli, etteivät minuun vihastuneet tai ihastuneet pysty lopettamaan eikä lisäämään eläkkeeni saamista ja määrää. Kunhan pidän huolen, etten ylitä sitä tiettyä rajaa, voin olla ihan oma itseni. Miellytti se tai sitten ei. Yhdysvaltalainen 1700- ja 1800-lukujen taitteessa elänyt kirjailija Washington Irving on sanonut: ”Terävä kieli on ainoa teräase, joka tulee terävämmäksi jatkuvassa käytössä”. Tunnen suurta sympatiaa tuota kirjailijaa kohtaan, joka muuten on kirjoittanut 1820 teoksen "The Legend of Sleepy Hollow". Teos kertoo goottilaisesta päättömän ratsumiehen legendasta. Novelli muuten aloitti aikanaan uuden aikakauden pimeän romantiikan tarinankerronnassa, yhdessä suosikkilajissani.

Ajoittain kuulen myös itsestäni - siis lähinnä blogikirjoittelun innoittamana - erilaisia "mainesanoja", joista kai yleisin on "katkeroitunut". En tosin vielä ole tiedostanut, mistä nuo sanojat arvelevat minun katkeroituneen ja jos sitä todella olisin, mistähän he - täysin tuntemattomat - sen tietäisivät. Kaipa he sen vielä minulle jossain vaiheessa ilmoittavat, mutta voin jo tässä ja nyt kuitenkin julkisesti ilmoittaa, etten ainakaan omasta mielestäni ole katkeroitunut, en rakkaaseen kirkkooni enkä suuremmin muuhunkaan osaan elämästäni. Olen tyytyväinen nykyiseen villiin ja vapaaseen eläkeläisen elämääni. Olen myös tähdentänyt omille pojilleni lukuisia kertoja, mikäli he havaitsevat minussa katkeroitumisen, kärttyisyyden, pahanilmanlinnun tai jotain muita negatiivisia vanhenemisen mukanaan tuomia oireita, kuin myös selvää ajatustoiminnan, loogisuuden ja asioiden hahmottamisen heikkenemistä, ilmoittavat asiasta välittömästi minullekin ja katsovat, miten isä voitaisiin hoitaa kuntoon tai laittaa vaikka johonkin laitokseen.

Jos vielä kuitenkin palaisin lyhyesti tuohon ortodoksisuuteen ja siitä kirjoittamiseen. Usein etenkin näin paastoaikaan (aloitin tämänkin kirjoittamisen joulupaaston aikana) minulle tähdennetään, että kuinka minä saatankin kirjoittaa kriittisesti kirkon työntekijöistä ja ihmisistä paastoaikana. No milloinkas sitten? Meillä on neljä pitkää paastokautta:
* tosi pitkä suuri paasto ja suuri viikko pääsiäisen alla (vuonna 2016: 8.2. - 26.3.),
* noin kuukauden kestävä apostolien paasto kesän alussa (23.5. - 28.6.),
* parin viikon Jumalanäidin paasto kesän lopussa (1. - 14.8.) ja
* pitkä joulupaasto Kristuksen syntymäjuhlan alla (15.11. - 24.12.).
Lisäksi meillä on irrallisia paastopäiviä muutama (5.1., 29.8. ja 14.9.) ja jokainen keskiviikko ja perjantai ovat paastopäiviä. Mikäli joutuisin ajattelemaan ja kirjoittamaan vain noina ma-ti ja to sekä la-su -päivinä ja vielä yhteenlaskettuna monen kuukauden pituisten paastoaikojen ulkopuolella, ei tätä hommaa todellakaan kannattaisi tehdä. Kas kun se inspiskään ei aina satu paastottomaan päivään.


Samalla voinen sanoa, etteivät tuollaiset tällaiseen toimintaan kuulumattomat syyt estä millään tavalla  muutakaan normaalia elämääni edes tätä kirjoittamista, mikäli katson jostakin epäkohdasta tai muusta asiasta puhumisen ja kirjoittamisen tarpeelliseksi. Muutaman vuoden kokemuksella voin myös rehellisesti sanoa, etten suinkaan ole yksin tuossa kritiikissäni. Jos et sitä usko, niin lue edes blogijuttejeni kommentteja sosiaalisessa mediassa, mutta jätä edelleen lukematta blogi, jos se ahistaa. Älä toimi edes kuten kunnon muslimit tekevät ramadanin paastoaikana: syövät yöllä. Älä siis lue blogiani silloinkaan tai salassa, niin mielenrauhasi säilyy. Jos nyt kuitenkin luit kaikesta huolimatta tämänkin, niin voin lohduttaa sinua tällä varsin tunnetulla, mutta itse asiassa tuntemattoman kirjoittajan rukouksella, joka kuitenkin melko usein liitetään yhdysvaltalaiseen, 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla eläneeseen protestanttiseen teologiin Reinhold Niebuhriin, joka tutki muun muassa kristillisen uskon sovittamista nykyaikaisen politiikan ja diplomatian realiteetteihin. Tässä tuo rukous tosin hieman muutettuna ja tarkemmin kohdistettuna:

''Jumala suokoon sinulle ja minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita emme voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voimme, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.''
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

19.12.15

Tuunattu ortodoksisuus

Esimerkki onnistuneesta "tuunaamisesta":
Yhdysvalloissa toimivan Ancient Faith Radion logo.
(Kuva © Ancient Faith Radio)
Olen useissa blogijutuissani kirjoitellut kriittisesti suomalaisesta ortodoksisuudesta, joka mielestäni saa melko usein varsin erikoisia muotoja täällä Pohjolan perukoilla. Elämme toisen enemmistökirkon puristuksessa, mutta samalla meillä ortodokseilla on yhteiskunnallisesti melko vakiintunut ja virallinen asema toisena kansallisena kirkkona Suomessa luterilaisen kirkon kainalossa. Tämä asetelma luo toisinaan outoja paineita kirkollemme.

Ekumeniaa toki harrastetaan, mutta sana "ekumenia" merkitsee ilmeisesti hieman eri asiaa toisessa kirkossamme kuin mitä se merkitsee omassa kirkossamme. Mm. ekumeenisissa jumalanpalveluksissa ortodoksinen arkkipiispa ja roomalaiskatolinen piispa "alennetaan" lukijan asemaan ja pannaan kirkkosalin eteen istumaan reksvisiitaksi. Melko pitkän elämäni ajalta en ainakaan muista ainuttakaan ekumeenista jumalanpalvelusta, joka olisi pidetty toisessa kansallisessa kirkossamme, ortodoksisessa kirkossa. Saattaa tosin olla, että vanha mies ei vain muista.


Aina aika ajoin tuo muutoshalukkuus - tai olisiko se enemmän muuttamisen tarve ja paine - ilmennee erilaisina tekoina, joilla joko sisältäpäin tai ulkoa yritetään puuttua oman kirkkomme ytimeen, sen oppiin ja perinteisiin. Ortodoksisuushan ei ole koskaan ollut ja toivottavasti ei koskaan tule olemaankaan aate, jossa oppia muutetaan omien, ihmisten kulloistenkin mielihalujen, harrastuneisuuden, sukupuolisen suuntauksen tai minkään muunkaan noiden kaltaisten oppien tai "ismien" mukaan. Perinteinen, aito ortodoksisuus ja demokratia ovat huonosti yhteen sopiva pari. Eikä niitä oikeastaan pitäisikään naittaa yhteen väkisin. Uskonopillisia asioita ei päätetä sanan varsinaisessa merkityksessään demokraattisesti. Ehkä enemmän synodaalisesti, jos nyt jostain asiasta on muutos ja päätös välttämättä tehtävä.

En tällä lausumallani suinkaan väitä, että tuollaista edellä kuvaamani toimintaa tehtäisiin ihan juuri noin toisessa virallisessa kirkossammekaan, mutta rehellisesti sanottuna, ei se joskus paljoakaan tuosta huutoäänestyksellä asioiden päättämisestä puutukaan. Tai siltä se liian usein ainakin minusta tuntuu ja siltä se liian usein ulospäin näyttää. Siellä on muutaman asian tiimoilta käyty sellainen sota, ettei pahemmasta väliä. Ja mitkä tuon kiistan ovat aiheuttaneet? Minun mielestäni puuttumiset sellaisiin asioihin, jotka ovat kirkon kovaa ydintä, sen tärkeitä ja keskeisiä sisältöjä. Meidän ortodoksien kannalta katsottuna asioita, jopa sakramentteja, joita ei voida noin vain - tai ollenkaan - muuttaa.

Usein tuollainen kiista on verhottu jonkun muun asian huntuun. Kiistellään vaikka mukamas naisten asemasta kirkossa, kun kiistellään pappeudesta, tai vaikka sitten seksuaalisen suuntautumisen tuomista muutoksista avioliittoinstituutioon, kun halutaan romuttaa kirkon omaksuma käsitys pyhästä perheestä ja kirkon opin mukaisesta avioliitosta, myös em. pappeuden lisäksi yhdestä ortodoksien sakramentista. Samalla, kun näitä asioita käsitellään, jotain niihin liittyvää asiaa ajetaan kuin "käärmettä putkeen" ja unohdetaan lukuisa joukko muita, kirkkoon oleellisesti ja kiinteästi liittyviä asioita. Sellaisia asioita, jotka tosin eivät ole niin mukavia useille meille mukavuudenhaluun ja itsekeskeiseen sekä maallistuneeseen elämään tottuneille nykyihmisille. Tällaisia saattaisivat olla vaikkapa synti, synnin tekeminen, sen katuminen, parannuksen tekeminen ja pelastus.

Jotenkin kylmää ajatella, että usein noissa kiistoissa monista kirkon kannalta keskeisistä asioista on tehty ikään kuin kauppatavaraa. Asiat on materialisoitu maallisiksi bisnekseiksi. Naisasia, naisen asema kirkossa, pappeus on muutettu tasa-arvo- ja feminismikysymykseksi, avioliitto on alennettu liikesuhteeksi, jossa mm. parin omaisuus ja perintöoikeus menee kaiken kristillisen idealismin ja pyhyyden ohi.


Kun sitten me ortodoksit elämme tällaisessa sekularistisessa, maallistuneessa, toisen kirkollisen enemmistökulttuurin yhteiskunnassa pienenä kuriositeettina ja pikanttina erikoisuutena, jota mitä ilmeisimmin kunnioitetaan ja arvostetaan, ei niinkään ilmeisesti opin ja uskon ja ns. ekumenian vuoksi, vaan enemmänkin historiallisista syistä. Alkuun säälistä, että joutuivat ressukat muutamia kymmeniä vuosia sitten kärsimään sotien seurauksista. Lisämaustetta tämän päivän ekstremeä etsivälle nykyihmiselle tulee myös siitä, että tämä uskomme vaikuttaa varsin eksoottiselta ja joidenkin mielestä jopa liberaalilta tai ainakin suvaitsevaisuutta mantran tapaan hokevalle nykyihmiselle sopivalta tai tavanomaisuudesta poikkeavalta kauniine kirkollisine menoineen, ikoneineen ja erikoisine kirkkomusiikkeineen. Siinä ovat sitten kilvan liittyneet kirkkoon erilaiset kultturi-itellektuellit, monenlaiset tavanomaisesta poikkeavat sukupuolisesti suuntautuneet ja monet muut ns. kuplacity-maailman kulttuuri- tai "ihan vain muuten" -friikit.

Jos tuollaiset asiat vetävät ihmisiä kirkkoomme, sen tila on mielestäni todellakin heikoilla. Merkkejä tuosta - voisikohan siitä sanoa hengellisestä - rappeutumisesta on jo havaittavissa jossain päin maatamme. Tuollaiset haetut, muualta tulleet väärät arvot eivät kuitenkaan ole kirkkoomme kuuluvia ja pysyviä, kuten sen olemme onneksemme muun maailman ortodokseilta kuulleet ja oppineet. Emme tosin ole kuulleet sitä oman kirkkomme tiedotuksen kautta vaan enemmänkin muiden yksittäisten toimijoiden ja avoimen Internetin sekä kasvaneen tietotekniikan käytön ja parantuneen kansalaisten kielitaidon ansiosta. Valitettavasti vain nämäkin taidot ja välineet ovat käytössä ja hallinnassa vain osalla ortodokseja - yleensä nuoremmilla, jotka ovat jo valmiiksi kirkosta irtaantuneita tai irtaantumassa. Ja siksi tilanne ei suinkaan kaikilta osin ole suinkaan hyvä.

Kirkoomme liittyneitä ja siihen sitten pettyneitä on alkanut löytyä entistä enemmän ja seurauksena on saattanut joiltain osin alkaa kirkkomme ns. hengellinen muutostyö. Ei suinkaan myönteisessä mielessä vaan aivan päinvastoin, se on kielteistä muutosta - tai sanoisinko ihan ortodoksisuuden tuunaamista - mieleisekseen.

Tuollaisten kirkkoon erilaisista hetken huumista liittyneiden haihattelijoiden arvot vaikuttavat muuttuvan ainakin osalla kovaäänisimpia nopsaan ja vaihtuvan yhtä pian suhdanteiden, menossa olevan tyylien ja erilaisten mielihalujen mukaan toisiin "ismeihin" ja ajatuksiin. Mutta samalla - kun he eivät kuitenkaan sitten eroa kirkosta - he saattavat saada aikaa suurtakin hämminkiä ja jopa suurta tuhoa siinä aidossa ja alkuperäisessä aatteessa, jonne he suorittavat tällaisen "hengellisen invaasion". Myös suuri joukko alkuperäisessä ortodoksisuudessa pysytelleitä - alusta alkaen ortodokseja tai siihen myöhemmin liittyneitä - on ihmeissään tai jopa osittain hukassa, koska muutosta tekevien ja kovaan ääneen asiasta meuhkaavien ihmisten kirkollinen status saattaa olla melko korkea ja ortodoksit ovat perinteisesti oppineet kunnioittamaan hierarkejaan ja pappejaan ja uskomaan heidän olevan aina oikeassa. Ihan niin kuin perinteen mukaisesti meidän ortodoksien tuleekin uskoa. Mutta entä jos asiassa onkin ristiriita!


Aina aika ajoin minusta tuntuu, että meille on käymässä tosi huonosti, ellemme tee jotain. Nyt tarvittaisiin todellista ryhtiliikettä, jolla nostamme oman ortodoksisen uskomme sille kuuluvaan paikkaan ja arvoon. Asioita vaikeuttaa mm. se, että monet korkeassa asemassa olevat entiset, vanhasta opistaan irtipääsemättömät luterilaiset ovat "vallanneet" - sana tuntuu kroisilta, mutta kuvannee riittävästi sekavia tunteitani - merkittäviä paikkoja kirkossamme. He ovat aloittaneet jostain mahdollisesti itsekkäistä syistä sen voimakkaan muuttamisen, modernisoimisen, tuunaamisen. Siihen kuuluu mm. vanhojen perinteiden, käytäntöjen ja tapojen hylkääminen ja uusien tuominen tilalle, toisilta, asiaan oleellisesti liittyviltä ja heitä koskettavilta mitään kysymättä tai heidän kanssaan neuvottelematta. Siihen kuuluu niin ortodoksisuuden pyhien perusteiden hylkäämistä kuin sen sääntöjen ja ohjeiden nollaamista ja halua muuttaa ne toisiksi tai jopa kokonaan sivuuttaa, jättää huomioimatta. Tällaisia ohjeita ovat mm. kirkon omat kanonit, oma liturginen jumalanpalvelusperinteemme ja jopa osin kirkolliset tekstit ja omaksutut tavat.

Viime aikoina olemme saaneet huomata ja jopa lukea erilaisista medioista, että en välttämättä kirjoita joutavia. Jos oman kirkkomme korkein piispa, ekumeeninen patriarkka, ja hänen esikuntansa Pyhä synodi, ovat joutuneet puuttumaan maamme kirkollisiin asioihin ja omien hiippakuntapiispojemme - huomaa muuten monikkomuoto - asioihin, jokin on ihan oikeasti pielessä. Ja ainakin minun mielestäni pahasti pielessä.

Jos kirkollisissa mielessä korkeissa asemissa olevat henkilöt eivät omalla elämäntyylillään ja tavoillaan sekä toimillaan kunnioita riittävästi ortodoksista perinnettä ja toimivat vastoin useita ortodoksisia perinteitä ja jopa tavalla, jonka monet kirkon jäsenistä kokevat vääräksi, ehkä harhaoppiseksi tai mahdollisesti jopa synniksi, kaikki ei ole oikein kohdallaan.

Jos kirkolliset paimenet eivät siedä toisiaan ja osin jopa paimennettaviaan, on heiltä unohtunut se tärkein, nöyryys, tarkoitus palvella ja se tehtävä, mihin heidät on valittu. Papin tai piispan tulee joka tilanteessa olla seurakuntalaistensa, ihmisten tukena ja apuna, kuunnellen heitä ja auttaen heitä. Heidän tärkein tehtävänsä ei ole rahan tekeminen, palkasta ja työsopimuksista kiisteleminen tai sen pohtiminen, kuka johtaa, kuka määrää ja ketä ja milloin. Papin ja piispan tehtävänä on kaitsea laumaansa, johtaa se pelastukseen, ohjata oikeaan, julistaa evenkeliumia ja tuoda se kirkkoon, jossa ihmiset viihtyvät ja tuntevat olonsa turvalliseksi. Piispat on valittu ylläpitämään ja vahvistamaan, ja jopa vahtimaan, kirkon oikeaa uskoa, eikä muuttamaan sitä omien halujensa tai edes ajatustensa mukaan. Muutokset tekee tarvittaessa ja pitkällisen valmistelutyön tuloksena vain ja ainoastaan yleisortodoksinen kirkolliskokous, joka toivottavasti kokoontuu nyt tulevana vuonna (2016) oman Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan koollekutsumana Istanbulissa Turkissa. Muutoksia uskomme perusteisiin ei tee yksi pieni autonominen paikalliskirkko eikä ainutkaan sen piispoista yksinään.


Samalla on myös kauhistuttavaa ja - sanoisinpa - todella hälyttävää, että tällaisten ihmisten mukaan - tai kuten Savossa sanotaan: völjyyseen - on lähtenyt suuri joukko erilaisia nousukkaita, mahdollisesti oman edun tavoittelijoita ja hännystelijöitä, jotka samalla ovat kaapanneet osan vapaana vellovasta vallasta ja käyttävät tätä valtaa ortodoksisuuteen sopimattoman ns. demokratian, tai kuten jotkut sanovat: enemmistödiktatuurian, nimissä toisia vastaan. Tällainen tilanne on kauhea, lähes irvikuva aidosta ja oikeasta kristillisestä kirkosta. Entistä kauheammaksi ja pelottavammaksi asian tekee se, että mekoinen osa näistä tämän "liikkeen seuraajista" kuuluu tavalla tai toisella kleerukseen, papistoon ja heidän lähipiiriinsä tai jokunen jopa ns. "hengelliseen säätyyn".

Aivan äskettäin keskempänä tai pitäisikö sanoa etelämpänä Euroopassa oli muitakin vastaavia esimerkkejä kirkollisista hierarkeista, jotka käyttivät heille annettua hengellistä valtaa väärin. Siellä alaiset joutuivat mm. kumartamaan katumuksen osoituksena maahan saakka hierarkkinsa edessä, kun esimies sitä kovaäänisesti ja varsin mielivaltaisesti muidenkin kuullen vaati. Muitakin "kirkollisen hirmuvallan" merkkejä oli runsaasti. Ongelmana ortodoksisessa kirkossa - niin siellä kuin täällä Suomessakin - on vain sitten se, etteivät maallikot voi missään tilanteessa erottaa hirmuvaltiasta tai väärin toimivaa tai jopa puskista valittua osaamatonta ja omia mielihalujaan tyydyttävää hierarkkia, joita myös on näiden joukossa aina ajoittain. Sen voi tehdä vain toinen, korkeampi hierarkki tai oman paikalliskirkon ylin Pyhä synodi, jotka kumpikaan eivät yleensä liikahda ihan helposti poterostaan etenkään jonkun länsimaisen demokratian ns. "mallimaan" asioissa.

Kiista tuolla toisaalla Euroopassa sai kuitenkin eskaloiduttuaan jonkinlaisen, ehkä lievästi onnellisenkin, lopun - ainakin paimennettavien osalta, ja toivottavasti ehkä myös hierarkin. Hänet siirrettiin patriarkan ja synodin toimesta pois tehtävästään toiseen, hieman syrjässä olevaan ja mahdollisesti ei niin merkittävään ja laajalti ihmisiin vaikuttavaan tehtävään.

Eräässä toisessa tapauksessa samalla suunnalla toiminut merkittävässä asemassa ollut hierarkki, monenlaisten maallistenkin rötösten ja väärinkäytösten jälkeen ja ilmeisesti myös jonkinlaisen seksuaalisten hurjastelujen vuoksi, erotettiin varsin merkittävästä tehtävästään ja siirrettiin luostariin.

Hierarkithan usein ovat ainakin nimellisesti munkkeja, siis kuuluvat tai ovat ainakin joskus kuuluneet jonkin luostarin veljestöön, jonne heidät ortodoksisen perinteen ja hierarkisen tavan mukaan kyseisen paikalliskirkon korkein piispa voi siirtää. Suomessa tuollaisen toiminnan - siis kirkollisen rankaisemisen - esteeksi saattaisi kornimmillaan toisin tulla länsimainen demokratia siviililakeineen, jotka voivat estää rankaisemisen ja siirtämisen toisaalle. Mahdollisesti se jo ennen varsinaista rankaisemistakin joissain tapauksissa estää tai ainakin hidastaa ennakolta myös järkevien päätösten ja ratkaisujen tekemistä. Joudutaan väkisin odottamaan, että aika tekisi tehtävänsä ja luonto ratkaisisi asian, kuten pahojen kielien kertoman mukaan jossain päin eteläisempää Suomea onkin jo junttakokouksissa toivottu. Ja samalla odotellessa suuri joukko aidosti hurskasta kirkkokansaa kärsii hiljaa ja nöyränä "korkeimpien voimien" edessä. He ovat ymmällään "tietämättömyyden verhon" ympäröimänä ja vaieten tilanteista sekä ympärillä tapahtuvista tai netistä lukemistaan oudoista ratkaisuista, joita eivät asiaa lähempää seuranneina oikein ymmärräkään. Kiistat eskaloituvat ja hajaannus leviää.


Luulen, että samankaltaisia ajatuksia ja mietteitä kuin itselläni on ollut monella Suomessakin. Meillä tämä lähinnä luterilaisuudesta omaksuttu kirkollinen hallintokulttuuri on vain melko erilainen verrattuna useisiin muihin maihin, joissa ortodoksisuus on suuremmassa roolissa tai valtakulttuurina koko yhteiskunnassa. Venäjällä tai vaikkapa myös Kreikassa, Romaniassa, Bulgariassa ja Serbian kirkon toiminta-alueella Balkanilla papin tai piispankin siirtäminen pois "pahanteosta" on helpompaa ja nopeampaa. Siellä on ymmärretty, että tällainen länsimainen demokraattisuus ei yllä kirkonmiehiin kaikissa, etenkään kirkon omissa, sen sisäisissä, uskonopillisissa asioissa. Siellä on ymmärretty joidenkin asioiden pysyvyys, merkittävyys sekä pyhyys ja muuttumattomuus. Siellä ei todellakaan voida valittaa korkeimmalle oikeudelle ja saada asia nurin, jos joku saa kirkollisen rangaistuksen väitteestään, ettei Jumalaa ole olemassa. Meillä tuo saattaisi joissain tilanteissa olla jopa toisin. Mene ja tiedä!


Hannu Pyykkönen 
nettihoukka@gmail.com

14.12.15

Koskaan et muuttua saa

Se taisi olla Pasi Kaunisto, kun hän muutamia vuosia sitten - tai oikeasti kai aika kauan sitten, kuinka vain - lauloi tuota kaunista laulua "Koskaan et muuttua saa", joka oli maineikkaan Juha "Junnu" Vainion sanoitus ja minulle täysin tuntemattoman parivaljakon Michael Vacquez & Guy Boyer alunperin nimellä "Adagio Cardinal" säveltämä laulu.

Laulussa haikailtiin menneeseen aikaan, kaikki on vain "muisto mun nuoruudestain" ja muistot tai asiat eivät koskaan "muuttua sais". Melko tavanomaista ns. romanttisen nuoruuden vai olisiko se sittenkin ns. paremman ajan haikailua - ajan, jolloin kaikki oli paremmin, kesätkin olivat lämpimämpiä ja aurinkoisempia ja mansikat punaisempia ja suurempia.

Meillä nyky-Suomessa on yhä monia ihmisiä ja jopa ihmisryhmiä tai peräti organisaatioita, jotka monessa toiminnassaan haikailevat yhä tuon menneen "hyvän ajan" perään. Yksi tällaisista organisaatioista on nykyinen itsekeskeinen ammattiyhdistys ja jos nyt pitäisi nimetä joku hieman kapeampi ihmisryhmä, jotka usein haikalevat jotain ollutta ja mennyttä, niin helposti tulee mieleeni vaikka opettajat, jotka sattuneesta syystä tunnen ehkä melko hyvin - tai ainakin luulen tuntevani.

Kun katselee päivittäin uutisista noiden tämän päivän ammattijärjestöihmisten touhuja, ei voi kuin ihmetellä - ainakin minun mielestäni - sitä jähmettymistä nykyisyyteen ja suurta sokeutta, joita näiden organisaatioiden johtotehtävissä olevilla näyttäisi olevan. Pari päivää sitten toisin yksi heistä, STTK:n johtaja Antti Palola, tuli ulos "kaapista" ja kertoikin jo hieman toisenlaisia totuuksia työssä olevien, hyvin pärjäävien ihmisten edunajajista, jotka liian helposti ja usein unohtavat huonompiosaiset. Hän vaati asenteiden päivittämistä ja toiminnan uudistamista.

Olen itse ollut aikanani kova ammattiyhdistysaktiivi, mutta kyllä nyt - kun katson asioita hieman eri kantilta ja ulkoapäin - toiminta tuossa samassa omassa ammattijärjestössäni näyttää ajoittain lievästi sanottuna oudolta. Oli se omalla tavallaan outoa jo silloin, kun siinä aktiivisesti toimin ja se olikin oikeastaan yksi syy, miksi halusin eroon aktiivin toimijan roolista. Ero sattui kohdallani monella tapaa sopivaan "saumaan" työtehtävien muuttuessa ja takaisin en kaipaillut, vaikka liittoon sitten kuuluinkin eläkkeelle pääsyyn saakka.

Mutta nykyinen meno hirvittää. Saa nähdä, milloin mukana olevat ihmiset havaitsevat, että tuo tie ei johda ollenkaan hyvään, ennemminkin päinvastoin. Tiedän jo melko monen aiemman ammattini ja muidenkin ammattikuntien edustajien eronneen omista liitoistaan ja liittyneet ns. villiin Loimaan työttömyyskassaan, joka turvaa mahdollisen työttömäksi jäämisen turvan eikä tuhlaa jäsenmaksuja turhaan organisaation paisuttamiseen ja johtajien koviin palkkoihin. Heidän mielestään oma ammattiliitto on erkaantunut todellisuudesta ja monista kentän ongelmista siinä määrin, että he ovat äänestäneet jaloillaan.

Samaa pysyvää vahinkoa tekevät mielestäni tällä hetkellä vahvasti eräät SAK-laiset organisaatiot. Ne tukevat ainakin minun mielestäni nyt enemmän tuolla ns. ammattiyhdistystyöllään ja toimillaan oppositiota ja tekevät samalla - jälleen minun mielestäni - heidän toimintaansa kuulumatonta, härskiä puoluepolitiikkaa omien liittojensa jäsenten edunvalvonnan ja ammattiyhdistyspolitiikan sijasta ja siinä ohessa nämä liitot ajavat koko maamme jo entisestään huonoa taloudellista tilannetta yhä huonommaksi. Kun samalla monet liitot edustavat vain pientä osaa jonkun tietyn elinkeino- tai teollisuustoiminnan koko alan jäsenistä, ja pahimmillaan ovat ns. avainryhmiä, jotka lakoillaan saavat koko maan sekaisin, niiden saama perusteettoman suuri valta tuntuu jopa pelottavalta ja on erittäin epädemokraattista.

Joskus kun pistää enemmän suuttumukseksi, ajattelen, että jos olisin diktaattori, veisin varmaan suutuspäissäni heti useita tehtaita ja tuotantolaitoksia Viroon tai muualle, kun kerran täällä eivät ymmärrä, että kaikkien on oltava jotenkin mukana näissä talkoissa. Samalla tavalla tuota talkoiden tekemisen puutetta on tosin liian usein myös toisella puolella, työnantajien EK:ssa, jossa istutaan jos jonkinlaisten suunnitelmien äärellä eikä sielläkään olla millään tavalla aidosti halukkaita maan tilanteen parantamiseen, sellaisin tavoin, että se olisi tehokasta, pitkäjänteistä ja mikä tärkeintä, luotettavaa, luottamusta herättävää toimintaa myös työntekijöissä - siis suurimman työmäärän tekijöissä. No - kaikkien onneksi en ole, eikä minusta koskaan tule diktaattoria.

Kaikki kyräilevät toisiaan ja kuten STTK:n pomo sanoi, tavallisin vastaus, mitä ay-ihmisiltä tässä tilanteessa neuvotteluissa tulee on: "Ei käy", onpa sitten kyseessä ammattijärjestö tai työnantajajärjestö.

Sama meno on monella työssä käyvällä ammatti-ihmiselläkin. Usein vain ehkä muista syistä, vaikka toki yhteneväisyyksiäkin löytyy. Kukaan ei ole halukas luopumaan sitten mistään "saavutetusta edusta". Joiltain osin sen toki ymmärränkin, koska perhe on elätettävä ja oma elintaso jollain tavalla säilytettävä, asuntovelat maksettava, mutta kun mukaan sekoitetaan myös haluttomuus oppia uusia asioita, haluttomuus kouluttautua, haluttomuus kehittää itseään ammattilaisena, haluttomuus muuttaa työtapojaan jne. ymmärrykseni alkaa jo suuresti rakoilla.

Opettajillakin se näyttää aina aika ajoin iskevän toimintaan, sillä he työskentelevät ison ihmisjoukon kanssa ja vaikutus näkyy ja tuntuu helposti yhteiskunnassa. Ollessani itse alalla, koin usein joitain outoja tunteita, jotka selvästikin nostivat verenpainettani. Yksi tyypillisimmistä vastauksista, jonka rehtorina sain, kun tarjosin heille koulutusta ja mahdollisuutta tehdä työtä silloin vahvasti markkinoille tulleen tietotekniikan kanssa, oli: "En ikinä tarvitse tietokonetta" tai "En tule tarvitsemaan noita koneita ja taitoja koskaan". Ja ikää saattoi olla vaikkapa 50 tai jopa vähemmän, joten työvuosia oli jäljellä runsaasti. Huonoja työvuosia, sillä jo silloin lapset alkoivat edellyttää opettajiltaan tietoteknistä osaamista, mitä he itse osasivat silloinkin jo melkoisesti. Nyt on jo täysin toisin. Suurin osa, lähes kaikki, oppilaat kouluissa, käyttävät tavalla tai toisella tietotekniikkaa ja sen suomia uusia mahdollisuuksia. Enää se ei ole kotien varallisuudestakaan kiinni, sillä tietokoneita löytyy vaikka kirjastoista ja muista julkisista paikoista, kouluiltakin. Ja asioita voi hoitaa myös älypuhelimilla, jotka kohta ovat kaikilla oppilailla taskussaan.

Nyt on siis aivan toisin. Jo nyt ekaluokkalainenkin tai peräti eskari-ikäinen lapsi osaa usein hurjasti tietoteknisiä asioita ja hänellä on monesti melkoinen valmius työskennellä noiden modernien välineiden - koneiden ja ohjelmien - kanssa. Mutta miten on opettajien? Nuoremmissa löytyy jonkin verran potkua, vanhemmissa valitettavasti joskus vähemmän - osalla ei ollenkaan. Asenteidenkin kanssa on paljon ongelmia. Jos minulla olisi lapsi, joka olisi menossa kouluun, kysyisin ensin, mitä ope osaa tällä saralla, ennen kuin laskisin lapseni hänen opetukseensa. Minulla on lapsenlapsi, joka menee ensi syksynä kouluun. Jo nyt on sydämeni sykkyrässä, mitähän siitä tulee, kun hän on osannut jo pari vuotta mm. ohjelmoida. Onko lopputuloksena häirikköoppilas vai -isovanhempi? Saapas nähdä!

Kun kaikkeen tuohon sitten lisää jonkun tietyn oppiaineen, jossa yleensä ei ole totuttu tietotekniikan käyttöön - vaikkapa uskonnon - soppa saattaa olla valmis. Olen uskonnolliselta vakaumukseltani ortodoksi, jolle jo oman kristillisen vakaumukseni vuoksi on tyypillistä pysyvyys, vakaus ja opin muuttumattomuus lähes kaikessa uskontoon liityvässä. Sisään rakennettuina meistä ortodokseista löytyy valmiiksi monta sellainen asiaa, jota tuossa edellä kritisoin. Kirkossamme ei oppi vaihdu vuosittain ei edes vuosituhansittain, meillä ei keskustella opin muuttamisesta mieleiseksemme huutoäänestyksellä.

Opettajatkin on opetettu samanlaisiksi - paitsi että heidänkin tulisi kehittyä työssään, oppia uutta, omaksua uusia opetustapoja ja menetelmiä. Niin he varmaan tekevätkin mahdollisuuksiensa mukaan, mutta kyllä tuostakin joukosta löytyy paljon noiden edellä mainittujen viisikymmppisten kaltaisia, jotka ovat jämähtäneet nykyisyyteen tai jopa menneisyyteen ja joille uuden askeleen ottaminen esimerkiksi opetusmenetelmissä tai vaikka vain oppimiskäsitteen uudenlaisessa ymmärtämisessä on vaikeaa. Ei siksi, etteivätkö he niitä oppisi, vaan ihan ilmeisen asenteellisista syistä - periaatteesta tai mistä nyt sitten johtuukaan. Joskus se tosin johtuu myös työnantajien, koulujen, kuntien jopa rehtoreiden nihkeästä suhtautumisesta tämän vähemmistöryhmän omaan opetukseen. Koulujen päättäjät kokevat ortodoksien opettamisen usein resurssien tuhlaamisena ja kun kaikesta leikataan, pakkosäästetään, he usein juuri enimmäisenä haluavat kaventaa mahdollisuuksia ja leikata resursseja juuri näiden vähemmistön edustajien kohdalla joskus mahdottomuuksiin asti.

Joskus aiemmin - näin nyt eläkeläisenä mustelen - että asenteellisuus ja muutosvastarinta opettajien kohdalla
melko usein johtui mm. siitä syystä, ettei siitä saanut "lisää liksaa" tai siitä oli liikaa ylimääräistä vaivaa tai jotain muuta vastaavaa. Siihen aikaan tehtävät olivat pysyvämpiä, kun olit saanut opettajan paikan, viran, siinä pysyit eläkkeelle pääsyyn saakka, jos et tehnyt virheitä. Ja kun ei tehnyt paljoa muutakaan, ei tehnyt virheitäkään. Nyt nykyaikana lienee jo toisin. Toivottavasti! Vai pitäisiköhän sanoa: Uhkaavasti!

Jatkossa saattaa tulla suuriakin ongelmia, sillä uskonto on oppiaineena uhattu, varsinkin oman tunnustuksen mukainen uskonto. Sitä ollaan "enmmistön diktatuurilla" - meille suomalaisille ortodokseille viime aikoina varsin tutuksi tulleella metodilla - vaihtamassa johonkin kaikille yhteiseen "uskotomössöön", josta ei takuuvarmasti hyvä seuraa.

Miten uskonnon opettajat ja etenkin oma ortodoksinen kirkkomme on asiaan suhtautunut - sanoisin, että ajoittain hieman valjusti. Enemmän panikoiden kuin vaihtoehtoja etsien. Uskonnonopetuksen ohi kirkon päättäjien prioriteeteissä ovat kiilanneet muut monella tapaa kirkon ja uskonnollisuuden kannalta turhemmat asiat kuten vaikka kirkon hallinnonuudistus ja piispojen asemat ja asemapaikat. Riittävästi ei ole pohdittu tältä osin kirkkomme tulevaisuutta, näitä nuoria, joita nyt pitäisi opettaa ja ohjata kirkon helmaan.


Arkkipiispamme on onneksi ottanut muutaman kerran asiaan kantaa tiukastikin, mutta missä ovat muiden hiippakuntapiispojen kannanotot. Miten hiippakunnissa on satsattu laadukkaaseen ja kehittyvään uskonnonopetukseen ja etenkin sen tukemiseen? Kirkon keskushallinnossa on ihminen, joka kiitettävästi hoitaa sarkaansa, mutta hänkin on vain yksi, joka ei voi revetä koko maan alueelle riittävästi. Muidenkin hiippakuntien olisi tartuttava asiaan ja luotava enemmän mahdollisuuksia muutenkin kuin pelkästään yhteisiä "lounaskokoontumisia" pitäen ja parantaa laadullisesti ja materiaalisesti uskonnon opetusta ja kirkon toimintaa lasten ja nuorten - kirkkomme tulevaisuuden - parissa.

Riittääkö piispoilla tähän asiaan tieto, taito, harrastuneisuus, osaaminen, halu, mahdollisuudet vai meneekö aika ja resurssit muuhun puuhasteluun ja matkusteluun - mene ja tiedä. Aika tosin kohta loppuu ja sitten on myöhäistä tehdä enää mitään ja asioiden korjaaminen tulee silloin olemaan paljon vaikeampaa, kalliimpaa ja mahdollisesti tuloksettomampaa. Joten jos aikuisen oikeasti aiotaan tehdä jotain, nyt on sen paikka.



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com



YouTube:
Danielle Licari - Adagio Cardinal 

9.12.15

Synkkää, synkkää on joka puolella

Synkeään syksytalviseen maisemaan ei tuo iloa vielä edes avaamattomat joulukojut.
[Kuva suurenee, kun klikkaat sirä hiirellä]
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tämä vuodenaika, syksy tai oikeammin jo talvi - varsinkin kun ei ole lunta maassa - on todella synkkää ja masentavaa aikaa. Valoa ei löydy päivän aikana useikaan kuin hieman keskipäivän molemmin puolin. Sisällä ollessa pitää olla valot koko ajan päällä, jotta edes näkisi jotain, lukea ja toimia. Tässä saa taistella oikein olan takaa, ettei kaamosmasennus selätä.

Tällaisen toimettomuuden hetkellä avasin kaiken lisäksi maanantaina 8.12. nauhoittamani (on muuten areenassa kuukauden) ohjelman, joka kertoi Suomessa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla eläneestä kommunistista, ompelijatar Martta Koskisesta. Mielenkiintoinen ohjelma, mutta eipä tuo oikein mielialaa kohentanut. Päinvastoin - aloin pohtia meitä nykyajan ihmisiä. Olemmeko me vuosisatojen aikana oikeastaan oppineet yhtään mitään - ihmisinä.

Tänä päivänä me kovaan ääneen - ja minustakin ihan aiheellisesti - kauhistelemme vaikkapa taisteluja Syyriassa, Irakissa tai Afganistanissa ja siellä tehtyjä hirmutekoja. Samalla tosin kauhistelemme - ehkä vähemmän aiheellisesti - maahanmuuttajia, joita sieltä virtaa tuhansittain meillekin Suomeen. Ja samalla myös irvailemme toisaalla, kun osa tulijoista lähtee pois, koska katsovat - näin me pahansuovasti kai ajattelemme - etteivät he saa odottamaansa "palvelua" maastamme.

Myös oman maamme hallitus kiristää tulijoiden saapumisen ja tänne jäämisen ehtoja. Toisaalla mm. mediassa vertaillaan - minusta täysin virheellisesti - isovanhempiamme, Karjalan evakkoja, näihin maahanmuuttajiin. Toki asioilla on paljon yhtenäisyyksiäkin, mutta omassa maassaan evakoiksi joutuneita ja maan sisällä paikasta toiseen siirtyneitä ei voi verrata mielestäni vaikkapa näihin Lähi-idän pakolaisiin. Evakkojunissa ja muuten omilta asuinsijoiltaan pakenivat mummot, ukit, lapset äiteineen ja vaivaiset, muut olivat tavalla tai toisella mukana puolustamassa maatamme.

Yhteistä näillä kahdella ryhmällä on toki jotain. Jos vaikka melko tarkoitushakuisesti ottaisin yhden esimerkin. Kun evakot matkustivat junilla vähäiset mukaansa otetut nyytit mukanaan ja rakas ikoni kainalossaan, itkusilmin Karjalasta muualle Suomeen, eräällä asemalla oli heitä vastassa erään Suomessakin tällä hetkellä voimakkaasti lähetystyötään tekevän lahkon edustajia kitaroittensa kanssa soittamassa laulujaan ja huutamassa evakoille: "Miksi ette eläneen kunnolla ja hurskaasti, vaan teitte syntiä ja jouduitte nyt sitten lähtemään kotoanne! Jumala kostaa!" Siinä moni ortodoksinen mummo risti silmänsä ja jatkoi katkeraa itkuaan ja pohti samalla minne tässä onkaan joutumassa.

Samoin ovat varmasti pohtineet ne useat erilaisiin ortodoksisiin kirkkoihinkin kuuluvat pakolaiset, joita noissakin Irakista ja Syyriasta tulevissa pakolaisissa todennäköisesti on ollut, kun he ovat kohdanneet suomalaisten kielteiset ja jopa aggressiiviset vastaanotot ja pelottavan uhan vaikkapa tilapäisen kotinsa, vastaanottokeskuksen, polttamisesta.

Tuollaisetkin ajatukset risteilivät päässäni tuon dokumentin jälkeen, mutta myös se, mikä saa meidät ns. sivistyneet ihmiset käyttäytymään niin kuin nyt teemme tai kuten tekivät ne, jotka 40-luvulla - siis vain muutama kymmenen vuotta sitten - tuomitsivat tuon ompelijattaren kuolemaan ampumalla. Huomasin melko nopeaan yrittäväni puolustella noiden kuolemantuomion tekijöiden osuutta ajattelemalla, että entäpä jos ... sitä tai jos tätä. Melko pian huomasin ajatukseni turhaksi selittelyksi. Kyllä meidän pitää kaikissa olosuhteissa aina kunnioittaa elämää kuoleman sijasta.

Kun ajatukset olivat lähteneet synkille teilleen, ne varsin pian ajautuivat myös viime aikaisiin oman kirkkoni tapahtumiin. Viimeistään silloin huomasin olevani varsin samanlainen kuin muutkin. Helppoa on tuomita, mutta olisiko sille jotain vaihtoehtoa. En sitä tosin siinä asiaa pohtiessani löytänyt, sillä tuollainen toiminta vaatisi aina myös toiselta osapuolelta jonkinlaista vastaantuloa ja asioiden muuttamishalua heidänkin osalta. Ei siinä yleensä riitä se, että vain toinen osapuoli muuttuu, jos vastapuolena on taho, joka ulosmittaa sopivassa tilaisuudessa kaiken, minkä se voi.

Tuollaisen ajatuskulun jälkeen huomasin ymmärtäväni huomattavasti enemmän tuota onnetonta ompelijatar Koskista. Ehkä joskus on upeampaa pitää oma ideologiansa puhtaana ja jopa kuolla sen puolesta, jos siihen on aihetta. Pystypäin. Niin - ja onhan tuosta toki lukuisia esimerkkejä omasta kristinuskostamme, kun ajattelemme omia lukuisia uskonsa puolesta kuolleita marttyyrejämme. Sellainenhan tuo ompelijatarkin omalla tavallaan oli ja on ja luulen, että tuon hänen oman ideologiansa ihmisetkin samoin ajattelevat.

Meille vain näyttää useimmiten olevan mahdotonta ymmärtää toisten ideologioitten keinoja ja välineitä oman aatteensa levittämisessä. Ja tämähän näkyy tänä päivänä voimakkaasti juuri islamin ja kristinuskon välisissä kahnauksissa.

Varsin vaikuttava oli tuon "Ompelijatar"-dokumentin loppu, jossa Martta Koskinen sanoo sukulaisilleen lähettämässä kirjeessä hieman ennen teloitustaan vuonna 1943 mm. seuraavaa:

"Viimeiseen hetkeen asti uskon elämäni unelmaan."
Viimeisenä toiveenaan osittain kuuro tai ainakin huonokuuloinen opelijatar ajattelee saavansa kuunnella jonkin, myös asteittain kuuroutuneen, maineikkaan  Ludwig van Beethovenin sävellyksen. Turhaan, sitä ei hänelle suotu, mutta hän sanoo kirjeessään:
"Beethoven Eroicassaan kuvaa jotain samaa, mitä nyt tunnen."
Viimeisimmässä kirjeessään hän kirjoittaa:
"Olen elämäni iän etsinyt totuutta, epäillyt, punninnut asioita ja omaksunut aina sen, minkä parhaana olen pitänyt. Ne, jotka ovat minut tuominneet, ovat samoin kulkeneet omaa tietään. Mutta niin kuin maisemakin on erilainen riippuen miltä puolelta sitä katsoo, niin on totuuskin. Sillä sehän on vain muuttuvaista tietoa." (Martta Koskinen dokumentissa "Ompelijatar").

YouTube:
Beethoven - Symphony No. 3 in E flat major (Op. 55) Eroica, Berliner Philharmoniker


Hannu Pyykkönen

nettihoukka@gmail.com

3.12.15

Hajaannuksen pyörteissä

Elämmekö pahassa hajaannuksen pyörteessä, vai onko kaikki vain pahaa unta?
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kristillisen kirkkomme historiassa on muutamia ajanjaksoja, joissa oma ortodoksinen kirkkomme todellakin on hajaantunut - tai jakaantunut voisi olla oikeampi verbi. Jo melko varhaisessa vaiheessa, ensimmäisten ekumeenisten kirkolliskokousten aikoihin, joskus 300-400-luvuilla tapahtui ensimmäisiä hajaannuksia, kun mm. nykyisin orientaaliortodokseina tunnettuja ryhmittymiä lähti teologisessa mielessä ns. omille teilleen.

Varsinainen suurempi hajaannus, kirkollinen skisma, tapahtui 1000-luvun alussa ja se on kirjattu historiaan vuodelle 1054, jolloin yksi vanhoista patriarkaateista, Rooman kirkko, lähti omille urilleen alkukirkosta, jonka perinnettä jäi jatkamaan yksin nykyinen maailmalaajuinen, opillisesti yhtenäinen, mutta kulttuurillisesti ja alueellisesti pirstaloitunut ortodoksinen kirkko.

Tämän jälkeen jäljelle jääneiden, hajaantuneiden kirkkojen parissa on tapahtunut monenlaisia uusia hajaannuksia ja kaiketi yksi merkittävimmistä oli joskus 1500-luvulla tapahtunut ns. uskonpuhdistus, reformaatio, jonka seurauksena mm. syntyi luterilaisuus ja joitain muitakin protestanttisia suuntauksia.

Myös ortodoksisessa kirkossa on tapahtunut tietynlaista alueellista hajaannusta, kun viiden vanhan patriarkaatin (joista nykyisin tosin enää neljä on jäljellä) lisäksi on syntynyt erilaisten alueellisten ja historiallisten erojen ja miksei myös paikallisten piispojen tai joidenkin muiden henkilökohtaisten tavoitteiden ja ambitioiden vuoksi viisi uutta patriarkaattia.

Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu nykyään ns. autonomisena arkkihiippakuntana yhteen ns. vanhoista patriarkaateista, entisessä Bysantissa, nykyisin Turkin Istanbulissa päämajaansa pitävän Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen, mihin se ajautui Venäjän vallankumouksen seurauksena 1920-luvulla. Sitä ennen noin vuoden 1000 molemmin puolin Suomeen saapuneet ja maassa kastetut ortodoksit kuuluivat ensin suoraan Venäjän kirkon alaisuuteen ja sittemmin  1800-luvulla ja 1900-luvun alussa he kuuluivat Moskovan patriarkaatin alaisuuteen myös melko itsenäisenä hiippakuntana Suomen suurruhtinaskunnassa.

Toki varmaan muitakin hajaannuksia on ollut, mutta niistä tai edes oikeastaan noista edellä mainituistakaan ei nyt ollut oikeastaan tarkoitus puhua. Tarkoitus on tällä kertaa enemmänkin miettiä, onko meidän nykyinen Suomen ortodoksinen kirkkomme jonkinlaisessa uudessa murroksessa, jota voisi jopa nimittää vaikka jakaantumiseksi tai vaikka hieman konkreettisemmin, eräänlaiseksi paikalliseksi skismaksi tai hajaannukseksi.

Yksi viime aikojen huolestuttava oire hajaannuksesta ja jakaantumisesta kahteen toisiaan ymmärtämättömään leiriin ovat tiedot eräästä eteläsuomalaisesta perinteisestä kirkkoyhteisöstä, jonka omat perinteiset kirkolliset tavat halutaan heittää ilman mitään keskusteluja ja lähes väkivalloin roskakoriin. Muutoksia tehdään ilmeisesti asianomaisia kuulematta, mahtikäskyillä, ja osa kirkossa säännöllisesti käyneistä ja siellä erilaisissa tehtävissä toimineista ovat hieman orpoja, mitä nyt tehdä, kun tapahtumat etenevät, eikä sovinnonhalua ole näköpiirissä. Peloittavinta tässä on se, että näille ihmisille Suomen kirkosta eroaminen on helppoa ja yhtä helppoa on siellä liittyä sitten toisen patriarkaatin alaiseen kirkkoon. Huonoa siinä on tietysti se, ettei näin ratkaista varsinaista ongelmaa, hajaannuksen syytä.

Toinen oire tai varoitus tästä mahdollisesta hajaannuksesta oli jälleen mielestäni myös 23. - 25.11.2015 Valamon luostarissa Heinävedellä pidetty Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman paikallisen päättävän elimen, vuoden 2015 kirkolliskokouksen, tämänkertaisen 3-vuotisen kokousperiodin todennäköisesti viimeinen yleinen kokous, josta Konstantinopolin patriarkka tosin ehkä jollain tapaa oireellisesti käytti nimistystä "Suomen ortodoksisen kirkon papiston ja maallikoiden kokous", ei siis nimeä "kirkolliskokous".

Jakaantumista - jos nyt tuota sanaa voi ihan oikeasti tässä yhteydessä käyttää - ei voi mitenkään verrata noihin aikaisempiin, todella suuriin ja merkittäviin koko kirkon jakaantumiseen, mutta aina ajoittain tuntuu, että syyt ovat jossain määrin hieman samanlaisia: henkilökohtaisia, alueellisia, omia kirkollisia intohimoja ja kuka ties piispojen ja mahdollisesti muidenkin kirkon piirissä työskentelevien tai toimivien henkilökohtaisen vallan tavoitteluakin.

Joskus Suomen kohdalla on puhuttu myös häijysti "luterilaisen ortodoksisuuden" pintaan noususta ja vieraasta opillisesta invaasiosta pienessä vähemmistökirkossamme, joka elää täällä Suomessa suuren enemmistön jaloissa ja joskus tuntuu kuin jotenkin riippuvaisena "isosta veljestään" ja siitä, mitä nämä ajattelevat.

Joskus tuntuu myös häijyltä, kuin tuohon mahdolliseen invaasioon näyttäisi menneen mukaan ainakin jollain tavalla - kuka tietoisesti ja voimallisimmin, kuka enemmänkin johdateltuna ja väärän opetuksen uhrina - monia melko merkittäviäkin kirkonmiehiä ja heidän hengenheimolaisiaan ja siitä saattaa - mene ja tiedä - jopa myös johtua tuo vahvistunut tunne jakaantumisesta.


Kolmisen vuotta sitten mielenkiintoisilla ja ainakin kirkolliskokouksen maallikkojäsenten valinnan osalta omasta mielestäni jopa melko epädemokraattisilla - vaikkakin silti laillisilla - keinoilla valittu ja koostumukseltaan varsin epätasainen, erään luonnehdinnan mukaan "ohuesti ortodoksinen" kirkolliskokous, aloitti kirkossamme ajanjakson, jossa monenlaiset jakaantumiseen viittaavat tai jopa johtavat asiat ovat olleet usein ja aivan liian monissa asioissa näkyvillä ja konkreettisesti koettavissa. Kirkon harvat johtohenkilöt eivät pärjää oikein keskenään, maan sisäinen alueellinen epätasapaino vallitsee ja asioita jyrätään läpi enemmistön voimin, vähemmistö unohtaen. Vähemmistöllä tarkoitan tässä kuitenkin tällä kertaa alueellista ja melko laajaa vähemmistöä, enkä muuta itse asiassa paljonkin kirkkomme piirissä keskusteltua toista vähemmistöä, jonka saama asema ja vaikutusvalta hirvittää monia.

Kun samaan aikaan tämä maallinenkin suomalainen yhteiskuntamme on jakaantunut eräänlaiseen "Kupla-Suomeen" ja se ulkopuoliseen "Periferia-Suomeen", tuntuu pahalta, kun sama efekti on menossa omassa kirkossammekin. Maallisessakin ja miksei kirkollisessa jakautumisessa on havaittavissa sama, yhteinen tunne: ryhmien edustajat puhuvat aivan eri kieltä, vaikka suomea puhuvatkin, mutteivät ymmärrä ollenkaan toisiaan. Lisäksi he suhtautuvat toisiin - toisen ryhmän edustajiin - meko kielteisesti tai jopa vihamielisesti. Halveksivasti, morkaten ja jopa haukkuen heitä julkisesti. Nämä "kuplaihmiset" pitävät muita melkeinpä vähä-älyisinä, alemman ihmisryhmän edustajina, joista pitäisi päästä mahdollismman nopeasti ja keinoja kaihtamatta eroon. Kammottavaa!


Kirkon puolella se näkyy mm. siten, että yksi alue jyrää kaikki muut ja kaiketi jonkinlaisena huipentumana voinee pitää sitä, että sen toimesta ja enemmistön vallalla he - voi kai sanoa - valitsivat toiselle samankaltaiselle alueelle kirkollisen pääpomon melkein suoraan puskista. Lisäksi kaikki tapahtui aivan yllättäen, kyselemättä muilta - edes kyseisen alueen ihmisiltä, minne valitun oli tarkoitus mennä töihin. Joskus tuntuu, ettei asiaa suuremmin kyselty valittavaltakaan, eikä hänelle ilmeisesti annettu paljoakaan aikaa harkita. Jos olisi annettu ja jos olisi osannut harkita, tilanne voisi olla toinen. Ja samankaltainen meno on jatkunut koko periodin, kolme vuotta. Jos maallisella - siis lähinnä poliittisella - puolella sanotaan olevan vauhtisoikeutta, niin täällä kirkollisella puolella sitä on myös ja rankasti.

Siinä mylleryksessä toimijoina ovat olleet mukana niin kirkonmiehet kuin - ihmeellistä kyllä - muutkin sellaiset "kirkolliseen säätyyn" kuuluvat henkilöt, joiden rooliin se ei ainakaan minun omaksuman ja oppiman ortodoksisen perinteen mukaan oikein kuulu. Jos henkilö vaikkapa antaa ns. luostarilupauksen (naimattomuus, siveys, omistamattomuus ja kuuliaisuus kirkolle ja sen hierarkeille) ja liittyy tavalla tai toisella tuohon joukoon - olkoon sitten asumassa vaikka luostarin ulkopuolella - häntä minun mielestäni sitovat hänen antamansa melko ankarat ja tiukat lupaukset, jotka hän on joutunut antamaan valitessaan tuollaisen askeettisen kilvoittelijan, maailman puolesta rukoilijan elämän. Sama "sääntö" koskee mielestäni myös joitain kirkon johtohenkilöitä, jotka myös ovat antaneet samoja ja jopa velvoittavampia lupauksia julkisesti ihmisten, kaitsettavien, edessä tehtävään astuessaan.

Vaikka nykymaailmassa voi oman piispan luvalla olla ns. osa-aikanunna tai -munkki, se ei kyllä minun - toivottavasti oikean - omaksumani tiedon perusteella tarkoita jakaantunutta elämää kirkossa ja omassa uskossaan, ortodoksisuudessa. Jakaantunutta vaikka samalla tavalla kuin sitä tekee esimerkiksi pukeutumisessa, jossa joutuu ottamaan huomioon yhteiskunnan ja ympäristön vaatimukset ja ohjeet. Se, että vaihtaa aina tilanteen mukaan olonsa (asunsa) luostariasukkaaksi tai työtätekeväksi siviiliksi, ei tarkoita - ainakaan minun tietämykseni mukaan - sitä, että vaihtaa samalla ajatukset, opit ja ideologiansa ja toimintansa vaikkapa kirkkoa kohtaan tai kirkon asioissa tilanteeseen sopivaksi ja laittaa "ortodoksiset aivot narikkaan". Jos on valinnut ankaran luostarielämän, sitä on minun mielestäni noudatettava kaikessa elämässä ja soveltaen työssäkin. Ja jos on saanut luvan tehdä työtä elääkseen eikä selviä luostarimaisesta, askeettisesta  kilvoituselämästään eläkkeen tai säästöjen turvin, niissäkin asioissa pitäisi noudattaa kirkon ohjeita ja sääntöjä mahdollisimman pitkälle. Jos on luvannut kunnioittaa lupaustensa mukaisesti kirkon hierarkeja, se tarkoittaa kaikkia hierarkeja, ei vain jotain, jne.

Meillä on monella tapaa esiintynyt viimeaikoina jos jonkinlaisia "kaappiortodokseja" mitä erilaisimmissa eettisissä ja muissakin ihmisen elämään liittyvissä kysymyksissä. Joskus tuntuu siltä, että ollaan ortodokseja vain, kun se itselle sopii tai pitää muille siltä näyttää. Omana aikanaan voi sitten toimia miten haluaa ja olla melkein mitä vain. Ja tuolla "mitä vain" tarkoitan kuitenkin jotain sellaista, mikä ei minun mielestäni sovi ortodoksiseen uskoon ja sen oppiin. En suinkaan tarkoita näillä "kaappiortodokseilla" minkään vakiintuneen luostarin tai erakkolan asukkaita, vaan sellaisia, jotka asuvat maailmassa erilaisen vihkimyksen - ja sen mukana erilaisten vaatimusten tai tehtävien - saattelemana.

Palatakseni vielä edelliseen kirkolliskokoukseen, siellä ja muissakin oleellisissa kirkollisissa ja seurakunnallisissa hallintoelimissä kaikki mahdolliset paikat on "miehitetty" ns. tällaisilla yhden ryhmän omilla ihmisillä, jotta asioiden "sujuminen" on varmistettu. Lisäksi päätöksiä tekevään joukkoon on vaalijärjestelmän omituisuuden ja monimutkaisuuden avulla saatu ujutettua suuri joukko joko omia tai muuten asioista tietämättömiä, johdettavia ja johdateltavia. Vaikuttaa aina joskus, ettei valittujen kriteeri välttämättä ole ollut osaaminen ja ortodoksinen tietoisuus vaan lojaalisuus ja johdettavuus, jota on vahvistettu "leimaamalla" heidät omaan joukkoon, kirkolliseen nomenklatuuraan, jonkinlaiseen lähes salaiseen klubiin kuuluviksi, jotka viestivät ahkerasti toistensa kanssa etenkin sosiaalisessa mediassa. Todellinen ja oikeasti johtava kerho on kuitenkin tässäkin aivan erikseen - aivan kuten idean alkuperämaassa aikanaan - ja tämä toissijainen kerhojoukko, uskolliset seurailijat, saavat vain murusia, joita todellisen nomenklatuuran pöydältä tippuu tai joita he joillekin sitten tarkoitushakuisesti jakavat.

Jos samalla nämä "johtavat nomenklaturistit" olisivat edes ortodoksisesti ja teologisesti korkesti oppineita ja kirkollisesti hurskaiksi havaittuja, se voisi toki johtaa kirkon kohdalla johonkin hyväänkin. Mutta kun osaamistaso on - kuten eräs asioita lähetä seurannut henkilö sen taannoin osuvasti sanoi - keskivertoa, ellei hieman heikompaa papillista tasoa, jäljet pelottavat.


Tosin vaikuttaa siltä, että ainakin osa noista johtavista klubilaisista lähestyy ilmi selvästi seniiliyttään tai muuten eläköitymistään niin suurella vauhdilla, ettei ole todennäköistä, että he koskaan saavuttavat päämäärän: pääsyn kalifiksi kalifin paikalle. Joillakin ilmiselvästi kädet vapisevat, muisti pätkii ja muitakin vanhuuden - tai sairauden, tiedä häntä minkä - oireita näkyy selvästi päällekin päin. Mutta noiden piakkoin väistyvien kylkeen on tullut - joko valintojen kautta tai ihan pyrkyriyttään - joukko valtaan hinnalla millä tahansa haluavia nuorempia, jotka kaikkia mahdollisia väyliä avuksi käyttäen, jopa nepotismin keinoin, pyrkivät pääsemään - jos ei ihan kalifiksi - niin ainakin harmaaksi eminenssiksi.

Tällaisissa jokseenkin synkissä tunnelmissa palasin äskettäin jutuntekomatkalta Valamon kirkolliskokouksesta. Ihan kuin tässä muutenkin pimeässä ja sateisessa, synkässä vuodenajassa ei olisi tarpeeksi. Melkoisesti saan ponnistella, ettei masennus ihan oikeasti iske koipeen ja tee hetkeksi toimintakyvyttömäksi. Mutta onneksi olen pohjimmiltani valoisa luonne ja asioista on ollut tapana selvitä todellisten ystävien avulla ja joskus jopa siirtämällä pahaa mieltä musiikin avulla vaikka puupökkelöön. Siksi viimeaikainen suuri suosikkini on ollut venäläisen Vladimir Vysotskin suomeksi sanoitettu laulu "Totuus ja valhe", joka mielestäni kuvaa osuvasti vaikka tätäkin skismaa. Kappaleen laulaa videolla minulle muuten täysin tuntematon, mutta vakuuttava esiintyjä, Dick Holmström:
Vysotskij - Katkennut laulu. Dick Holmström, laulu, Ari Hakulinen, basso, haitari, Arto Rintamäki, laulu, kitara, Bert Karlsson, kitarat, mandoliini, bouzouki. Suom. sanoitus T.Mali. Äänitys: Riverside Studio Oy, Turku, Kim Engblom, 1995. (P) Turun Tähtituotanto.



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

26.11.15

Kirkolliskokouskausi päättyy - millaisin arvosanoin

Vuoden 2015 kirkolliskokous täysistunnossasan Heinäveden Valamon luostarin kulttuurikeskuksen salissa marraskuussa. Kuvassa eturivissä kirkolliskokouksen sihteeri, kirkon lakimies Jari Rantala ja Helsingin metropoliitta Ambrosius.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Suomen ortodoksinen kirkko valitsi omaan kirkolliskokoukseensa jäsenet aiemmin kolmeksi vuodeksi, piakkoin mahdollisesti neljäksi vuodeksi, jos lakimuutos ehtii tulla voimaan ennen uutta valintaa, joka on keväällä 2016. Nykyisen kirkolliskokouksen kausi päättyy kesäkuussa 2016 ja mikäli mitään ihmeempää ei tapahdu, marraskuun lopulla 2015 pidetty kokous oli näiden edustajien viimeinen tällä erää.

Kirkolliskokous koostuu kahdesta ryhmästä - papistosta (johon tässä tilanteessa kuuluvat myös poikkeuksellisesti kanttorit) ja maallikoista. Kokouksen jäsenmäärä on 36, josta siis puolet eli 18 on kummastakin ryhmästä. Tästä tosin tämän kirkolliskokouksen aikana oli jonkun kokouksen ajan poikkeus, kun Oulun eläkkeelle jääneelle metropoliitalle ei valittu toista edustajaa (sijaista kokoukseen), koska hänen tehtäviensä silloinen väliaikainen hoitaja oli jo muutenkin kirkolliskokouksen jäsen. Silloin siis papistoryhmässä oli vain 17 jäsentä.

Piispat ovat muutenkin papiston poikkeava alaryhmä kirkolliskokouksessa. Heitä ei valita kausittain aina uudestaan, vaan he ovat ns. itseoikeutettuja jäseniä niin kauan, kun ovat piispallisessa työsuhteessa kirkkoon. Muutoinkin suhde kirkolliseen tehtäväänsä on oleellinen asia papiston jäsenyydelle. Jos pappi on menettänyt esimerkiksi pappeutensa tai on muutoin tilanteessa, ettei hän asemansa vuoksi voi enää osallistua papiston ryhmän työskentelyyn, näytetään omaksuneen sellainen käytäntö, että papin varamies astuu riviin, vaikka poisjäänyt tai poisjätetty pappi on valittu vaaleilla. Samoin jos maallikko eroaa kirkon jäsenyydestä, hän menettää kirkolliskokousedustajuutensa. Näitä molempia tapauksia on ollut nyt kokoontuneen kirkolliskokouksen kolmivuotiskauden aikana.

Tämä nykyinen kirkolliskokousperiodi on ollut monella tapaa mielenkiintoinen. Jo heti ensimmäisessä kokouksessaan 2013, osa sen jäsenistä - yhden hiippakunnan edustajat tai oikeastaan lähes yhden seurakunnan edustajat - näyttivät muitten hiippakuntien edustajille "kaapin paikan". He valtasivat oleellisimmat valiokuntien puheenjohtajuudet ja muut merkittävät paikat niin, ettei oikeastaan muilla - siis lähinnä kahden muun hiippakunnan - edustajilla ole ollut oikein todellista sananvaltaa enää varsinaisessa kirkolliskokouksessa. Joskus on tuntunut lisäksi siltä, että tärkeimmät asiatkin on jo päätetty mahdollisesti ennakkoon pidetyissä junttakokouksissa.

Huipentuma tälle nyt istuvan kirkooliskokouksen "hymyilevälle vallankaappaukselle" oli viimeisin jossain aiemmassa  kokouksessa tehty hiippakuntapiispan valinta, jossa mitä ilmeisimmin yksi hiippakunta - ei siis asianosainen hiippakunta, johon valinta kohdistui, vaan toinen - valitsi itse asiassa toiselle hiippakunnalle hierarkin. Asiasta ei varmaankaan jäänyt monelle mitenkään hyvä maku suuhun, mutta valinta on valinta ja saanut laillisen oikeutuksensa, koska mitään muodollista virhettä ei suinkaan tehty. Tehtiinkö mahdollisesti väärin joltain toiselta kantilta asiaa katsottaessa, onkin sitten eri asia. Joka tapauksessa eipä asialle enää muuta voi, vaikka purinaa toki on kuulunut niin omasta kuin vieraiden joukosta ja valitun näytöissäkin saattaisi jopa olla joidenkin mielestä ihan oikeasti hieman petraamista.

Joidenkin arvelujen mukaan valinta oli vain ensimmäinen askel siinä prosessissa, johon kuuluu myöhemmin toisten hiippakuntien piispojen valinta. Asialistalla on silloin myös todennäköisesti arkkipiispan valinta. Jotku ovatkin noissa junttaporukoissa jo toki sitäkin ihan ääneen ounastelleet. Kammottavaa!

Kun viime kesänä kohtasin Lapissa vierailleen Ruandan ja Burundin piispa Innocentioksen, ajattelin mielessäni sitä valtavaa eroa, mikä on meidän piispojemme ja afrikkalaisen piispan välillä vaikkapa suhteessa paimen tehtävästä saatavaan palkkaan ja yleensä rahaan ja omaisuuteen. Iloitsin lisäksi suuresti afrikkalaisen piispan nöyryydestä ja vaatimattomuudesta ja helposta lähestyttävyydestä. Hänen kanssaan oli helppoa ja mutkatonta keskustella ja hänellä oli aikaa kuunnella ja hän antoi kansalle - meille suomalaisille ortodokseillekin - hyviä neuvoja ja ohjeita. Samaa olen kaivannut omilta piispoiltamme ja siihen on parhaimmillaan yltänyt vain ehkä pari piispaa, mukana tässä parissa on onneksi oma hiippakuntapiispani, oma arkkipiispamme.

Kirkolliskokouksen papiston ja kanttorien osalta olen oikeastaan melko jäävi sanomaan mielipidettäni kirkolliskokousedustajista. Sivusta seuraajana olen havainnut, että ryhmäkuri on ilmeisen tiukka ja siitä poikkeaminen johtanee tulevasta kirkolliskokouksesta poisjättämiseen. Siltä ainakin minusta tuntuu. Onneksi jokunen "omilla aivoillaan ajattelijakin" on joukkoon eksynyt, mutta katsotaan, uusivatko - tai oikeastaan myös haluavatko he itse uusia - valtakirjansa.

Maallikkojen osalta olen ajoittain tuntenut jopa jonkinlaista myötähäpeää. Kun kauden alussa valittiin kirkolliskokouksen maallikkopuheenjohtajaa, kukaan maallikko ei avannut suuta tehdäkseen esityksen. Maallikko piti sitten valita papiston tekemän ehdotuksen perusteella. Uusien kirkolliskokouksen maallikkojäsenten valintaan ja laatuun tuleekin jatkossa mielestäni kiinnittää entistä suurempaa huomiota. Tosin monimutkainen ja sekava maallikkojen vaalitapa antaa seurakunnille ja etenkin niiden "kähmijöille" suuren vallan jopa valita mieleisensä edustajat.

Kirkolliskokousedustajuus ei saa koskaan olla palkkiotehtävä eläkkeelle jääneelle seurakunta-aktiiville eikä myöskään palkkio jollekin omaa ajattelua vailla olevalle "seurakunnallisen viiniklubin juomanlaskijalle". Kirkolliskokousedustajan tulee paneutua tehtäväänsä huolellisesti, valmistella asioita kokouksiin ja olla aktiivinen oman seurakunnan ja oman hiippakunnan asioissa kuitenkin niin, ettei samalla aiheuta tarpeettomia ongelmia ja harmia toiselle / toisille hiippakunnille. Valitulla tulee olla mutkattomat ja välittömät yhteydet oman seurakunnan hallintoon ja mahdollisimman laajasti myös seurakuntalaisiin.

Joskus menneisyydessäni työskentelin eräässä toisessa maallisemmassa organisaatiossa, mutta hieman samanlaisessa toimintaympäristössä kuin kirkolliskokous, ja silloin sanottiin siellä, että ellei saa suutaan auki julkisessa suuressa kokouksessa (kirkolliskokouksessa se olisi täysistunnoissa), ei ole kelvollinen edustamaan omaa organisaatiotaan. Jo silloin tuossa toisessakin organisaatiossa sanottiin, että tärkeämpää on avata suu valiokunnissa, siellä vaikutetaan. Totta, mutta vain osittain. Valiokunta ei tee kirkolliskokouksessa päätöstä, vain ja ainoastaan esityksen (mietinnön) kirkolliskokoukselle. Esityksen, jonka takana on vain osa kirkolliskokouksesta, kyseisen valiokunnan jäsenet. Asiat päätetään aina täysistunnossa ja jos on joistain asioista eri mieltä, se kannattaa aina tuoda esille täysistunnossa, käsittelyn edellä olevassa lähetekeskustelussa ja laittaa asia tarvittaessa vaikka äänestykseen. Sitä on demokratia, vaikkakin demokratia on melko vieras käsite osin hierarkisessa, osin synodaalisessa ortodoksisessa kirkossamme.

Nyt marraskuun lopulla 2015 kokoontuneella kirkolliskokouksella oli ainakin pari isohkoa asiaa: hallinnonuudistus ja strategia, joista sen piti tehdä päätöksiä. Samoin kokouksessa tuli esille yhden seurakunnan taloudelliset ongelmat ja niistä juontuneet muut ongelmat. Oleellisia ihmisiä on ilmeisesti stressaantuneena ja pohjaan palaneena ollut pois töistä ja "pääkallonpaikan" virkamiehetkään eivät erilaisista syistä johtuen ole oikein pystyneet neuvomaan ja opastamaan kentällä asioissa, joissa apua olisi tarvittu. Joko hekin olivat poissa töistä - kuka minkäkin syyn takia, kuten vaikka siksi, että oli ottanut eron toimestaan - tai heidän osaamisalueensa ei oikein riittänyt ohjaamiseen ja auttamiseen jossain erityisosaamista vaativassa asiassa.

No minkä arvosanan antaisin nykyiselle kirkolliskokoukselle? Lienen hieman jäävi sanomaan sitä, koska olen itse toiminut aiemmin kirkolliskokousedustajana pari kautta, tosin jäin vaaleista sitten vapaaehtoisesti pois. Lisäksi olen seurannut useita asioita ehkä liian läheltä, joten kokonaiskuva saattaa olla siksi kapea. Jätän arvosanan antamisen muille ja viime kädessä jätän sen uuden kirkolliskokouksen uusien edustajien valitsijoille, jotka tosin eivät ole niitä kaikkein demokraattisimpien prosessien edessä ainakaan noissa maallikoiden valintojen kohdalla.

Tuossa pitkässä valintaprosessissa on ensin vaaleilla valittu noin muutaman (usein alle 10, jopa alle 5) prosentin innokkuudella seurakunnanvaltuuston jäsenet ja sitten usein papin myötävaikutuksella ja hänen arvovaltaan tukeutuen tai joskus jopa hänen ohjauksellaan valitaan seurakunnanneuvostoon "sopivat" jäsenet lähipiiristä. He sitten aikanaan valitsevat, ketkä voivat edes olla ehdokkaina uusiksi kirkolliskokousedustajiksi ja sitten he vielä valitsevat lähipiiristään ne valitsijamiehet, jotka sitten melko omituisissa olosuhteissa valitsevat hiippakunnittain maallikkojäsenet toisinaan hieman tyyliin "sulle-mulle", mutta useimmiten tietämättä yhtään mitään muualta hiippakunnan alueelta tulevien ja valittavien ihmisten osaamisesta ja taustasta. Silloin saattaa mennä läpi sellaisiakin, joita ei esimerkiksi kansa ole valinnut vaaleilla edes valtuustoon, mutta joka kuuluu papin tai piispan lähipiiriin tai jopa hänen omaan tai jonkun muun vaikuttajan muodostamaan klikkiin, eräänlaiseen "seura- tai hiippakunnalliseen nomenklatuuraan". Silloin myös seurakunnalliset tai joskus jopa hiippakunnalliset markkinamiehet ja mielipiteenvaikuttajat ovat tehneet runsaasti etukäteistyötä niin jonkun puolesta kuin mahdollisesti jotain vastaankin.

Siksipä olisi - kuten peruskoululainen sanoisi - ihan hyvä kiinnittää tosi paljon huomiota keväällä 2016 tehtäviin uusiin kirkolliskokousedustajavalintoihin ja vaikuttaa, mikäli siihen enää on suinkaan mahdollisuuksia. Kaikkialla ei tosin näin enää ole. Valitettavasti!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

24.11.15

Valamo on my mind

Tunnetko musiikkikappaleen "Georgia on my mind"? Sehän on Hoagy Carmichaelin säveltämä musiikkikappale vuodelta 1930. Kappale tunnetaan eräänlaisena populaari- ja jazzmusiikin standardina ja Georgian osavaltion tunnuslauluna.

Heinäveden Kristuksen kirkastumisen luostarin pääkirkko marraskuisessa kuutamossa kuvattuna.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vaikka Valamosta on myös tehty lukuisia musiikkikappaleita, kuten vaikka "Valamo, saari ihmeellinen" ja lukuisia muitakin, ne ovat kaiketi pääasiassa - näin arvelen - vanhasta Valamosta eli nykyisestä Venäjän puolella sijaitsevasta Laatokan Valamon luostarista. Saisi joku tehdä ihan Heinäveden Valamostakin kappaleen, jonka nimi voisi olla vaikka tuo otsikon "Valamo on my mind".

Suomen ortodoksisen kirkon ylimmän päättävän elimen kirkolliskokouksen tai kuten oma patriarkkamme, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos sitä kirkolliskokoukselle lähettämässään tervehdyksessä nimitti, Suomen ortodoksisen kirkon papiston ja maallikoiden kokouksen toinen päivä on illassa, kun tätä tekstiä kirjoitan.

Olen saanut olla Valamossa lukuisia kertoja kokouksissa ja muunkinlaisilla vierailuilla. Joka kerta tämä "korpiluostari" - sanan myönteisessä merkityksessä - on palvellut meitä vierailijoita loistavasti. Niin nytkin. Kaikki toiminnot ovat jälleen pelanneet kirkolliskokouksessa mainiosti - kiitos igumenin, kiitos luostarin ja muun paikalla olevan henkilökunnan. Tietoliikenne, monistus, kokoustilat, ruokailut, majoitus, aikataulut - kaikki - on toiminut hyvin, vaikka olemme kuten tuossa käyttämässäni sanassa aiemmin jo sanoin - korvessa. Kaukana kaupungeista, isommista kylistäkin, jopa melko kaukana valtatiestäkin.

Henkilökohtaisesti olen myös suuresti kiitollinen igumenin eli luostarin johtajan, arkkimandriitta Sergein, todella ystävälliseen, ymmärtäväiseen ja myötämieleiseen suhtautumiseen meitä ulkopuolisia kokouksesta tiedottavia ihmisiä kohtaan. Ilman luostarin ja igumenin myötämielisestä suhtautumista tästä työstä olisi tullut joko mahdotonta tai ainakin vaikeaa. Olemme saaneet hyödyntää luostarin tiloja ja palveluja kiitettävällä tavalla ja näin tiedottaa omalla vaatimattomalla tavallamme oman kirkkomme asioista muille ortodokseille ympäri maan tai jopa ympäri maailman ja siinä sivussa muillekin ortodoksisuudesta kiinnostuneille.

Nykyisen printtimedian, siis pääasiassa sanomalehtien, toimintamahdollisuudet ovat kaventuneet huomattavasti tiukentuneessa kilpailussa sähköisten medioitten kanssa ja tilannetta on heikentänyt myös varmaan huono yleinen taloudellinen tilanne koko maassa. Siksi tällaisten vapaaehtoisuuden pohjalta lähtevien "harrastelijoitten" tiedottaminen paikkaa tässä tilanteessa ilmeisen hyvin syntynyttä vajetta. Etenkin juuri tällaisen maamme yhden etnisen merkittävän vähemmistöryhmän tilaisuuksissa.

Kaikki tämä on mahdollistunut juuri Valamossa, joka on ollut ja tulee jatkossakin olemaan tärkein Suomen ortodoksisen kirkon hengellinen keskus, vaikkakin erilaisia pyrkimyksiä painopisteen siirtämisestä etelämmäksi, lähelle tai jopa sisälle ns. citykuplaa, on viime aikoina ollut kohtuullisen paljon. Tässä toiminnassa on hirveimmillään pyyhitty takapuolta kirkollisella demokratialla ja asioiden hoitaminen on jätetty suureksi osaksi pienelle elitistiselle ryhmälle, joka mielestäni toisinaan jopa melko härskin menetelmin tallaa muun maan, muiden alueiden, ortodoksien oikeuksia. Siinä on pohjoisen pojat ja tyttäret joutuneet pahimmillaan huutolaisen asemaan, kun alueiden toimintaa on yritetty - tai jopa johdettu - tästä citykuplasta, jopa huikeimmillaan alueen esimiehen valinnassa.

Kaikkiin mahdollisiin - ja joskus jopa tuntuu mahdottomiinkin - paikkoihin on laitettu omia miehiä ja naisia "vartiotorneihin" vahtimaan, että asiat sujuvat, kuten ryhmä sen on suunnitellut. Kirkolliskokouksessa lähes kaikkien valiokuntien puheenjohtajat ovat yhdeltä alueelta. Vain yhden on muualta, koska koko kirkolliskokouksessa ei ole ainuttakaan tietyn tieto- ja taitotason omaavaa edustajaa ko. alueelta, joka olisi voitu valita tuohon ammatillisesti ja juridisesti vaativaan tehtävään. Kaikki tämänkertaisen vuoden 2015 kirkolliskokouksen ns. "piispoista vapaat" varapuheenjohtajuudet on miehitetty saman alueen edustajilla, mitään murusia ei jätetty muille alueille. Surullista!

Muutoinkin koko kirkon piirissä on mielestäni havaittavissa jonkinlaista laajempaakin itsemääräämisoikeuden kaventumista. Samalla kun yksi suuri joukko tekee omassa kirkossamme henkistä vallankaappausta, samalla ainakin minun mielestäni myös korkein piispamme, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos, kiristää itsemääräämisoikeuden ehtoja hänelle tyypillisellä diplomaattisella ja kaunopuheisella tavalla. Liekö syynä tuo em. kuohunta, jota kirkkomme sisällä tapahtuu vai mikä. Mene ja tiedä!

Patriarkkamme sanoo kirkolliskokoukselle lähettämässään tervehdyksessään mm. näin (alleviivaukset blogin kirjoittajan tekemiä):
"Demokraattisuuden periaatteet toimivat kirkossa kuitenkin niin, että ne ovat sopusoinnussa pyhien ja jumalallisten kanonien järjestyksen kanssa. Jokainen paikallinen kirkko pitää kiinni tästä järjestyksestä niin, että osista muodostuu todella hyvä kokonaisuus."
Hän jatkaa:
"Kanoninen järjestys antaa kirkolle oikean suunnan kohti päämäärää. Tuo päämäärä on totuuden palveleminen hyvässä hallinnollisessa järjestyksessä niin, että pyhityksen ja pelastuksen sanoma uskovaisten jumalallistumiseksi toteutuisi. Kirkon kanoninen järjestys palvelee oikein tekemistä eli ortopraksiaa. Tämän päälle voidaan puolestaan rakentaa se demokraattinen henki, jossa kirkko toimii. Kun yhteisiä päätöksiä tehdään yksimielisesti tai enemmistön äänin ovat ne demokratian toteutumista."
Tapa jolla patriarkka mielestäni kauniisti ilmaisee tahtonsa, että Suomen kirkko palaisi oikeaan ruotuu, tapahtuu mm. sanoilla:
"Kirkon perinne toteutuu kun jokainen kirkon jäsen tietää ja tuntee paikkansa, velvollisuutensa ja valtuutensa. Kirkon opin ja kanonien tulkitsija teillä on Pyhä Ekumeeninen istuin, johon teillä on kirkkona oikeus vedota."
Patriarkka toteaa vielä tervehdyksessään:
"Teemme tiettäväksi arvoisille papiston ja maallikoiden kokouksen jäsenille sen, että pitäisitte kiinni näistä Konstantinopolin äitikirkon periaatteista horjumatta niistä suuntaan tai toiseen."
Kirjoitin joskus omassa blogissani "hymyilevästä vallankumouksesta" kirkolliskokouksessa. Nyt tämä kirkolliskokousjakso on onneksi päätöksessään ja uudet vaalit ovat keväällä. Silloin meidän kaikkien tulisi tehdä kaikkemme, että oma suomalainen ortodoksisuutemme saisi jatkoaikaa, emmekä sortuisi liikaa omaan napaan tuijottamiseen ja omien alueellisten - tai joskus tuntuu kuin ne olisivat jopa henkilökohtaisia - etujemme ajamiseen toisten alueiden ja niiden ortodoksisen kustannuksella. Aidoista patriarkkammekin perään kuuluttamista ortodoksisista periaatteista ja siitä paljon puhutusta Traditiosta tulee pitää kiinni joka hetki ja antaa niiden johtaa kirkkomme oikealle tielle.

Tässä työssä Heinäveden Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarilla on kautta historiamme ollut merkittävä rooli ja toivottavasti se säilyy edelleen tulevaisuudessakin sellaisena, sillä kirkkomme ei kaipaa mitään ultamoderneja ympäristöjä tai aatteita kylkeemme, sillä omassa aatteessamme, aidossa ortodoksisuudessa, on kylliksi jokaiselle meistä, kun - Tapsa Rautavaaran kauniin laulun sanoin - sen vain oikein oivaltaa.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

23.11.15

Ja tuli ensimmäinen päivä ...

Vuoden 2015 kirkolliskokous Valamossa 23.11.2015.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Vanhan testamentin Genesis eli ensimmäinen Mooseksen kirja (1. Moos.1) kuvaa ensimmäisessä luvussaan maailman luomista. Erotettuaan valkeuden pimeydestä ja nimettyään päivän ja yön tuli ensimmäinen päivä ja luomistyö jatkui.

Tietynlainen luomistyö jatkui myös Valamon luostarissa, kun maanantaina 23.11.2015 siellä kokoontui Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous ensimmäisen päivän kokoukseensa. Päiviä on jäljellä vielä tämän jälkeen kaksi, mutta tietynlainen luomistyö lähti Valamossa taas käyntiin.

Pisimpään tuossa luomisvaiheessa on ollut sanan mukaisesti kirkon hallinnonuudistus, jota nyt viimevaiheessa, monen vuoden puserruksen jälkeen, yritetään saada entistä enemmän hiippakuntakeskeiseksi. Kokousedustajat käyttivät mielenkiintoisia ja varmaan myös hyvin perusteltuja puheenvuoroja asian tiimoilta. Enemmistö salissa täysistunnon lähetekeskustelussa esitetyistä puheenvuoroista oli kuitenkin hallinnonuudistusta vastustavia tai jopa sen peruuttamisen kannalla olevia.

Tästä ja oikeastaan jo aiemmin kuulemistani seikoista tehdyn "analyysin" jälkeen arvelen vahvasti, että jotain todella tapahtuu. Onko se sitten sitä, että koko uudistus - jota on muuten valmisteltu kuin Iisakin kirkkoa, vuosikausia - haudataan kaikessa hiljaisuudessa, vai tuleeko uudistus suureen saliin kirkolliskokouksen päätettäväksi valiokunnista aivan uuteen asentoon laitettuna? Vaikea on arvata vielä, huomenna voidaan jo olla viisaampia.

Arkkipiispa toivoo, että asia menee eteenpäin tavalla tai toisella, eikä usko asian hautaantuvan. Toki tarvetta joiltain osin varmasti on muutokselle. Osan nyt syntyneestä vastarinnasta voivat ehkä ottaa kontolleen myös asiaa valmistelleet kirkon virkamiehet. Välillä valmistelussa on tullut esille seikkoja, joista ei valmistelutyöryhmissä ole suuremmin puhuttu ja ihmeellisesti valmistelevat työryhmät ovat vaihtaneet miehitystään tuon tuostakin, kun ne eivät aina ole saaneet virkamiehiä tyydyttävää lopputulosta.

Toinen suurempi asia on sitten kirkon strategia. Yhtenä syynä sen nihkeään etenemiseen ja ehkä vähäiseen valmisteluun on ollut osin piispojen varauksellinen suhtautuminen ko. asiakirjaan, mutta osansa saa ottaa kontolleen myös asioita valmistellut valiokunta, jonka selvästikin olisi tullut olla omassa valmistelu- ja ohjaustyössään jämäkämpi ja johdonmukaisempi.

Itse uumoilin kolmanneksi "suuremmaksi" asiaksi nousevan Iisalmen ortodoksiselle seurakunnalle myönnettävästä avustuksesta keskustelun, mutta asian etukäteiskäsittely jäi suuressa salissa melko vähäiseksi. Kertookohan se siitä, ettei avustusta ole tulossa? Ongelmallinen se monella tapaa joka tapauksessa on ja mitkä ovat sitten seuraukset seurakunnan ajautuessa talousahdinkoon, jää nähtäväksi.

Eteläsuomalaiset kunnostautuivat jälleen jo kokouksen ensimmäisenä päivänä, kun muiden alueiden kirkolliskokousedustajat eivät jälleen saaneet suutansa auki oikeassa paikassa, eivätkä sovittua asioista etukäteen omissa kokouksissaan, kuten etelässä oli selvästikin tehty. Olisi siinä opittavaa muilla hiippakunnilla. Mutta nyt joka tapauksessa etelän ihmisillä on melkoinen "värisuora": valiokuntien puheenjohtajat (jotka on jo valittu kolme vuotta sitten) ovat yhtä lukuun ottamatta "omia" ja nyt värisuoraa täydentää kirkolliskokouksen maallikkovarapuheenjohtaja ja papiston keskuudestaan valitsema tämän kokouksen varapuheenjohtaja.

Tiistaina kokous jatkuu valiokuntatyöskentelyllä ja todennäköisesti jo joidenkin asioiden osalta ns. pöydälle panoilla. Täysin mahdollista on, että huominen päivä on yhtä täysistuntojen sarjaa toinen toisensa perään lyhyen tauon jälkeen. Mutta katsotaan nyt, sillä yöllä voi tapahtua vaikka mitä.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S.
Katso muuten video KP Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leon ajatuksista ensimmäisen kokouspäivän jälkeen. Taisi olla arkkipiispa ainakin yhtä väsynyt ellei väsyneempi kuin blogin kirjoittaja. Mutta jospa tämä tästä. Haastattelu löytyy osoitteesta: https://bambuser.com/v/5942565

HAP