27.10.15

Oikeaoppiset seurakuntavaalit

Suomen ortodoksisen kirkon 24 seurakunnassa toimitetaan marraskuun alussa (2015) valtuustovaalit. Näitä kirkollisia vaaleja on parikin melko lähekkäin, sillä piakkoin on par'aikaa istuvan ortodoksisen kirkolliskokouksen viimeinen kokous marraskuun lopulla ja kirkon hallinnon huipulla omaksutun käytännön mukaan kirkolliskokousedustaja on sen jälkeen "elävä ruumis", tietyllä tapaa toimintakyvytön, lopun toimiaikaansa eli kokouksen jälkeisen ajan kesäkuun loppuun saakka tulevaa vuotta. Uusien edustajien vaali käydään keväällä, joten siitä sitten mahdollisesti jotain tarinaa hieman lähempänä tuota ajankohtaa.

Selasin äskettäin saamiani ortodoksisten seurakuntien tiedotuslehtiä sekä paperisina että netistä. Paljon on ihmisiä saatu liikkeelle ehdokkaiksi eräissä seurakunnissa, mutta jossain myös on varsin niukka valintamahdollisuus. Pahimmillaan saattaa joskus olla niin, että ehdokkaita on tasan sama määrä kuin valittavia. Silloin vaali ei oikein kyllä tunnu oikealta vaalilta ja uskon, että moni jättää tuossa tilanteessa äänestämättä. En kyllä ihmettelisi!

Samoin ehdokkaiden esittely lehdissä ja netissä on varsin kirjavaa. Jossain kerrotaan vain perustiedot: kuka, mistä ja mikä numero, jossain hieman enemmän, jos ehdokas on  vain kiinni saatu, tavoitettu.


Itse olen tarkastellut joittenkin seurakuntien ehdokasasettelua hieman tarkemmin ja havainnut, että melko monen seurakunnan paimen, kirkkoherra, on ollut varsin aktiivinen ehdokkaiden etsimisessä ja muissakin käytännön järjestelyissä. Hirveimmillään pappi etsii ehdokkaita, ja "määrää" sitten jotkut tekemään virallisen ehdotuksen (kaksi seurakuntalaista saattoi ehdottaa jotain tai joitain seurakunnan jäsentä vaaliin ehdokkaaksi). Kun valittava määrä on täynnä, hän sitten "kainosti" ehdottaa, ettei ketään enää esitettäisi, koska koolla on tarvittava määrä. Ja mikä oleellisinta, kirkkoherran kannalta sopivia ihmisiä. Jos joukkoon on lipsahtanut joku "sopimaton", onpa nähty sellaistakin, että jostain on tullut pyyntö, voisiko ehdokas kieltäytyä ehdokkuudesta. Syy on saattanut jopa olla se, ettei ehdokas ole oikein sopiva ja yhteistyökykyinen.

Mielestäni kirkkoherran ei pitäisi millään tavalla masinoida vaaleja. Hän järjestelee vain puitteet, että vaalit voidaan juohevasti toteuttaa. Mikäli seurakuntalaisissa on passiivisuutta, ja he eivät ehdota riittävää määrää ihmisiä, silloin voinee lempeästi keskustella joidenkin aktiivien kanssa, että he toimisivat. Mutta silloinkaan ei papin pidä ehdottaa ketään henkilöä valittavaksi tai edes ehdokkaaksi.

Vaikka pappi on myös seurakunnan jäsen, hän ei mielestäni voi toimillaan ja arvovallallaan vaikuttaa siihen, ketkä käyttävät valtaa seurakunnassa ja valvovat myös hänen toimiaan seurakunnassa. Hänen ei siis pidä voimallisesti vaikuttaa oman kollektiivisen paikallisen esimiehensä, seurakunnanvaltuuston ja sitä kautta myös seurakunnanneuvoston valintaan.

Itse katson myös yhä edelleen varsin oudoksi, jos näissä seurakunnallisissa toimielimissä toimii tai sinne on ehdolla oman seurakunnan työntekijöitä tai heidän lähipiiriänsä: puoliso, lapsi, vanhempi, sisko, veli. Sukulainen omassa seurakunnanvaltuustossa tai -neuvostossa on mielestäni aivan väärä ja moraaliton ratkaisu, joka seurakuntalaisten tulisi aina vaaleissa äänestäessään estää, mikäli joku ajattelematon tai mahdollisesti vallanhaluinen työntekijä sellaiseen sortuu. Mielestäni työntekijä saattaa tällä teollaan esimerkiksi viestittää, ettei seurakunnassa ole sopivia ehdokkaita ja siksi sinne pitää laittaa omia sukulaisia. Tai sitten tarkoitusperät ovat jotain ihan muuta, joita en uskalla tässä julkisesti edes arvailla.

Näin helposti lisätään joka tapauksessa sitä seurakuntalaisten klikkiintymistä ja seurakunnan hajaannusta, jota mahdollisesti myös oman seurakunnan paimen omalla moraalittomilla toimillaan ja valinnan ohjailuillaan tekee, ja joka valitettavasti on tosin melko yleistä kirkkomme piirissä niin seurakunnallisella kuin myös muilla ylemmillä hallinnon tasoilla.

Kun seurakunnan tai kirkon hallintoelimet miehitetään omilla miehillä ja naisilla, hallitseminen ja päätöksenteko, resurssien jakaminen ja vaikka "hyvä-veli-lahjonta" on toki helppoa johtavan henkilön katsontakannalta, mutta minun mielestäni äärettömän epädemokraattista ja jopa lähentelee joissain tapauksissa kirkollista mafiaa ja korruptiota, josta kirkkoamme on kaiketi joskus ihan julkisuudessakin syytetty. Kirkossa ja seurakunnissa kun kuitenkin liikutellaan - hieman seurakunnan koosta tietysti riippuen - melko huomattavia taloudellisia resursseja. "Hyvä veli ja sisar" -mentaliteetillä voidaan saada aikaiseksi paljon pahaa, jollainen ei mielestäni millään tavalla kuulu kirkon piiriin ja joka pitää kaikin mahdollisin tavoin kitkeä pois. Tämän kaltainen työ ei millään tavalla edistä kirkon ja seurakunnan perustyötä, ilosanoman, evankeliumin levittämistä ja ihmisten pelastamista.

Toinen huolestuttava asia, jonka selvästi havaitsin mediaa seuratessani ja seurakunnan valtuustoehdokkaita tutkiskellessani, oli se, että liian vanhat seurakuntalaiset haluavat yhä istua seurakunnan luottamustoimissa. Kun seurakuntalainen saavuttaa noin 70 vuoden kunnioitetun iän, pitäisi hänen toki jo ymmärtää, että hän on jo antanut kirkolle ja seurakunnalle suurimman osan siitä, mitä hänellä on annattavaa ja nyt olisi aika nuorempien tehdä oma osuutensa. Valtuusto kun ei ole mikään ikäihmisten päiväkerho.

Jos tällainen iäkäs henkilö ajattelee, ettei nuoremmista ole tuollaiseen tehtävään ja siksi hänen pitää vielä "uhrautua", asia tuntuu ainakin minusta - joka itsekään en enää ole nuori ollenkaan - äärettömän pahalta. Jos iäkäs ei anna uusien tuulien puhaltaa, jotta oma kirkko ja seurakunta menisivät eteenpäin ilosanoman julistuksessa uusin voimin ja mahdollisesti uusin ajatuksin ja keinoin, hän vastustaa seurakunnan parasta ja hyvinvointia ja haluaa jähmettää sen toiminnan torsoksi. Näin helposti ajattelen, koska tiedän asian siksikin, että itsekin olen iäkäs. En enää missään nimessä pyrkisi luottamuselimiin ja hallintoon. Olen oman osani tehnyt. Nyt on nuorempien vuoro. Näin minä ajattelen.

Vanhempi, nykyaikaisia välineitä ja menetelmiä tuntematon tai jopa taitamaton ihminen on helpommin johdateltavissa näissä modernin maailman asioissa, jotka ovat myös koko ajan kirkon ja seurakunnankin arkipäivää. Heiltä useimmiten puuttuu kosketuspinta siihen, missä kirkko nyt tässä yhteiskunnassa elää. Heillä saattaa toki olla vahva usko ja hyvä ja vakaa tietämys uskon asioista, mutta se kun ei enää nykyaikaisesti johdetussa seurakunnassa riitä. Etu se tietysti on, mutta muutakin toki vaaditaan.

Jos olisin sellaisen seurakunnan jäsen, jossa valtuustoon pyrkivien ehdokaslistalla on useita yli seitsemänkymppisiä, raakkaisin heidät ensi töikseni pois äänestyslipultani. Seuraavaksi tai oikeastaan samanveroisena raakkaisin työntekijät ja heidän lähipiirinsä, puolisot, lapset, jne. Sitten pohtisin jäljelle jäävistä, mitä he ovat omassa elämässään tehneet, miten pärjänneet, hankkineet kunniallisen ammatin ja tehneet siinä elämäntyötään. Jos siinä on jotain epäselvää, raakkaisin sellaisen armotta pois, sillä jos ei pärjää työelämässä, ei osaa opiskella ammattiin ja tekee siksi hanttihommia, ei tuollainen ole sovelias seurakunnan rahavirroistakaan ja omaisuudesta päättämään. Oman elämän hallinta on varsin hyvä kriteeri kaikille luottamukseen perustuville valinnoille.

Tärkeä pointti on myös se, onko henkilö näkynyt oman seurakunnan jumalanpalveluksissa tai muissa tilaisuuksissa. Löytyykö häneltä mahdollisesti jotain empatiaa toisten auttamiseen ja vapaaehtoistyöhän, vai pyrkiikö hän valtaan vain vallan ja maineen vuoksi. Jos seurakuntalaiset tuntevat ihmisen auttavaiseksi, toiset huomioivaksi ja muista välittäväksi, se on iso bonus ehdokkaalle. Oman piispan tai papin tunteminen on huomattavasti pienempi meriitti kuin omien seurakuntalaisten ja oman seurakunnan toiminnan tunteminen.

No - vaalit tulevat kohta ja onneksi minulla ei ole tuollaisia murheita ajateltavana, mistä juuri kirjoitin. Täällä asiat on hoidettu etukäteen sujuvaksi. Yhdeksän valitaan, 14 on ehdolla. Heistä tunnen kolme hyvin, yhden hieman, muita en ollenkaan, vaikka olen aiemmin toiminut sentään kirkon ja seurakuntani parissa jo muutaman kymmentä vuotta. Mutta näillä mennään!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

18.10.15

Mie en oo hottis!

Viikonvaiheessa 16. - 18.10.2015 alkoi tapahtua jotain kummaa. Puhelimeni ja tablettini vislasivat yhtenään, kun niihin tuli viestejä. Pahimmillaan ne piti viedä päikkärien ajaksi vessaan, jotta sain nukkua rauhassa. Yöllä minulla on molemmissa sellainen estotoiminto, etteivät viestit tai suurin osa puheluistakaan tule läpi klo 23 ja aamukuuden välillä. Mutta heti aamulla kuuden jälkeen puhelin alkoi vihellellä jälleen viestejä.

Viestit olivat pääasiassa ns. Facebookin kaveripyyntöjä. Mitä kummallisimmat ihmiset - siis minulle täysin tuntemattomat - halusivat kaverikseni Facebookiin, jossa minulla lienee normaalisti jonkin verran vaille pari sataa kaveria. Jossain vaiheessa hyväksyin kavereikseni muutaman ihmisen, joita en ollut koskaan tavannut ja joita en oikeasti tunne. Sitten tein päätöksen, ettei tuollainen peli vetele ja lopetin moisen.

En tosin poistanut - ainakaan kaikkia - tällaisia kavereita listalta, mutta en myöskään hyväksynyt uusia, ellen ollut häntä tavannut tai jollain muulla tavalla tunne häntä. Näin toimin edelleen, tässäkin tilanteessa, vaikka kaveripyyntöjä tulvi ovista ja ikkunoista.

Yritin ensin pohtia, mitä olin tehnyt viime viikolla eritavalla ja mikä olisi siis voinut aiheuttaa moisen reaktion. Ensin tuli mieleen puheenvuoroni Lappeenrannassa, missä puhuin keskiviikkona somen käytöstä eläkeläisille. Harkittuani hetken asiaa, en uskonut tuon tilaisuuden olleen "syypää" tapahtuneeseen. Miksi? No ei eläkeläiset noin käyttäydy ja tilastojen mukaan vain noin 15 % tietyn ikäisistä eläkeläisistä käyttää edes somea. Tosin luvut ovat tänä vuonna ilmeisesti hieman nousseet, mutta silti. No way! Ei nuo Lappeenrannan eläkeläiset ole syyllisiä moiseen.

Seuraava pohdinta palautti mieleen Facebookiin laittamani kansikuvan, jossa Jaska Jokunen istuu laiturilla Ressun kanssa ja sanoo hänelle "Yhtenä päivänä meidän kaikkien pitää kuolla, Ressu ..." ja Ressu vastaa siihen: "Kyllä, mutta kaikkina muina päivinä meidän ei pidä."

Näin kuvan tässä äskettäin Fb-kaverini Ilkan sivuilla ja teksti siihen oli kirjoitettu jollain skandinavisella kielellä - mahdollisesti tanskaksi tai norjaksi - ja pikakapulakäänsin sen sujuvalla skandinaviskallani edellisen kaltaiseksi tekstiksi. Teksti osui ja upposi. Tätä kirjoittaessani tuota sivua on jaettu Facebookissa melkein 6000 kertaa.

Arvelin, että ihmiset olivat väärin yhdistelleet kuvaa ja sen lähettäjää ja tekivät minusta nyt väkisin jonkinlaista "puskafilosofia". Ei, ei ollut syypää sekään. Voi olla, että jokunen kaveripyyntö toki saattoi tulla tuoltakin, mutta varsinainen syy - sylttytehdas - selvisi hieman myöhemmin.

Sain sähköpostissa viestin, jossa eräs Aino niminen naishenkilö lähestyi minua ja pyysi yhteistyöhön hänen kanssaan. Hän kirjoitti:

"Minun nimeni on Aino ja olen freelancer Pro** *****lla, nettimedia toimistolla. Olisimme kiinnostuneita lisäämään 2-3 lausetta ja linkin teidän sivullenne sovittuun hintaan vuodeksi.

Olkaa hyvä ja ilmoittakaa jos tämä kuullostaa kiinnostavalta ja annan lisätietoja. Jos omistatte myös muita sivuja, olkaa hyvä ja liittäkää niiden URL osoitteet jotta voin käydä myös ne läpi mahdollista sopimusta varten."

Happy 1 blogin pääkuva.
http://happikaappi.blogspot.fi/
Mitä! Miksi ihmeessä? Kyseisen blogin olin jo lopettanut noin vuosi sitten. Mikä siinä vielä kiinnosti? Menin katsomaan tilastoja ja HUPS! Blogia oli käynyt lukemassa yhden päivän aikana noin 3000 vierailijaa. Mistä he olivat kiinnostuneita? No yhdestä ainoasta jutusta. Blogini 60. juttu vuoden 2013 kesäkuulta nimeltään "Katkeruus, kateus, pahansuopaisuus - paha kolminaisuus".

No - onhan tuota nyt siis jo lopetettua blogiani lukenut kokonaisuudessaan - kaikki jutut huomioiden - kohta 100 000 ihmistä, mutta että just nyt ja just tuo juttu. Mitä tämä tarkoittaa? Ei kun salapoliisityöhön, joka nykyisenä tietokonekautena on melko helppoa.

Jäljet johtivat henkilöön, jota en tuntenut ja josta en omasta mielestäni ollut koskaan kuullutkaan. En edelleenkään tiedä hänen "toimi- tai osamisalaansa", mutta hän oli ja on kai yhä juoru- ja sensaatiolehden Seiskan ns. julkkisblogien listalla kirjoittajana.

Hän oli kirjoittanut muutaman rivin blogin - jollaisia hän siis ilmeisesti kirjoittaa useita viikossa - ja lainannut, plagioinut, tekstissään suurimmaksi osaksi minun blogitekstiäni tuosta edellä mainitusta blogijutusta. Hän kirjoitti omana tekstinään mm.:
"Aina ajoittain elämässäni - sanan mukaisesti - törmään ihmisiin, joiden elämää säätelee liikaa paha kolminaisuus: katkeruus, kateus ja pahansuopaisuus. Heihin voi törmätä elävässä elämässä tai vaikka tuossa Internetin virtuaalielämässä, somessakin. Silloin ryhdyn usein ajattelemaan, onkohan tuokin minun tulevaisuuttani tai mistähän tuo kaikki oikein tuonkin ihmisen kohdalla johtuu?

Vanheneminen helposti korostaa ihmisen "pimeitä" puolia. Sairaus, raihnaisuus, vaivaisuus luovat ihmisessä tunnetiloja, joista nuokin pahan kolminaisuuden tuntemukset varmasti pulppuavat. Myös elämän epäonnistumiset ja murheet tuttavat noita tuntemuksia. .... jne. jne.

Kaikki suoraa lainausta blogistani ilman mitään merkintää tekstin alkuperästä. Siis plagiointia, toisen tekstin ns. laitonta kopiointia. Pian tosin joku ko. lehden "aktiivinen lukija", joka oli kai sitten lukenut MYÖS (!!) blogiani, käräytti plagioijan Seiskalle ja lehti poisti kyseisen blogijutun sivuiltaan.

Blogissani on marginaalissa maininta myös minun henkilökohtaisista Fb-sivuistani ja sieltä kautta kaveripyynnöt sitten kaiketi ohjautuivat minulle. Hässäkkä jatkui koko viikonvaihteen ja niin puhelimeni kuin tablettini ovat piippailleet viestejä kaveripyynnöistä koko ajan. Yhä edelleenkin. Saisi jo loppua!

Tällainen kopioiminen toisilta on melko yleistä nykyisessä some-maailmassa. Kaikki, mikä netissä on, on myös minun - näin kai moni ajattelee. Tänään olen löytänyt ottamiani valokuvia eräästä lehdestä ja yhden kuvan myös erään ihmisen Fb-profiilista, ilman, että kumpikaan olisi a) kysynyt lupaa julkaista kuva tai toisen kohdalla, 2) että edes olisi kertonut profiilissaan, ettei kuva ole hänen ottamansa - niin kuin moni luuli. Kuvassa tosin oli yhä minun vesileimani ja siitähän tuo omistus toki selviää.

Olen seurannut tätä prosessia huvittuneena. Eräs Fb-kaverini totesi, että nyt voin jäädä ihan oikeasti eläkkeelle, kun olen päässyt Seiskaan. No - noihin "keltaisen lehdistön" julkaisuihin pääsin toki jo aikaisemminkin oikeissa töissä ollessani. Mm. noin kymmenen vuotta sitten Ilta-Sanomat (vai liekö ollut se toinen) uutisoi, että allekirjoittanut oli masinoitut kenraalitkin oman asiansa taakse, kun puolustin silloisen työpaikkani, historiallisen rakennuksen, sodan aikaisen Päämajan, sen aikaisen Päämajakoulun säilymistä kouluna.

Taustallani tukena olivat todellakin silloin mm. kenraali Adolf Ehrnrooth ja marsalkka Mannerheimin nuorempi adjutantti, eversti O.R. Bäckman ja jokunen muukin, joihin olin työni aikana saanut kunnian tutustua. He edesauttoivat asiaani ja jyrähivät julkisuudessa. Palatessani silloin syksyllä Ilta-Sanomien jutun julkaisemisen aikohin Lapista stressilomalta, silloinen asuinpaikkakuntani kaupunginjohtajakin soitti tunnin "myllypuhelun" autooni moittiakseni toimintaani ja epäsolidaarisuuttani kaupunkia ja häntä kohtaan.

Tuossa työssä sai silloin tottua julkisuuden kiroon ja julkisuudessa oloon nimenomaan usein juuri kielteisellä mielessä. Sääntö oli, että minut sai julkisessa mediassa haukkua mennen tullen kuka vain, mutta en itse rehtorina useinkaan työni luonteen ja etenkin yksilöjä, koululaisia, heidän huoltajiaan tai muita asiakkaita koskevien salassapitosäädösten vuoksi voinut kertoa totuutta ja omaa, sitä toista näkemystä asiasta.

Kun paikallisessa valtalehdessä väitettiin minun kerran valehdelleen, päätoimittajakaan ei julkaissut lain minulle suomaa vastinettani, jonka laadinnassa muuten avusti mm. kenraali Ehrnrooth, kokonaisuudessaan, kun siteerasin siellä juuri kenraalin toivomuksesta Mannerheimin vaakunassa olevaa lausetta "Candida pro causa ense candido" (Puhtain asein puhtaan asian puolesta).


Asiaan kai sitten tottui ja sen kanssa osasi elää, joten ei tämä nytkään esille tullut asia sen suuremmin hätkäytä. Huvittaa vain tässä nauruturskahtelujen lomassa! Niin - ja saisi toki loppua tuo kaveriksi pyytely tuntemattomien osalta.


Hannu Pyykkönen  
nettihoukka@gmail.com