 |
| Taas löytyi aarrearkku ikkunalaudalta. (Kuva: HAP) |
Elämä on joskus melko erikoinen. Välillä se on suorastaan veitikkamainen, toisinaan aika tyly. Onneksi se on suurimman osan ajasta kuitenkin ihan tavallista arkea – sellaista, joka ei juuri otsikoihin päädy eikä suuria tunteita herätä.
Viime päivinä oma elämäni ei ole ollut aivan sitä tavallisinta. Olen erilaisista – voisi kai sanoa – jollain tavalla minusta johtumattomista syistä johtuen joutunut vapaaehtoiseen erakoitumiseen. Toisaalta olen ehkä aina ollut luonteeltani ainakin hieman erakkotyyppi, joten yksinolo ei ole minulle suinkaan vierasta. Viihdyn kyllä omissa oloissani. Aiemmin siinä oli kuitenkin se hyvä puoli, että saatoin halutessani astua ulos tuosta omasta hiljaisuudestani ja tavata ihmisiä. Nyt tämä tilanne on tiukempi. En voi kohdata toisia samalla tavalla kuin ennen, vaikka mieli toisinaan tekisi.
Tällä erakoitumisella on terveydellinen tausta. Maailmalla liikkuu tällä hetkellä monenlaisia influenssoja ja muita tarttuvia tauteja, joita minun on syytä vältellä. Odotan toimenpidettä, joka edellyttää, etten sairastuisi ennen sitä. Siksi pysyttelen pääasiassa kotona ja elän hieman rajatummin kuin normaalisti. Tavallisissa oloissa en ehkä tekisi näin, mutta nyt aika ei ole aivan tavallinen – ja joskus on viisasta totella olosuhteita.
Vaikka tällaisessa erakoitumisessa on omat hankaluutensa, sillä on myös yllättäviä hyviä puolia. Olen vihdoin saanut tehtyä asioita, joita olen pitkään siirtänyt. Olen siivonnut niin sanottuja törkykaappejani ja löytänyt sieltä mitä kummallisimpia aarteita – vanhoja papereita, unohtuneita muistoja ja ehkä myös palasia omasta historiastani. On ollut hämmentävää huomata, miten paljon elämää mahtuu yhteen kaappiin.
Selkeimmin tämä uusi arkeni on kuitenkin näkynyt kirjoittamisessa. Olen kirjoittanut pienestä pitäen. Työelämässä jouduin tekemään sitä paljon, ja erityisesti nyt eläkkeellä kynä – tai oikeammin näppäimistö – on liikkunut ahkerasti. Enimmäkseen olen kirjoittanut artikkeleita eräälle ortodoksiselle verkkosivustolle, mutta myös blogitekstejä omiin kanaviini. Viime aikoina kirjoittaminen on lisääntynyt huomattavasti. Sivumäärä on kasvanut enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin.
On vaikea sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Useinhan sanotaan, että kun määrä lisääntyy, laatu kärsii. Niinkin voi olla. En kuitenkaan tarkastele asiaa ensisijaisesti siitä näkökulmasta. Minulle kirjoittaminen on tässä tilanteessa ollut yksi selviytymiskeinoista. Se on auttanut siirtämään ajatukset pois tulevasta ja suuntaamaan ne johonkin rakentavaan. Olen joutunut pohtimaan asioita uudella tavalla – joskus myös sellaisia, joita en ehkä muuten olisi pysähtynyt miettimään. Siitä on ollut hyötyä ainakin minulle itselleni, ja toivottavasti myös niille, jotka ovat tekstejäni lukeneet.
Blogikirjoitukseni ovat myös muuttuneet. Aiemmin tartuin näppäimistöön lähinnä silloin, kun jotakin tapahtui. Kirjoitin kehuen, moittien tai pohtien – tilanteen mukaan. Nyt tekstit syntyvät enemmän tunteesta. Joskus jopa pakosta. Saatan miettiä jotakin asiaa niin intensiivisesti, että se seuraa uneen saakka. Pahimmillaan herään keskellä yötä ja minun on pakko kirjoittaa ajatus ylös, ennen kuin se katoaa. Tai oikeastaan se ei aina edes katoa – se jää pyörimään mieleeni sitkeästi, kunnes annan sille sanoja.
Olen huomannut, että kirjoittaminen todella auttaa. Minun on näemmä helpompi avautua paperille tai näyttöruudulle kuin toiselle ihmiselle. Kun jokin painaa mieltä, sen voi kirjoittaa ulos kertomatta edes kaikkea. Silloin asia ei jää kiertämään sisälle, vaan saa uudenlaisen muodon – ja ehkä myös rajat. Se asettuu paikalleen.
Joskus olen pohtinut, ovatko nämä kirjoitukseni sellaisia, että niitä kannattaa jakaa muiden luettavaksi. Kun pääsin tuon ajatuksen yli, olo helpottui. Kaikkien ei tarvitse pitää teksteistäni. Niitä ei ole kirjoitettu vain muille. Ne ovat myös minulle itselleni. Lähipiirilleni. Ehkä joskus lapsilleni tai lapsenlapsilleni, vunukoilleni – jos he haluavat lukea, millaista elämää isä tai ukki on elänyt ja mitä hän on mielessään kantanut. Ehkä he joskus hymähtävät ja ajattelevat: tuollainen se oli.
Siksi taidan jatkaa kirjoittamista ajattelematta liikaa, mitä muut ajattelevat. Enkä häpeile laittaa näitä tekstejä julkisesti nähtäville. En kirjoita paljastaakseni salaisuuksia tai loukatakseni ketään, vaan ymmärtääkseni itseäni ja tätä elämää hieman paremmin. Ja ehkä myös siksi, että hiljaisuudessa ajatukset kaipaavat joskus seuraa.
Ja siksi tämäkin teksti on nyt tässä.
Olkaa hyvä!
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
 |
| Tällaista sieltä löytyi! (Kuva: HAP) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti