30.12.14

Suomen kirkko vai "ryssänkirkko" vaiko ihan "ortodoksikirkko"?

Julkisuudessa ja etenkin mediassa törmää usein kirkkoa koskeviin erilaisiin termeihin, esimerkiksi suomalainen kirkko, Suomen kirkko tai kirkko Suomessa, joilla useimmiten tarkoitetaan vain toista Suomen valtiollisista kirkoista. Sitä, johon enemmistö noin 75 % kansasta kuuluu. Samalla tietysti unohdetaan, että tuo toinen osa eli 25 %, joka ei kyseiseen kirkkoon kuulu, leimataan tuolla samalla leimalla. Tuossa neljänneksessä tosin sitten on melko sekalaista porukkaa ja osa myös sellaisia, jotka eivät kuulu mihinkään kirkkoon.

Joskus tuolla nimellä - vaikkapa kirkko Suomessa - saattaa olla tarkoitushakuinen merkitys: näin halutaan häivyttää nimestä sen alkuperä ja saada ihmiset liittymään tai ainakin tutustumaan siihen laajemmin. Usein kyse saattaa myös mahdollisesti olla tietämättömyydestä tai välinpitämättömyydestä vähemmistökirkkoa kohtaan.

Mutta voi se toki olla muutakin. Muistan jokunen aika sitten, kun julkisuudessa keskusteltiin erään kirkon Internet-sivuista ja taisipa samalla puhe olla myös kirkon logosta, joista silloin puuttui kokonaan risti - kristinuskon ja kirkon tärkein symboli. Mitähän silläkin haluttiin viestittää?

Joskus se saattaa olla yksi tapa yrittää laajentaa omaa "reviiriään" toistenkin tontille: kun nimestä jätetään omaan kirkkokuntaan tai uskonnolliseen yhteisöön liittyvä osa pois. Sinne saattaa eksyä mukaan toimintaan muitakin, muihin kirkkoihin kuuluvia. Näin saattaa tapahtua varsinkin silloin, jos tällainen kirkollinen tai uskonnollisen yhteisön toiminta liittyy jotenkin ko. ihmisen omaan elinpiiriin ja on lähempänä hänen kotiaan tai asuinpaikkaansa. Jos vaikka omalta paikkakunnalta puuttuu oma kirkkorakennus.


Kuitenkin tosiasia on, että Suomessa ensinnäkin on useita kirkkoja. Kolme pääsuuntausta: ortodoksinen, (roomalais)katolinen ja protestanttinen kirkko, joista tuota jälkimmäistä Suomessa kutsutaan yleensä suurimman protestanttisen ryhmän mukaan luterilaiseksi kirkoksi.

Ortodoksisuus tuli muinaisen Suomen alueelle noin 900-1000-luvuilla idästä Bysantista Venäjän kautta ja roomalaiskatolinen kirkko hieman myöhemmin lännestä Ruotsin kautta. Protestantismi taas syntyi muutama sata vuotta myöhemmin roomalaiskatolisuudesta.


Toinen tosiasia, joka usein tässä yhteydessä ns. ekumenian nimissä unohdetaan, että kyseiset kirkot edustavat kuitenkin jokainen toisiinsa verrattuna monelta osin varsin erilaisia oppeja. Jos ne niputetaan samaan nippuun ja sanotaan samalla, kuten vaikka väreistä, että kaikki värit ovat samanlaisia: sininen, punainen ja keltainen. Näinhän ei sielläkään ole, värit ovat erilaisia. Niin ovat kirkotkin. Oppinsa osalta. Jumala on onneksi yhteinen.

Sanoista 'kirkko', 'pappi', 'uskonto' ja moni muu samaan aihepiirin kuuluva sana on maassamme useissa medioissa laitettu tarkoittamaan juuri luterilaisen kirkon kyseistä asiaa. Kun joku menee kirkkoon, hän menee luterilaiseen kirkkoon. Kun joku puhuu papista, hän tarkoittaa yleensä luterilaista pappia. Kovin luonnollista, mutta sitä se ei aina ole noille vähemmistön ihmisille. Etenkään, jos hänellä on oma ja vahva vaikka ortodoksinen tai vaikka roomalaiskatolinen uskonnollinen identiteettinsä.

Kun itse olin koulussa nuorena poikana, ortodoksisuus oli silloin - heti Neuvostoliiton kanssa käytyjen sotien jälkeen - hieman "huonossa huudossa". Kovin helposti minustakin, täysin suomalaisesta nuoresta pojasta, tehtiin venäläinen tai kuten moni silloin sanoi, ryssä, käyttäen tuota nimitystä alunperin ruotsinkielestä tullutta nimitystä (rysk) haukkumanimenä.

Ensi alkuun en ymmärtänyt, miksi minua noin nimiteltiin. Sitten, kun ymmärsin, aloin purnata sitä vastaan. Ja lopputulema oli, että tuo seikka lienee ollut yksi niistä monista kokemistani asioista (vääryyksistä), jotka loivat ja vahvistivat lopulta omaa ortodoksista identiteettiäni sellaiseksi, kun se nykyään on. Joten ehkä omalla kohdallani olen voinut kääntää huonot asiat voitokseni. Tiedä häntä!

Osaa tuon ajan ihmisistä tuollainen nimittely vaivasi ja he vaihtoivat kirkkokuntansa sellaiseksi, jota ei silloin haukuttu. Joillakin vaihtamiseen oli pelkästään "sosiaalisia syitä" ja heikkoa itsetuntoa. Oli outoa olla työpaikan, kylän, tms. ainoa outo - "ryssänkirkkolainen", ortodoksi. Jotkut ovat tosin nyt vanhoilla päivillään katuneet asiaa ja palanneet  takaisin omaan kirkkoonsa.


Nykyaikana uskonnon merkitys on monella yhteiskunnallisella alueella heikentynyt. Yksi sellainen on media, josta nykyisin löytyy harvasta toimittajia, joiden ns. yleissivistys uskonnollisissa asioissa, kristillinen lukutaito, riittää siihen, että he osaisivat tehdä oikeellisia artikkeleja aiheesta. Kuinka usein puristelenkaan nyrkkejäni lukiessani tällaisten toimittajien tekemää tekstiä vaikkapa juuri omasta kirkostani, jonka mitä ilmeisimmin näistä parhaiten tunnen.

Jos pelkästään nimitys "ortodoksikirkko" saa minulla niskakarvat pystyyn. Jos noin saa ja voi sanoa ja kirjoittaa, voiko silloin kirjoittaa myös "luterikirkko" tai "katolikirkko". Kyseisestä sanasta ei puutu kuin kolme kirjainta, että se olisi täysin oikein - ortodoksiNEN kirkko. Ei luulisi olevan vaikeaa kirjoittaa noita kolmea kirjainta, mutta ei näin vain aina tapahdu.

Toinen asia, monien asioiden joukosta, jonka voisi nostaa esille tässä "väärinymmärryksessä" on vaikkapa jumalanpalvelustemme nimet: liturgia eli tavallinen ortodoksinen päiväjumalanpalvelus, jossa jaetaan aina ehtoollinen, nimetään usein messuksi; tai ehtoopalvelus, jossa ei jaeta ehtoollista ja joka usein on lyhyt palvelus illalla, ehtoolla, nimetään usein ehtoollispalvelukseksi.

Ortodoksisessa kirkossa ei ole messua, sellainen löytyy esimerkiksi roomalaiskatolisesta kirkosta, jota jotkut myös pahansuovasti "paavinkirkoksi" nimittävät. Eikä ortodoksista liturgiaakaan nimitetä ehtoollispalvelukseksi ehtoopalveluksesta nyt puhumattakaan.


Terminologia ortodoksiseen kirkkoon on tullut Venäjän kautta muinaisesta Bysantin valtakunnasta. Edelleenkään meillä ei ole useille kirkollisille termeille, mm. liturgisille vaatteille, suomalaisia nimiä. Puhutaan epitrakiilista (papin asuun kuuluva osa) tai vaikkapa sakkoksesta (piispan asu) tai felonista (papin asu), jotka eivät suurimmalle osalle kansaa kerro mitään. Vastaavasti joillekin vaatteille on annettu suomalaisia nimiä kuten vaikkapa paalitsa eli polvivaate, joka taas ei suurimmalle osalle ortodokseja kerro mitään, koska he tuntevat sen epogonaationa. Kovin mutkikasta.

Tuossa lienee syy siihen, miksi liturgia-nimitystä eivät kaikki ei-ortodoksit tunne tai eivät ainakaan käytä. Useat ortodoksiet tavalliset termitkin on "luterilaistettu". Tunnetuimpana niistä on varmaan 'saarna', joka oikeasti pitäisi olla ortodoksisittain 'opetuspuhe'. Liturgia on luterilaisittain, mutta myös ortodoksisittain vain 'jumalanpalvelus', joka se toki onkin, mutta ortodokseilla on lukuisia muitakin jumalanpalveluksia eri tilanteisiin: vigilia, ehtoopalvelus, panihida, hetket, parastaasi ja monia muita, joissa on sitten erilaisia osia kuten vaikkapa proskomidi, ektenia, heksapsalmit ja kerubiveisu.

Useimmiten nämä termit ovat ortodoksisen kirkon ulkopuolisille vieraita ja tuntemattomia, koska ne ovat monesti myös sitä ortodokseille itselleen. Etenkin, jos ihminen on liittynyt kirkkoon ilman hyvää katekumeeniopetusta ja muutenkin perehtynyt oppiin vain pintapuolisesti. Tullut kirkkoon mystiikan, ikonien ja kirkkolaulun imussa.

Mutta on valitettavasti sanottava, että kyllä me ortodoksitkin osaamme "luterilaistaa" itseämme ja kirkkoamme. Joskus vielä näkee pappeja, joilla on "sokeripala" leuan alla tai papistoon kuuluvia kulkemassa puku päällä violetissa paidassa ja kaularisti piilossa ja tietysti tuo sokeripalakin sieltä löytyy. Taitaapa jollakin papistoon kuuluvalla olla sormessaan ihan paavilta saatu sinettisormuskin. Ja entäpä se papiston parta, joka on perinteinen ortodoksisen papin "tunnusmerkki". Se ei ilmeisesti kasva kaikille!


Joten ei syy väärinymmärryksiin ole yksin omaan kirjoittajissa ja sanojissa. Syytä on myös meissä itsessämme ja väärissä "luterilaistuneissa" tavoissamme sekä käytettävissä oudoissa termeissä ja niiden vieraskielisissä muodoissa.

Mutta, mitä tulee kirjoitettuun tekstiin, jos on ammattitoimittaja ja tekee työtään hankkimallaan ammattitaidolla, tällaisetkin virheet on helppo korjata. Joko kysymällä asia jutun teon yhteydessä selväksi tai antamalla valmis teksti luettavaksi jollekin, joka tuntee terminologian tai sitten vain välttää käyttämästä sanoja, joita ei ymmärrä. Tai etsimällä selityksen netistä. Sieltä löytyy ainakin yksi hyvä ortodoksinen tietosivusto - ja ihan suomeksi vielä.


Muutama vuosi sitten Mikkelin Visulahdessa vihittiin käyttöön tšasouna eli ortodoksinen rukoushuone, pieni kappeli. Paikallisessa lehdessä kirjoitettiin, että piispa kävi vihkimässä Visulahteen "tasosaunan". Jokin aika sitten Suomen "Nääsvillessä", Tampereella, kutsuttiin yleisöä kuuntelemaan konserttiin ortodoksista "pannihildaa". Että näin!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

23.12.14

Onko sopu ja rauha mahdotonta toteuttaa?

En liene ainoa ihminen maailmassa, joka on pohtinut, miksi Itä-Ukrainassa yhä vain taistellaan ja tapetaan ihmisiä ja vieläpä ortodoksit vastaan ortodokseja. Miksi sopu ja rauha eivät ole mahdollisia siellä, vaikka monenlaisia toimia on varmaan yritetty? Ja yritetään yhä. Nyt jopa jouluna ja tapanipäivänä he yrittävät saada sovun aikaiseksi neuvottelemalla siitä Minskissä Valko-Venäjällä.

En vastaa tuohon edellä esittämääni miksi-kysymykseen, kun en todellakaan siihen vastausta tiedä, mutta siirrän tämän saman ongelmakentän ja ajatusmaailman pohdittavaksi lähemmäksi, tänne Suomeen, ihan vaikkapa meidän suomalaisten ortodoksisen keskelle; tai miksei, samalla tavalla sitä voitaisiin käsitellä vaikka luterilaistenkin keskuudessa. Samanlaisia ongelmia, kiistoja ja eripuraa sieltäkin löytyy ja ilmeistä mahdottomuutta sopuun ja rauhaan.

Tämän ajatusryöpyn sai alun alkaen aikaiseksi eräs aamu, kun herättyäni laitoin tietokoneen päälle. Join toki ennen sitä aamukahvin, ja vasta sen jälkeen luin uusia viestejä. Löysin ortodoksisen verkkolehti Simeonin ja Hannan sivuilta seuraavan nimimerkin 'Vastarannankiiski' kirjoittaman tekstin:
"Vastarannankiiski ehdottaakin ensimmäistä kertaa elämässään aivan luterilaisen teologin hengessä, että keskittyisimme enemmän Kristuksen ja Hänen ylösnousemuksensa ”ainoalaatuisuuteen”, lakkaamattomaan rukoukseen ja pelastusta kohti kilvoittelemiseen kuin kaikenlaisten omalle traditiollemme vieraiden aatteiden ja innovaatioiden sponsoroimiseen ja toistemme nälvimiseen ynnä kuppikuntaisuuteen."

Voi kuinka totta tuo onkaan ja samalla, voi kuinka kaukaiseksi tuo asia samalla onkaan elämässämme mennyt. Tuo ajatushan perustuu kristilliseen käsitykseen elää rauhassa kaikkien kanssa ja aivan ilmiselvästi siihen voitaisiin liittää vielä se toinenkin ajatus: "jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin". (Matt.5:39) Siis uhrautuvaisuus oman aatteen puolesta uhrautumalla itse, mutta säilyttämällä samalla oikea usko ja aate. Ilmeisesti kuitenkin me nykyihmiset olemme sekularisoituneet, maallistuneet ja etääntyneet kristillisistä arvoista niin kauas, että tuollaisen toteuttaminen suurelle osalle meistä on jo melko vaikeaa, ellei peräti mahdotonta. Niin täällä Suomessa kuin vaikkapa tuolla kaukana Ukrainassakin.

Miksi on näin? Onko näin pakko olla? Voisiko asialle tehdä jotain? Varmaan voisi, mutta kykenemmekö me, osaammeko me, onko meistä siihen? Oman lapsuuden kodista perimäni elämänfilosofian mukaan rauha saadaan useimmiten vain kahden kauppana. Yksin sitä ei voi yleensä tehdä niin, että se todella toimisi ja pysyisi. Minä voin julistaa riidassa sovun ja rauhan, mutta jos toinen osapuoli ei sitä tee, ei oikeaa ja todellista rauhaa tule. Ja se, mikä ainakin minua tässä häiritsisi, on nyt se, että tässä tilanteessa korkeintaan vain toisen osapuolen näkemykset jäisivät voimaan tai tulisivat julki maailmalle "hyväksyttynä totuutena". Sen sijaan yksipuolisesti rauhan juhlistaneen toisen osapuolen näkemykset jäisivät pimentoon ja tämä toinen - voittanut - saisi vapaasti huseerata "areenalla" samalla tavalla kuin ennenkin. Se olisi mielestäni yhä väärin. Ei se olisi reilua, mutta voisi tietysti olla kristillistä rauhanjulistajan kannalta.

Jos Ukrainassa toinen osapuoli on tehnyt paljon pahaa: tappanut, ryöstänyt, raiskannut, tuhonnut, se on usein kohdistunut suoraan joihinkin ihmisiin, heidän perheisiinsä ja läheisiinsä. Anna siinä sitten anteeksi, kun samat jatkavat vallassa ja tekevät samanlaisia tai ainakin samankaltaisia asioita johtaessaan muita.

Kun mietimme viime sotia Suomessa, kuinka kauan kestikään, ennen kuin suomalaiset voivat antaa anteeksi Neuvostoliiton meille tekemät vääryydet. Viha ei silloin  kohdistunut vain Neuvostoliittoon, se kohdistui myös sen asukkaisiin, ihmisiin, venäläisiin. Osa ei liene antanut anteeksi vieläkään, vaikka suurimmalla osalla nykyisistä venäläisiä ei ole enää mitään tekemistä tuon asian kanssa. Vihanpitoon riittää tällaisessa tilanteessa pelkkä etninen tausta, suomalaisuus vastaan venäläisyys.


Siksi en myöskään oikein jaksa uskoa pikaiseen rauhaan Ukrainassa, enkä oikein usko rauhaan ja sopuun Suomessakaan näissä paljon, paljon pienemmissä ortodoksisissa tai vaikka luterilaisissakin piireissä, jos niitä verrataan Ukrainan tapahtumiin. Me ihmiset vain olemme sellaisia. Osa voi kytkeä itsellään "kristillisen ihmisen moodin" päälle ja toimia kuten kristitty toimii ja samalla ryhtyä kilvoittelemaan, kärsimään ja mahdollisesti aikanaan saamaan kirkkaamman kruunun. Osa ei voi. Ja osa ei koskaan hyväksy sitä, että vääryys on tehty. Eikä sitä, että vääryyttä ei edes yritetä oikaista. Sen sijaan se yritetään peittää "kristillisellä sumuverholla" muiden näköpiiristä ja saada kaikki ajatelemaan: "Keisarilla on vaatteet", Samalla kuitenkin kaikki oikeasti näkevät, ettei ole.

Mutta kaiken tuon keskellä näen  myös mahdollisuuden tehdä asiat toisin, kuin mitä niistä ovat erilaisten aatesuuntien johtajat ja päälliköt määränneet ja ajatelleet. Vuonna 2005 valmistui todellisiin tapahtumiin perustuva Christian Carionin ohjaama elokuva "Joyeux Noël" eli suomeksi "Päivä ilman sotaa", jossa aiheena on jouluna 1914 - siis täsmälleen 100 vuotta sitten - tapahtunut ihmeellinen tapahtuma: sotilaat lopettivat sotimisen ja toistensa tappamisen yhdeksi päiväksi joulupäivänä 1914. Silloin he voivat hakea kaatuneet ja haavoittuneet pois kentältä.

Mutta mikä vielä ihmeellisintä - eräällä rintamalohkolla saksalaiset ja britit järjestivät jalkapallo-ottelun juoksuhautojen ja piikkilankojen keskellä ja näin varsin konkreettisella tavalla osoittivat, että rauha ja sopu ovat mahdollisia, siihen ei aina tarvita johtajien tekoja ja määräyksiä. Tavallisten ihmisten - tässä tapauksessa tavallisten sotilaiden - konkreettiset teot riittävät. Tosin surullista tuossakin tapahtumassa oli se inhimillinen piirre, joka sitten perustui kuitenkin sotilaiden johtajien käskyyn ja joka näkyy yhä meidän ihmisten käyttäytymisessä tänäkin päivänä: tappaminen jatkui silloin jälleen tapaninpäivänä, niin myös mitä ilmeisimmin eripura keskuudessamme.



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

17.12.14

Trendikäs homo vai konservatiivi hetero?

Kornilta kuullostavaa termiä - "homokirkko" - on erilaisina versioina nähnyt viime aikoina useasti julkisuudessa. En nyt tässä kuitenkaan ota kantaa, mitä kirkkoa sillä juuri tässä jutussa milloinkin tarkoitetaan. Se varmaan poukkoilee kirkosta toiseen. Päätelköön jokainen sen aina itse omien mielihalujensa ja arvomaailmansa pohjalta. Käytän kuitenkin tuota 'homo' -sanaa tässä jutussani tarkoittamaan sekä miespuolisia että naispuolisia, fiinimmältä nimeltään, homoseksuaaleja ihmisiä.

Joillekin tuo sana on suunnilleen kirosanan kaltainen. Heille kirkosta on tullut trendikkäiden homojen tyyssija ja homot johtavat kirkkoa ja muut - heidän mielestään ns. "normaalit" - jäävät siinä jalkoihin, sivuosan esittäjiksi omassa kirkossaan ja ilmeisesti piakkoin - ainakin joidenkin mielestä, jos merkit paikkansa pitävät - jopa syrjityksi ryhmäksi, jäänteeksi menneiltä patavanhoillisilta ajoilta.

Joillekin tuo sana on kauneinta, mitä on pitkiin aikoihin kuullut. Heille kirkosta on nyt viimein tullut avoin kaikille ryhmille konservatiivisten heterojen hävittyä taiston. He voivat nyt solmia "rakkausavioliittoja" rakastamiensa ihmisten kanssa ilman pelkoa syrjimisestä.

Tosin aika monelta kiistelijäiltä on unohtunut, että kirkossa on toki muitakin "ryhmiä", jopa niitä homoja tai ei-homoja,  jotka vaikenevat, ovat hiljaa, eivät tällaisista asioista metelöi ja elämöi joka paikassa ja joiden kanssa olisi ilmeisesti ihan hyvä elää rintarinnan, vaikka olisivat eri mieltä asioista. He kun taitavat kuitenkin vielä olla enemmistö kaikissa kirkoissa. En tosin tiedä, kuinka kauan enää.


Kumpikaan jyrkistä suhtautumistavoista ei liene niitä parhaimpia. Kumpikin suhtautumistapa karkottaa takuuvarmasti toisen ryhmän edustajia pois kirkosta ja kirkon toiminnasta. Jotkut jopa eroavat kirkon jäsenyydestä noiden pelastumisen kannalta aivan epäoleellisten syiden perusteella, tietämättä kuitenkaan erotessaan, olikohan Jumala sittenkään trendikäs homo vai konservatiivinen hetero, vai minkähän uskonnollisesti perustavaa laatua olevan syyn vuoksi oikeastaan erosinkaan kirkosta. Ihanko vain kiihtymyksen vallassa, tunnekuohussa. Jos näin - kovin on uskonnollisuus ohutta.

Ovi käy joka tapauksessa molempiin suuntiin. Myös tuon saman syyn vuoksi liitytään kirkkoon, kun kuvitellaan sen nyt olevan ultraliberaali, kaikkisietävä kirkko, joka ei suuremmin syntiä tai mitään muutakaan kirkon opin vastaista toimintaa enää synniksi nimitä. Tai kuten eräs luterilainen mielipidekirjoittaja tässä äskettäin kirjoitti: "Langennut järki on nostettu ilmoituksen yläpuolelle."


Samalla varsin monella rintamalla tuosta homoasiasta on tullut koko kirkon tärkein asia, jota huudetaan ja levitetään maailmalle voimalla ja tehokkaasti. Tavalla, joka usein ylittää kaikki muut: diakonian, evankelioimisen ja kaiken muunkin kirkon perustehtävän, pelastuksen ilosanoman levittämisen. Äskettäin luin eräältä kirkon viralliselta sivulta erään kirkon ilmeisen virallisen adventtitervehdyksen, joka oli laadittu tuossa vapauden "hengessä".

Aikanaan meillä oli muitakin erilaisia samankaltaisia ismejä tai oppeja, jotka toimivat vastaavalla tavalla, tunkivat päälle melko aggressiivisesti. Muut toisinajattelevat poljettiin jalkoihin ja leimattiin pilkkakirveellä. Mieleen tulee nyt ainakin ensimmäisenä vaikkapa feminismi. Mutta, jos historiaa seuraa tarpeeksi pitkälle, niitä löytyy toki vino pino. Yleensä niitä ainakin silloin - entisaikaan - nimitettiin harhaopeiksi. Nyt niiden tuolla nimellä kutsuminen on kirkkopoliittisesti epäviisasta ja saattaa aiheuttaa "nykyaikaisia suvaitsevaisuuden nimissä tehtyjä noitavainoja" sanojaa kohtaan.

Tai saahan se myös aikaiseksi muunlaisia eroja, jos ei aina kirkosta, niin ainakin Facebook-kaveruudesta. Samalla tällaiset juurettomat modernit "keinotekoisen sosiaalisen elämän tuuliviirit" siirtyvät levottomina sieluina Internetissä sivustolta toiselle vuoroon tykkääjiin, vuoroon ei-tykkääjiin. Tunnekuohuista riippuen, mutta ei todellisesta kaveruudesta millään tavalla piitaten.


Noita uusia aatteita ja oppeja eteenpäin yhteiskunnassa ja etenkin kirkon piirissä ajettaessa ja esille tuotaessa ei mikään ole ollut "pyhää", monesti kaikki vastaväitteet käännetään vastaan sanojaa itseään kohtaan. Esimerkiksi, jos vastustaa homoseksuaalisuutta, yleisin väite silloin usein oli: "Sinulla taitaa itselläsi olla joitain tuollaisia homoseksuaalisia seksifantasioita!" - tai - "Piileeköhän sinussakin sisälläsi pieni homo?"

Samalla lukuisista yhtään minkäänlaista teologista koulutusta saamattomista, patoutunutta turhautuneisuuttaan ja joskus tuntuu ikään kuin vihaakin pursuvista ihmisistä, on tullut kirkon uusia "teologian profeettoja". He saarnaavat uutta oppia ja uutta uskontoa pappien ja piispojen sijasta tai joskus ilmeisesti jopa heidän "siunauksellaan". Useinkaan tätä uutta oppia kaikki entisen kirkon jäsenet eivät ihan omakseen tunnista. Siinä ovat saaneet huutia niin synti, neitseellinen syntymä, jumalkäsitys tai vaikka ihan vain pelkästään uskominen Jumalaan ja moni muu uskomme peruskivistä aina pelastuskäsitystä myöten. Avioliittokäsityksestä nyt puhumattakaan.

Tilalle ovat nousseet ihmisluonteen erilaisuudet, kulttuurierot, historian kontra nykyisyyden vaikutus tai vaikuttamattomuus, ympäristötekijät ja yletön rakkauden ylistäminen, millä kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin synnit ja teot sovitetaan ilman sen suurempia seremonioita tai katumusta. Suunnilleen sillä, että pyrkii ihan vain itsestään - ilman kirkkoakin - tekemään "itse määrittellyn" parhaansa ja soveltamaan kehittelemiään oppeja oman ymmärryksensä ja mielihalujensa mukaan. Rakkaudesta on tullut melkein uusi epäjumala.

Tuossakin edellä mainitussa vastikään julkaistussa  kirkollisesti kovaäänisessä, virallisessa kirkon julkilaisumassa sanottiin:
"Jumalalle kiitos, että kirkolla ei nykyään ole tämän enempää valtaa" ja lisäksi julkilausuman esittäjä toteaa teolgisista asioista "ilmeisen hyvin" tietävänä: "Pyhä Henki ei nuoku kokouksissa, ei väsää tulkintoja eikä nosta yhtäkään virkettä Jumalan asemaan. Pyhä Henki vaikuttaa ihmisissä, jotka näkevät toisen ihmisen, katsovat häntä ja haluavat hänelle hyvää".  Hän lisää vielä, että "jouluna syntyy Jeesus, Jumalan käyttöliittymä." Lopuksi hän vielä toteaa tuossa laajalti julkisuutta saaneessa ja siis kirkon virallisilla sivuilla julkaistussa, mutta omia teologisia totuuksia sisältävässä julkislausumassaan: "Jumala ei ole kirkon jäsen, Pyhä Henki ei piittaa kirkollisveroista ja Kristus potkii hajalle pelon möykyt, ihmisten kyhäämät ja hartaasti varjelemat aarteet".
 

Huh! Kaikessa poimitaan populistisesti vain rusinat pullasta ja se kova, joskus jopa sitkeä suojakuori heitetään tarpeettomana pois. Mutta eihän se taida ihan noin mennä!

Itsekkyys, itsekeskeisyys ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Sanonnat: näin minä sen koen, näin minä sen ymmärrän, näin minä sen ajattelen, ovat menneet ohi ainakin sen ajatuksen, että asiat ovat kuitenkin enemmän niin, kuin kirkko ja pyhät isät sen ovat meille vuosisatojen aikana opettaneet. Eikä niin kuin joku trendikäs nykyihminen sen meille sanoo.

Asioita ei opita ja omaksuta vain lukemalla ja soveltamalla niitä yksikseen omassa päässään omaa eläntilannetta peilaten. Se opitaan vain käymällä kirkossa mahdollisimman usein, osallistumalla eukaristiaan, olemalla kirkollisesti yhteisöllinen, rukoilemalla paljon, oppimalla liturgiasta ja jumalanpalveluksista sekä niiden sanomasta ja kuuntelemalla Kirkon tulkintaa Raamatusta. Ei suinkaan omaan sen hetkiseen sopivaan, itsekeskeiseen ja itse keksittyyn tulkintaan pohjautuen.


Ihminen voi toki kysyä uskonnollisissa asioissa neuvoa ja apua toisilta: ystäviltään ja muilta kristityiltä, jotka tuntevat Raamattua sekä tietysti teologiaa laajemmin tuntevalta papilta ja erikoisesti omalta rippi-isältään, hengelliseltä ohjaajaltaan, joka tosin suurimmalta osalta ihmisiä valitettavan usein puuttuu. Niiden lisäksi hänen on rukoiltava, paastottava ja kilvoiteltava, jotta hän saisi ymmärryksen joissain asioissa ja voisi lähestyä Jumalaa ja oppisi edes hieman erottamaan mikä on Jumalan tahto ja mikä ihmisen omaa, omassa päässään syntynyttä luomusta ja kehitelmää.

Itsekyyden, omahyväisyyden ja narsismin synti hämärtää usein asioita ja saattaa saada ihmisen kuvittelemaan suuria itsestään ja omasta hengellisestä näkökyvystään. Usein jotkut jopa uskovat kuulevansa Jumalan äänen ja luulevat ymmärtävänsä muita paremmin Raamattuakin. Tällainen on useimmiten raakaa harhaoppista hourailua, jonka muille kertominen myös kauhistuttaa.


Joka tapauksessa jonkinasteinen invaasiohan noissa erilaisissa opeissa ja suuntauksissa on meidänkin maassamme ollut. Nyt kun esimerkiksi ennen kielletystä ja kriminalisoidusta jopa sairaudeksi luokitellusta on tullut julkisesti hyväksyttyä, näiden ihmisten vuosien aikana syntyneet patoutumat luonnollisesti purkautuvat ja moni ihminen - niin asianosaiset itse kuin heidän ympärillään olevat - suhtautuvat asiaan, sanoisinko mielenkiintoisella tavalla. Media lietsoo laumahenkeä ja hysteriaa ja tiedottaa asioista vailla mitään parempaa tietoa teologisista perusteista, lähes mutu-pohjalta. Puurot ja vellit sekoittuvat ja pelastusta tarvitseva ihminen unohtuu itsekkyyden ja omituisen uususkonnollisuuden alle.

Syitä ylitsepursuavaan myötämielisyyteen ja oman "opin" lähes aggressiiviiseen levittämiseen on varmaan tuhansin: ehkä omassa perheessä tai lähipiirissä, lapsi, isä, läheinen ovat sukupuolisesti jotenkin noin suuntautuneita, hyvä kaveri, joskus jopa aviopuoliso on sellainen. Joskus firmalle tai henkilölle on edullisempaa näyttää julkisuuteen edistykselliseltä ja suvaitsevaiselta, jollaiseksi näiden uusien asioiden ajajat on nykyisin usein leimattu julkisuudessa, eikä siis konservatiiveiksi ja taantumuksellisiksi sekä patavanhoillisiksi ja suvaitsemattomiksi, jollaiseksi taas vastustajat on leimattu. Varmasti joukossa on ihan oikeastikin - sanan perinteisimmässä, sen oikeassa ja aidossa muodossaan - suvaitsevaisesti suhtautuvia. Näin oletan, koska oletan samalla ja toivonkin, että mahdollisesti itsekin olen juuri sellainen.


Minua ei mitenkään haittaa ihmisen erilainen sukupuolinen suuntautuminen. Ei etenkään silloin, kun - kuten olen sen jo moneen kertaan sanonut - se ei kohdistu minuun itseeni mitenkään. Ja näin on yleensä tuntemien tällaisten ihmisten kohdalla. He ovat minulle samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Paitsi ...

Yhtä asiaa en ymmärrä enkä aivan ilmiselvästi siitä pidä: sitä, että tällainen ihminen hakeutuu kirkon palvelukseen. Siviilielämässä hän saa olla millainen haluaa, elää miten haluaa ja toteuttaa itseään niin, kuin haluaa. Mutta kirkon palveluksessa ei riitä kulunut ja uskonnolliseen kasvatukseen täysin kuulumaton sanonta: "älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon".

Kirkon piirissä työskentelevältä minä ainakin odotan - hänen oman elämänsä kannalta katsottuna - kirkon opin ja sen opetuksen mukaista elämää jokaiselta osaltaan, kokonaisuudessaan, kaikessa, siis myös omassa henkilökohtaisessa siviilielämässä.


Kirkon piirissä ei saisi myöskään olla esimerkiksi ihmisiä, jotka jostain syystä elävät naimattomia - ei suinkaan selibaattilupausta antaneena, kuten joskus kuvitellaan - vaan ihan omasta aiemmasta valinnastaan johtuen ja samalla heillä kuitenkin on jonkinlaista seksuaalista kanssakäymistä - olkoon sitten samaa sukupuolta olevien kanssa tai eri sukupuolta olevien kanssa - saman tekevää. Mikäli he ovat kirkon tehtävään ryhtyessään lupautuneet olemaan menemättä naimisiin, sellainen kanssakäyminen ei kirkon työntekijälle vain enää tuossa tilanteessa ole mahdollista, vaikka kuinka väitettäisiin sen kuuluvan "elämään", normaaliuteen, ihmisyyteen, rakkauteen. Kuuluhan se, mutta ei tällaisessa erityisessä tapauksessa, kun työskennellään kirkon piirissä ja noudatetaan kirkon omaa oppia, sen omaksumia sääntöjä ja eletään kirkon opetuksen mukaisesti.

Normaaliutta, sallittua ja jopa ilmeisen toivottuakin on toki kirkonkin piirissä olla naimisissa: perinteisesti mies ja nainen avioliitossa, mutta jostain syystä meille Suomeen on rantautunut muitakin käytäntöjä. Ja näköjään myös näiden käytäntöjen varsin kummallisia, kirkolliseen elämään täysin sopimattomia sovelluksia.

Mm. Venäjällä tähän ortodoksisen kirkon piirissä ilmenevään ongelmaan, ns. selbaattipappeuteen, on puututtu mielenkiintoisella tavalla. Siellä kaikkien naimattomien pappien (siis ei avioliitossa olevien) on vihkiydyttävä jonkin luostarin veljestöön kuulivaksi munkeiksi, pappismunkeiksi. Näin heillä on laajempi hengellinen tuki ja yhteisö takanaan, mutta myös kirkon hyväksymät luostarisäännöt noudatettavinaan (naimattomuus, maallisen omaisuuden omistamattomuus ja kuuliaisuus kirkolle ja luostarin johdolle) jokapäivisessä elämässä.


Yhtä lailla samaan ongelmakategoriaan minä laittaisin ne kirkon piirissä työskentelevät, jotka elävät avioliitossa, mutta ovat siinä uskottomia tai joskus jopa harrastavat avioliiton ulkopuolisia suhteita. Joskus jopa myös samaa tai sitten vain eri sukupuolta olevien kanssa. Ei tällaisetkaan ihmiset kirkon palvelukseen sovi, vaikka kuinka liberaalisti ajattelemme.

Ainakin ortodoksisessa kirkossa kanta vaikkapa aviopuolisoiden eroamiseen on suhteellisen ankara. Pahimmassa tapauksessa erotessaan pappi voi menettää työpaikkansa ja pappeutensa. Eikö tämäkin osoita ortodoksisen kirkon kantaa avioliitoon suhtautumiseen. Avioliitto on pyhä sakramentti, ei mikä tahansa sopimus.


Kirkko on kirkko, ei pelkästään työpaikka, josta saa palkkansa, jolla sitten elää. Jos ei pysty elämään kirkon opettamalla tavalla, miksi mennä töihin kirkkoon. Eikö silloin olisi parempi hakeutua pois sieltä jo alun alkaenkin, jos asia on ollut töitä hakiessa tiedossa. Olla siis hakeutumatta kirkon palvelukseen, tehdä jotain muuta. Jo lähtökohta, mikäli näin on toimittu oman kirkon kohdalla, saattaa siis olla vääristynyt ja meidän kaikkien olisi silloin vakavasti syytä pohtia: miksi? Haluaako tuollainen ihminen näin toimimalla levittää "omaa oppiaan" muillekin vastoin oman kirkon kantaa?

Seikka, jota olen viime aikoina erityisesti kauhistellut on se, että tuo kirkon opille vieraiden elementtien invaasiovaihe on siirtynyt jo joissain kirkoista seuraavaan vaiheeseen ja siihen kuuluukin sitten jo erilaisia, huomattavasti kovempia toimia, jotka karkottavat joukolla ihmisiä pois kirkon jäsenyydestä tai jakavat kirkon osiin, pirstaloivat sen. Hirvittävintä mielestäni asiassa on se, että jotkut kirkon johtajatkin - julkisesti tai "salassa" - ovat lähteneet mukaan tähän hajotus- ja pirstalointitoimintaan. Piispat, papit ja tavallinen kirkkokansa jakaantuvat, kirkko pirtaloituu, muodostuu kuppikuntia, kirkon alkuperäinen tarkoitus ja syy olemassaoloonsa hämärtyy, unohtuu, muuttuu ja lopulta katoaa.

Jollain tietyllä seksuaalisella tavalla elävät ihmiset, siis tämän "ryhmän" kaverit, samanlaiset, tukijat, myötäilijät ja tuon elämäntavan ihannoijat haalivat ympärilleen samanlaisia ihmisiä erilaisiin kirkon tehtäviin ja lisäävät hämmennystä ja hajaannusta koko kirkossa. Miksi? Usein oman edun - mikä se sitten milloinkin on - ja vallan tavoittelun vuoksi. Näin arvelen.

Samaan aikaan melkoisen suuri joukko kirkon piirissä toimivista muista ihmisistä eivät tiedä näistä asioista yhtään mitään. Joskus he eivät myöskään edes välitä tai halua tietää. Monesti heille ei myöskään asioita kerrota kirkon ja sen työntekijöiden tai muutoin siellä vallassa olevien taholta, vaan heidät halutaan pitää tietämättöminä "vaalikarjana", joka äänestää kirkon vaaleissa aina uudestaan ja uudestaan nämä vääristelijät valtaan.

Osalle heistä saattaa olla tärkeämpää kirkko ja siihen kuuluminen ainoastaan sosiaalisessa mielessä, ei niinkään opillisessa mielessä. Joitakin heistä ei useinkaan suuremmin kiinnosta edes opin puhtaus, sen oikeellisuus. Kirkon kauneus, laulujen ja muun kirkkotaiteen ihannointi, mystiikka, kaikin astein aistittava kirkko ja julkisuutten annettu harhakäsitys kirkon liberaalisuudesta ovat tärkeämpiä kuin varsinainen kirkon oikea usko ja oppiperusta.


Usein he vielä rakentelevat siihen oheen itselleen sopivan uskonopin, sellaisen, jota heidän itsensä on helppo noudattaa ja joka sopii hyvin omaan "pirtaan". Ihan ikioman uuden oman uskonnon. Kuitenkaan eroamatta omasta kirkostaan, jonka oppi onkin sitten varsin toisenlainen monessa kohtaa.

Mutta jälleen se rakkaus tai joku muu 1800-luvun romanttisen kauden humaani oppi voittaa väärällä, jopa harhaoppisella tavalla vuosituhanstisen oikean opin ja uskon. Ja tähän itse luotuun liberaaliin, omaan oppiin on lisäksi niin helppo uskoa, sillä sen mukaan kyllä Jumala kaikki taivaaseen huolii. Näin kai ajatellaan varsinkin silloin, kun synti ei ole enää syntiä eikä mitään tehtyä tarvitse katua kirkon opettamalla tavalla.



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

14.12.14

Johanneksen haamu

Olen ihminen, jolla ajatusten virta alkaa virrata voimalla yleensä vasta kun olen sängyssä, menossa nukkumaan. Voi sitä tekstin määrää, joka syntyisi, jos olisi olemassa kone, joka osaisi kirjoittaa ajatukseni, kehitelmäni silloin, kun puolihorroksessa odotan saapuvaa syvempää unta tai usein myös joskus varhain aamulla - kuten nyt tätä kirjoittaessani, kun heräsin "liian" aikaisin. Silloin yleensä syntyy jotain. Jos joskus syntyy hyvää tekstiä, sen on syntynyt monesti näin, eikä useinkaan väkisin puserrettuna päiväsaikaan. Tosin ei tuokaan nyt ihan kutejaan pidä aina, joskus parhaimmat tai jollakin tapaa ehkä koskettavimmat tai ainakin keskustelua herättävät tekstit syntyvät juuri nyt ja tässä, aikaan ja paikaan katsomatta, kun sen hetki on.

Useimmiten tekstini tulee kaikki suoraan "paperille" siinä hetkessä, kertaistumalta. Toki korjailen, lisäilen, poistan kirjoitusvirheitä sitten myöhemmin, mutta tekstin pääsisältö tulee varsin lyhyen ajan sisällä. Monesti, varsinkin jos teksti on kriittistä - niin kuin se tuppaa minulla usein olemaan - jätän sen hautumaan yön yli tai joskus pitemmäksikin aikaa. Samoin, jos olen juuri julkaissut jotain, ei ole viisasta laittaa heti uutta juttua maailmalle. Joskus niitä juttuja kun vain pursuu yli äyräiden ja saattaa olla, että pahimpana eli parhaimpana aamuna tai illan kähmeessä syntyy kolmekin laajempaa juttua, joita sitten julkaisen pikkuhiljaa, jos ne vielä sitten myöhemmän itsesensuurin läpi pääsevät.

Olen nyttemmin huomannut, että vaikka noita aiheita ja tekstejäkin tulee ja menee siten, että ne eivät sillä hetkellä päädy "paperille", tälle näyttöruudulle, ne jäävät jonnekin alitajunnan näyttöruudulle muhimaan ja saattavat taas jollain sopivalla hetkellä aktivoitua uudestaan ja päästä esille. Ihan hyvä - kuten lapset aina sanoivat joka ikiseen asiaan, kun kysyin koulussa heiltä mielipidettä jostain.

Tänä aamuna minut sai tietokoneen ääreen Johanneksen haamu. Kenen Johanneksen? Oma nimenikin juontuu apostoli Johanneksesta, mutta en ole koskaan hänen haamuaan tavannut. Ei se ollut tälläkään kertaa hänen haamunsa, vaan paljon myöhemmin eläneen ja varsin mielenkiintoisen ihmisen haamu. Tai oikeammin muistikuva, ettei nyt tulisi ihan väärää käsitystä tämän hetkisestä mielenterveydestäni. Johanneksen, joka eli ja vaikutti myöhäisen työelämäni kiihkeimpinä ja samalla varmaankin raskaimpina toimintavuosina ja jonka vaikutus sen hetkiseen ja todennäköisesti myöhempäänkin elämääni on itse asiassa ollut kohtuullisen suuri, kun sitä tarkemmin ajattelen. Ei hän tässä missään lähellä asunut, ei toki. Eikä hänen vaikutuksensa suinkaan ollut päivittäistä. Ei, ei. Kovin satunnaista, ajoittaista, mutta silloin kun vaikutti, vaikutti ihan kotuullisella volyymillä.

Pidin noista elämäni vaiheista jo silloin blogia, vaikka ei sitä silloin sillä nimellä tunnettu. Se oli silloin: matkapäiväkirja netissä. Tekstejä tuli tehtyä ikävissään, joutessaan ja ihan muuten vain melko kohtuullisesti, vaikka nykyisen kaltaisia nettiyhteyksiä ei ollut. Ei ollut älykännyköitä eikä w-laneja, ei ainakaan Kreikassa, jonne muutin vuonna 2000 asumaan asuttuani ensin vähän aikaa Sveitsissä.

Kaikki kirjoittaminen tapahtui ensin kotona luostarissa sen aikaisella läppärillä korpulle, jonka kanssa menin sitten bussilla pari tuntia (n. 20 km) Ateenan keskustaan ja siellä nettikahvilaan, jossa korppu ensin skannattiin viruksien varalta ja sitten siirsin tiedoston korpulta tietokoneen kautta Internetiin. Sveitsissä se oli hieman helpompaa, koska asuinpaikkani kirjastossa oli nettitietokone, jossa lähes kaiken voi tehdä rauhassa ja ilman kuluja.

Koska ei ollut nykyaikaisia moderneja, helppokäyttösiä nettisivustoja, homma piti ensin tehdä koodattuna HTML-kielellä. Yksikin pieni virhe koodissa teetti sitten töitä kahvilan koneella, jolla oloaika koko ajan maksoi - ihan kohtuullisesti silloisiin olemattomiin tuloihin nähden.


Olen nyt hiljalleen siirtänyt noita juttuja moderniin blogimuotoon ja noin reilusta 50 silloin kirjoitetusta jutusta, joita tuli suunnilleen yksi juttu per viikko, on nyt reilut 40 jo uudessa blogissa, jonka osoite ei mitenkään viittaa aiheeseen, nimi kyllä. Blogi on nimeltään "Oltiin sitä ennenkin ..." ja se löytyy osoitteesta: http://hap-dp660.blogspot.com/ Jutut täydentyvät siellä loppuun, viimeiseen juttuun saakka, kunhan saan taas voimia niitä siirrellä sinne. Nyt on eläkeläisen aika mennyt muuhun puuhasteluun.

Tuo osoite on muuten tullut aikaisemmasta matkailuautoni netti-blogi-päiväkirjasta, jolla kerroin läheiselleni, missä menin ja jonka sitten tarpeettomana lopetin (kun suku ei halunnutkaan tietää, missä menin) ja nyt siellä on noita muita tekstejä. Matkailuautoni malli on Fiat Adria DP 660, siitä tuo nimi dp660.

Kaikki tuo, mitä olen ainakin silloin ja osin ehkä pienessä määrin myöhemminkin nettiin kirjoitellut osaltaan liittyy tai joskus jopa melko suoraan sivuaa tuota Johannesta, jonka "haamusta" nyt kirjoitan, vaikka melko usein näissä jutuissani näköjään taas sivupoluille joudunkin. Kuten tuossa yläpuolella olevassa tekstissä taas äskenkin. Se, kun on minulle niin tyypillistä - sekä kirjoittamisessa että yleensäkin elämässäni. Pitää kuitenkin muistaa ero tuon etuliittenä olevien sanan 'sivu' ja aivan muuta tarkoittavan 'syrjä' välillä.

Tänä aamuna sain aikaiseksi ennen tätä blogia alustavan suunnitelman laajemmasta kirjoitustyöstä, jonka nimi tulee 1990-luvun alun elokuvasta "Elämäni murmelina" vai olikohan se sittenkin "Päiväni murmelina". Nimi ei kuitenkaan ole projektillani ihan sama, mutta sekin kertoo eletystä elämästä, kuten tuon saman teeman alla oleva Bill Murrayn ja Andie MacDowellin tähdittämä alunperin "Groundhog Day" -niminen elokuva, jossa päähenkilö, TV-meteorologi Phil Connors (Bill Murray) herää aikamatkallaan eräänlaisessa aikasilmukassa joka aamu samaan päivään amerikkalaisessa Punxsutawneyn pikkukaupungissa.

Kaikki tapahtumat toistuvat joka päivä samanlaisina paitsi hänen omat reaktionsa tapahtumiin. Hän oppii omista virheistään ja toisten toiveista ja korjaa eilen tekemänsä virheet itsessään uusiksi tänä päivänä, jonka tietää taas tulevan huomenna muiden ihmisten osalta samanlaisena. Näin hän oppii
uusia asioita itsestään, elämästä, kielistä ja muista ihmisistä ja kehittyy itsekin sellaiseksi, jota muut ymmärtävät paremmin ja jollaisena hän on koko yhteisölle parempi ja hyödyllisempi ihminen. Olisi muuten tarpeellinen projekti meille kaikille tässä hetkessä.

Tärkeää rooliin tuossa elokuvassa nousee rakkaus ja etenkin yksi suudelma. Tärkeitä ne ovat olleet toki omassa elämässänikin, mutta eivät ne minulla ole saaneet elokuvan lailla lunta sulamaan ja aikasilmukkaa murtumaan. Toki monta muuta asiaa kylläkin.

Meidän kaikkien on elettävä tässä päivässä, tässä hetkessä ja näillä eväillä, mitä elämäämme olemme saaneet. Tuollainen Philin kaltainen pikainen huomiseen täsmäoppiminen ei ole mahdollista, ellemme ajattele näin joka päivä ja yritä aktiivisesti kehittää itseämme jatkuvasti jonkun etukäteen laaditun suunnitelman mukaan. Se olisi varmaan ihanne, mutta jää monella meillä puolitiehen. Ainakin minulla usein. Usein siitä tuppaa tulemaan ns. savolainen projekti: 'aloittamista vaille valmis'.

Mutta me kaikki tarvitsemme elämässämme tuollaisia Johanneksen kaltaisia tuuppijota, jotka ainakin joskus saavat meissä aikaiseksi jotain muutosta ja liikettä johonkin toiseen suuntaan, kuin oli alunperin ajatellut. Niin sai Johanneksen toiminta muutoksia aikaiseksi minunkin kohdallani ja aikanaan vein hänelle kaikesta tästä kiitoksena hyvän konjakkipullon. Lahja oli saajalleen mieluinen ja itsekin tunnen yhä suurta kiitosta Johannesta kohtaan, vaikka moni asia noiden tapahtumien jälkeen meni hänenkin kohdallaan eri tavalla, kuin olisin silloin uskonut ja - voin kai rehellisesti sen sanoa - toivonut.

Mutta sellaista se elämä on. Kuten kreikkalainen munkkiystäväni usein minulle tällaisessa tilanteessa opetti sanomaan: Η ζωή είναι δύσκολη ja romanialainen ystäväni ilkikurisesti siihen sitten vastasi: Kανονική. No - näinhan se on! Ainakin asiana - tuosta kreikan kielestä nyt en ole niin varma.



Hannu Pyykkönen  
nettihoukka@gmail.com

10.12.14

Kirkkomuseo - käenpoika vai ortodoksinen lehtolapsi

Viime blogissani taisin päivitellä enemmän toisten kirkkojen asioita kuin omaani. Olisikohan tasapuolisuuden vuoksi nyt oman kirkkoni, ortodoksisen kirkon vuoro. Kyllä tuota tarinaa täältäkin löytyy ihan riittävästi.

Jotenkin minusta nyt vain tuntuu, että meille on aivan selvästi viimeisten vuosien aikana pesiytynyt kirkkoomme erilaisia ongelmapesäkkeitä, joista ei oikein ole uskallettu puhua oikeilla nimillä ja ei aina ääneenkään. Luulenpa, että nyt niistä voisi jo alkaa puhua jotain selkokielistäkin ja aloitan nyt ensiksi yhdestä, taloudellisesti merkittävästä ongelmakimpusta.

Muista ongelmista sitten vaikka myöhemmin. Niitäkin piisaa ihan omiksi blogeikseen asti. Tämä nyt esille otettava ongelma on kirkon omistama rakennus ja siihen liittyvät kirkolliset toimet, joita on viimeisten vuosien aikana ollut - sanoisinko - runsaasti ja ne ovat yleensä tulleet esille ikään kuin "puskista" ja aiheuttaneet yleensä paljon kiihtynyttä keskustelua ortodoksisen kirkon päättäjien piirissä.

Usein, heti kun ko. aiheesta ryhdytään puhumaan, monen päättäjän katse ikään kuin lasittuu välittömästi ja päälle kolahtaa tietty "vaihde" ja samalla vahva negatiivinen ennakkoasenne, joka on vuosien saatossa muotoutunut mahdollisesti näiden asioiden parissa puuhastelevien asianosaisten taitamattomista esittelyistä ja asioiden vääränlaisesta esille tuomisesta ja jopa - voisi kai sanoa - tökeröstä asioiden ja ihmisten käsittelemisestä.


Kysymys on museosta, omasta ainutlaatuisten kirkollisten esineiden kokoelmia säilyttävästä valtakunnallisesti merkittävästä erikoismuseosta, joka ylläpitää ja siirtää ortodoksista kulttuuriperintöä ilmeisesti ainoana museona koko Länsi-Euroopassa. Siis Suomen ortodoksisesta kirkkomuseosta, joka - jos oikein olen asioita tulkinnut - on nykyään ristinyt itsensä Riisaksi.

Museo sijaitsee Kuopiossa, samassa rakennuksessa, missä ovat myös Suomen ortodoksisen kirkon keskushallinnon, kirkollishallituksen toimitilat ja arkkipiispan residenssi ja edustustilat. Rakennus saatiin jokunen vuosi sitten pilkkahintaan valtiolta, kun valtakunnassa tehtiin merkittäviä ratkaisuja kirkon ja valtion välisissä taloudellisissa suhteissa.

Kirkon vapautta lisättiin ja valtion kontrollia vähennettiin mm. valtiolta saadun entisen valtionavun, nykyisin kai pelkästään avustuksen ja sen käyttämisen osalta. Samalla monesta entisestä kirkon piirissä toimineesta valtion virkamiehestä tuli kirkon toimenhaltija. Mutta samalla myös valtion asiallinen ja
erityisesti meidän veronmaksajien - tämän härdelin maksajien - kannalta hyödyllinen ja tarkka kontrolli siitä, mihin valtion myöntämiä rahoja oikein käytettiin, loppui.

Melko pian huomattiin, että valtion aikanaan rakennuttama ja vuosien saatossa peruskorjaama rakennus oli varsinainen homepesä, joka sairastutti ihmisiä ja jolle piti tehdä pikaisesti jotain. Rakennus onkin nyt ollut vuosikausia erilaisten korjaus- ja muutostöiden kohteena ja niiden pitäisi ilmeisesti piakkoin olla loppusuoralla myös museon osalta.

Museo on ollut suljettuna vuoden 2009 elokuusta alkaen, eikä perinteistä museotoimintaa ole toteutettu suuremmin muuallakaan. Joitain näyttelyjä on järjestetty lähinnä muiden toimijoiden toisesta ja museo on antanut näihin näyttelyihin omaa esineistöään esille laitettavaksi. Jotain muutakin korvaavaa mukavaa näpertelyä (mm. työpajoja) on tosin aika ajoin ollut, mutta henkilöiden vaihduttua ja siirryttyä toisiin työpaikkoihin, sekin on lopahtanut. Moni asia on ollut ja on ehkä vieläkin osittain kiinni jostain yksittäisestä osaajasta, toimijasta, ei yleensä työn- ja koko laitoksen johdosta. Jos alempana on ollut osaamista, jotain silloin saattoi tapahtua tai mahdollisesti yhä tapahtuu, johdosta huolimatta. Mutta riittääkö se?


Vasta aktiiviset ja tehokkaat teot osoittavat todellista toimintaa, ei haaveilu ja unelmointi tai pilvilinnojen rakentaminen. Tuollainenkin kultturellinen työ on ajoittain melko raakaa bisnestä tai ainakin lähellä sitä, sillä eihän kirkkomuseokaan nykyään enää toimi pelkällä "pyhällä hengellä", rahaa siihen tarvitaan ja se ei kasva puussa. Sen lienevät monet jo karusti havainneet.


Museon henkilökunta on ollut koko ajan - siis vuodesta 2009 alkaen - töissä yleisöltä suljetussa museossa ja tehnyt kammioissaan "museotöitä" - mitä se sitten sisällään pitääkään. Museossa on tällä hetkellä töissä museonjohtajan lisäksi viisi muuta työntekijää, osa ilmeisesti ns. EU- tai jotain vastaavaa rahoitusta käyttäen hankittua. Julkisuuteen on annettu ymmärtää, että he mm. ovat tänä aikana luetteloineet museon esineistöä ja muuta materiaalia. Luetteloinnin muodosta ja laajuudesta ei minulla ole sen tarkempaa tietoa, ainoastaan omia arvailuja ja enemmänkin toiveita.


Muutama vuosi sitten tarvitsin tietoa museossa olevista asiakirjoista, kuvista ja esineistä tehdessäni erästä pienimuotoista tutkimusta. Silloin sain käyttööni varsin niukasti materiaalia ja selityksenä sanottiin, että ko. aineistoa ei ole järjestetty. Nyt luulen, että se näiden reilun viiden vuoden aikana on kuuden ihmisen voimin saatu viimein järjestettyä.

Ajattelinkin pikimmin kysyä museolta, mistä löydän tuota tietoa? Onko se laitettu kaikkien tutkijoiden ja asiasta kiinnostuneiden ihmisten saataville Internetiin? Mihin Internet-osoitteeseen, kun kirkkomuseon omilla sivuilla (www.riisa.fi) lukee yhä: nettisivu työn alla. Löytyyhän se  tieto digitaalisena? Ja saanhan tilaamalla käyttööni kattavat listat, kuvat ja luettelot erilaisista materiaaleista, myös niistä, jotka eivät nettisivuilta löydy?

Luulisi nyt, että tuona reilun viiden vuoden aikana todellakin kaikki materiaali on saatu asiakasystävälliseen ja tietokone- ja älypuhelinmaailmassa elävän ihmisen vaatimaan moderniin muotoon kaikkien käytettäväksi netissä. Näinhän on ainakin monessa muussa museossa saatu, miksei sitten meilläkin.

Tosin pitää samaan syssyyn sanoa, että melko kallishan tuollainen projekti on todennäköisesti ollut - jos sellainen ihan oikeasti on tehty. Kuusi ihmistä ja reilut viisi vuotta tarkoittavat reilusti yli kolmeakymmentä ihmistyövuotta, jona aikana koko museo ja sen esineistö olisi varmaan jo moneen kertaan kuvattu, kirjattu ja luetteloitu vaikka millaiseen muotoon. Näin toivottavasti on tapahtunutkin.

Kun museon henkilökunta on varsin humaaneista syistä johtuen pidetty työssään eikä lomautettu, asia on saattanut aiheuttaa muitakin ongelmia. Koko museon yleisöltä sulkemisajan kun on pitänyt maksaa palkkaa työntekijöille. Nekin niukahkot tulot, joita kävijöiden sisäänpääsymaksuista olisi saatu, ovat jääneet pois. Raha on pitänyt sananmukaisesti "taikoa" jostain muualta.

Hieman tuntuu kuitenkin siltä, että tuota tilannetta varten ei ollut mitään etukäteissuunnitelmaa tai -strategiaa. Mutta mistäpä minä sen tietäisin, jos vaikka olikin, mutta se ei vain näyttäisi näin ulkopuolisen silmin asiaa katsellessa jostain syystä toimineen. Kirkko kun ei suostunut enää maksuniehen rooliin ja rahat ovat mitä ilmeisimmin loppu.


Valtionosuusjärjestelmän muututtua, museonkin rahoitus lienee muuttunut. Nyt maksajana on suurelta osin ollut ortodoksinen kirkko, jonka ydintoimintaa ei tuollainen museotoiminta kuitenkaan liene. Pahojen puheiden perusteella museo onkin ristittykin kirkon piirissä "neljänneksi hiippakunnaksi", ei niinkään sen toimenkuvan perusteella vaan ainoastaan sillä perusteella, että se on niellyt rahaa vuositasolla kuin käenpoika, suunnilleen yhden hiippakunnan verran. Rahaa, joka olisi ollut huomattavasti tärkeämpää saada käyttää seurakunnissa ja niiden tekemässä hengellisessä työssä, siis kirkon ydintoiminnassa, ei niinkään museossa, sen seinissä ja esineiden säilyttämisessä.

En väheksy museon tekemää työtä esineiden ja kulttuuriperinnön säilyttäjänä, mutta sanon heti perään: kohtuus kaikessa. Tässä asiassa jonkin asteinen suuruudenhulluus ja kohtuuttomuus ovat saaneet sellaiset mittasuhteet, että vastaavaa voi hakea lähinnä Romaniasta ja sen aikaisemmasta - sittemmin tosin murhatusta - diktaattorista. Romaniassa rakennettiin kansojen palatsi, jollaista ei maa tarvinnut ja nyt siellä - diktaattorin jo poistuttua - yhä rakennetaan uutta kansan katedraalia, jota köyhä kansa ei myöskään tarvitse, mutta jonka joku silti haluaa rakentaa - seurakuntalaisten, veronmaksajien varoilla sielläkin.

Eihän tuo meidän kirkkomuseomme kansan palatsin kokoinen ole, mutta jos asiaa tarkastellaan mittasuhteiltaan ja verrattuna koko pienen ortodoksisen populaation kokoon maassamme, voisin vaikka olettaa vertauksen olevan muutakin kuin ontuva.

Seuraukset Romaniassa olivat katastrofaaliset ja sitä ne saattavat pahimmillaan olla meillä Suomen ortodoksisessa kirkossakin. Haluamatta suuremmin maalailla mitään mustien hahmojen kuvia seinille, ennustan, että vaikeuksia on odotettavissa. Museon on tarkoitus avautua piakkoin. Saahan nähdä kuinka pitkäksi aikaa. Rahat ovat erilaisten merkkien perusteella loppu jo nyt ja esineiden järjestämiseen, kalustoon ja muuhun sellaiseen tarkoitetut varat menevät enemmänkin mahdollisesti työntekijöiden palkkoihin.

Kirkolliskokous ei antanut museolle "avointa piikkiä" laskuja varten eikä jättänyt kirkon rahakukkaroa auki edes säätiöllekään. Tämä museon toimintaa ohjaavaksi ja sääteleväksi tarkoitettu säätiö kun ei ole kaikkien mielestä toiminut ja ei ilmeisesti jatkossakaan toimi sillä tavalla, kuin moni olisi odottanut ja toivonut. Se ei pysty "taikomaan" riittävästi rahaa, kirkko on pannut rahahanat kiinni ja karu taloudellinen todellisuus on edessä. Vaihtoehdot saattavat olla pian vähissä.


Kun sen lisäksi on odotettavissa muitakin rajuja rakenteellisia muutoksia juuri saneeratun rakennuksenkin osalta liittyen mahdollisiin ja tuleviin hallinnonuudistuksiin, vaikeudet sen kun kasaantuvat ja lisääntyvät. 

Itse olen työskennellyt vuosikausia ns. homerakennuksessa ja osin menettänyt terveyteni sen vuoksi. Näin useita saneerauksia, joissa kaikki revittiin lattiasta kattoon ja uudistettiin, korjattiin, eristettiin, ilmastoitiin ja tehtiin vaikka mitä. Mikään ei auttanut.

Kun jäin muutama vuosi sitten eläkkeelle ja jätin rakennuksen, terveyteni hieman koheni, en enää tarvitse astmapiippuja ja henki juoksee paremmin. Mutta sinne jääneet ihmiset ovat joutuneet vaihtamaan työpaikkaa terveydellisten ongelmien vuoksi ja kun viimein joku päättäjä alkoi ajatella myös lasten, siis koulua käyvien oppilaiden terveyttä, koulun käyttö lopetettiin pienten lasten kouluna ja heidätkin siirrettiin vuosi pari sitten pysyvästi muualle. He eivät enää palaa rakennukseen koskaan.


Tällainen lienee normaali homerakennuksen kohtalo. Joko sen käyttötarkoitusta muutetaan tai se revitään maan tasalle ja rakennetaan uusi. Entisestä homeen turmelemasta rakennuksesta ei useinkaan enää saa toimivaa rakennusta sellaisille, jotka joutuvat olemaan siellä pitempiä aikoja tai jotka ovat jo altistuneet homeongelmille. He eivät useinkaan voi siellä enää työskennellä eikä oleskella ilman oireilua ja lisäsairastumista.

Kun tässä museotapauksessa asiaan liitetään vielä melko varmasti - tai ainakin todennäköisesti - muutaman vuoden kuluttua toteutuva arkkipiispan istuimen siirto Helsinkiin ja samaan aikaan sijoittuva kirkon keskushallinnon sijoittuminen jonnekin muualle, asia saa aivan uusia ulottuvuuksia.

Helsinkiläiset eivät todennäköisesti tässäkään uudessa myöhemmin syntyvässä tilanteessa salli "muiden kukkien kukkia", ja he vallan makuun päästyään ja tyylilleen uskollisina, jo Oulun hiippakunnassa toteutetun mallin mukaan, vähentävät Karjalan hiippakuntatoimiston henkilökunnan sellaiseksi, että sinne jää piispan lisäksi vain toimistotöistä vastaava työntekijä ja osa-aikainen siivooja. Eipä ole oikein mitään järkeä, että kaksi ihmistä majoittuu kymmeniin toimistohuoneisiin ja edustustiloihin, vaan on järkevämpää pohtia, mihin he sijoittuvat ja mitä rakennukselle tehdään.

Onko hiippakunnan uusi keskuspaikka silloin Kuopio, Joensuu vai Valamo? Ja siirtyykö myös kirkkomuseo hiippakuntapiispan kanssa vaikkapa Valamoon, josta jo nyt löytyy tarvittavat tilat ja muu tarvittava ja toimiva toimintaympäristö niin museolle kuin piispallekin - ja mikä tärkeintä - runsas sisäänpääsymaksuja maksava yleisö, joka vierailee mielellään monipuoliseen ortodoksiseen ympäristöön hyvin sopivassa ja sijoittuvassa kirkkomuseossa.



Hannu Pyykkönen 
nettihoukka@gmail.com

8.12.14

Voi meitä ihmisiä!

Viime aikoina olen jostain syystä pohtinut kovasti oman ortodoksisen kirkkomme henkistä tilaa. Tällä henkisellä tarkoitan henkistä, en hengellistä. Henkisyys määritellään jossain Internetissä sellaiseksi aineettomaksi ominaisuudeksi, joka on ominainen ihmissuvulle ja sen kulttuurille, se on hengenelämää yleisesti koskeva tai siihen perustuva, siitä voidaan käyttää myös sanoja älyllinen, sielullinen. Hengellisyys sen sijaan liittyy sellaiseen aineettomuuteen, joka taas liittyy uskontoon ja siitä voitaisiin kai käyttää myös sanoja: kirkollinen, papillinen. Hengellisyyden arvioimiseen minulla ei ole siinä määrin eväitä, kuin ehkä - ja toivottavasti - on henkisen tilan arvioimiseen. Tuon henkisen tilan arvioinnissa kun oma itse on melko hyvä indikaattori.

Näihin samoihin aikoihin sijoittuvat massaeroamiset toisesta valtiollisesta kirkostamme, on pannut myös ajattelemaan. Osa noista eronneista on vain odottanut syytä erota "kunniallisesti", sen he nyt saivat, mutta osa erosi ihan omasta mielestään "oikeista" ideologisista syistä, vaikka en kuitenkaan voi hyväksyä tuollaisia kriteerejä kirkosta eroamiselle ja uskostaan sekä pelastumismahdollisuudestaan luopumiselle, joka se minusta aina samalla on. Moni tosin väittää toisin, mutta väittäköön. Minä en eroa kirkosta siksi, että bussi on myöhässä tai juna ei kulje. Samanlaisia syitä ovat nyt syiksi laitetut spn-avioliitto ja monet muut vastaavat.

Pitää tietysti heti samaan hengenvetoon sanoa, että pelkästään kirkkoon kuulumiselle asetan toki aivan erilaiset perustat ja kriteerit, kuin minkä vaikkapa moni muu kirkko voi tällä hetkellä minulle tarjota tai koskaan aiemminkaan on tarjonnut. Minulle on kaikesta huolimatta aina ollut suurta "mystiikkaa", miksi jotkut älykkäiltä vaikuttavat aikuiset voivat uskoa esim. joidenkin mielestäni todella harhaoppisten suuntausten opettamaan oppiin tai moneen muuhunkin uuteen "uskontoon", jonka perusta on joissain ihmeellisissä itsekeskeisissä ja hurmahenkisissä kokemuksissa ja niin ilmiselvästi harhaoppisissa ajatuksissa, että sen pitäisi kyllä kaikesta paistaa läpi, jos ihminen vain osaa yhtään rationaalisesti ajatella. Mutta en ole kuitenkaan löytänyt vastausta kysymyksiini.

Samaan hengen vetoon pitää äkkiä sanoa, etten suinkaan pidä esimerkiksi toista kansankirkkoamme harhaoppisena, silloin tuomitsisin oman äitini ja monen sukulaiseni uskon. En missään nimessä. En vain voi kuvitella olevani tai liittyväni koskaan tuon kirkon jäseneksi, niin vieraaksi itselleni sen koen. Eikä tästä kannata kenenkään tutun tai vieraankaan kannata loukkaantua ja vetää "hernettä sieraimeensa". Asiaan ei liity mitään aggressiivista tai tarkoituksella loukkaavaa. Kysymys on uskosta, ei muusta.

Varmasti tuo sama peruslähtökohta on taustalla sille, etten ole mitenkään kovin hyvä ja esimerkillinen ekumeenikko. Mutta en kuitenkaan normaalisti tee mitään vastapropagandaakaan toisinajattelevia kohtaan, silloin jos se pysyy heidän puoleltaan edes kohtuullisuuden rajoissa eivätkä hekään tule härskisti toisten (so. minun) tontille.

Viime päivien tapahtumat tai oikeastaan laajemminkin viime vuosien tapahtumat rassaavat kuitenkin melkoisesti minun tasapuolista suhtautumistani toisiin uskontoihin ja saa siihen kyllä aikaiseksi särön. En ole koskaan hyväksynyt aiemmin käytyä länsimaiseen demokratiaan kuuluvaa huutoäänestystä naispappeudesta ja nyt tämä spn-avioliittoon suhtautuminen toisen kirkon arkkipiispan johdolla on osoitus kansankirkon pahasta harhapolulle joutumisesta. Erityisesti ihmettelen tässä tuon kirkon johtajien tai juuri erityisesti arkkipiispan aktiivista roolia asiassa. En millään voi enkä osaa ymmärtää hänen toimintaansa kristilliseen ja Raamattuun perustuvaan kirkkoon kuuluvan kirkon päämiehenä. Ja nyt ei kohdallani ole kysymys siis spn-avioliitosta yhteiskunnallisena asiana vaan pelkästään kirkollisena asiana.

Samaan hengen vetoon pitää selitellä, vaikkei pitäisikään. Tunnen aivan ihania naispappeja, eikä heidän olemassaolo haittaa mitenkään maallista elämääni, mieluumminkin päinvastoin. Samoin itseäni ei suuremmin liikuta tuo spn-avioliittokaan. Sekään ei mitenkään kuulu omaan elinpiiriini. En siis tuomitse kumpaakaan asiaa niiden kohdalla, joille se on todellisuutta, tämän päivän elämää. Se on yksistään heidän asiansa, eikä minun tehtäväni ole saarnata aiheesta heille, eikä tuomita heitä.

Mutta kerron toki oman mielipiteeni, vaikka hyvin tiedän, että moni minut nahkurin orrelle taas tästäkin haluaisi nostaa. Saa ihan vapaasti haluta sitäkin. Katson, että minullakin on tällaisissa asioissa sanomisen vapaus ja oikeus omaan mielipiteeseeni, vaikka viime päivät ovat monissa kiemuroissaan aina aika ajoin jälleen osoittaneet, että suvaitsemattomuus "väärin suvaitsevaisia" (omnitolerant) kohtaan on jälleen kasvanut "oikein suvaitsevien" (ortotolerant) kohdalla.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

5.12.14

Oikeasti uskova vai ihan oikeasti uskova

Viime päivinä on keskusteltu. Keskusteltu ja keskusteltu ja taas keskusteltu. Keskusteltu monella tasolla ja monella tavalla. Raivottukin. Suututtu, murjotettu, pahoitettu mielensä, mutta myös iloittu ja ilkamoitu, pilkattu toista osapuolta ja juhlittu voittoa. Näin on tapahtunut molempien valtiollisten kirkkojen jäsenien keskuudessa, tosin kummallakin hieman eri syistä.

Luterilaisten rieha on pitkälti johtunut Eduskunnassa tapahtuneesta spn-avioliittopäätöksestä, ortodoksit ovat sulatelleet kirkolliskokouksessa tehtyjä päätöksiä. Mietin hieman, kirjoitanko yksiselitteisesti 'kirkolliskokouksen päätöksiä', mutta päädyin kuitenkin hieman laimeampaan muotoon, vaikka kyllä kaikkien meidän pitää kuitenkin hiljalleen hyväksyä sekin tosia asia, että kirkolliskokous on nyt päättänyt näin ja sillä selvä.

Asioista on kirjoitettu, mutta vain epävirallisilla foorumeilla, koska virallisen on heti hyväksyttävä tosia-asia tosia-asiana, muut vielä purnaavat, vaikka tiedetään, että päätökset eivät ihan helposti muutu. Siihen tarvittaisiin aivan erilaisia voimia.

Tietyllä tavalla näissä pohdinnoissa on kuitenkin ollut samankaltaisuuksiakin. Samankaltaisuudet eivät vain ole voineet tulla esille sillä tavalla, että se olisi kaikille selvinnyt. Monesta asiasta on pitänyt puhua peitellen ja viitteellisesti, koska maailmamme on nykyään tällainen. Asiaa, jonka joku kokee vääräksi, ei aina välttämättä saa sanoa vääräksi, ilman että samalla joutuu itse maalitauluksi. Perinteisen Kirkon piirissä tuo sama sanottaisiin näin: syntiä ei saa enää sanoa synniksi.

Samalla asioita on tarkoituksella tai ilman tarkoitusta sotkettu, sekoitettu ja puhuttu aidan seipäistä aidan sijasta. Asioita on ilmi selvästi sekoittanut myös Suomen oma ja omaalaatuinen ortodoksisuus, joka ei aina oikein edusta ns. perinteistä ortodoksisuutta, jollaisia löytyy vaikkapa naapurimaastamme tai vaikka Kreikasta, jossa maan enemmistö kansalaisista edustaa ortodoksista kirkkoa. Kaikki tai ainakin suuri osa asioista suodattuu siellä ortodoksisuuden kautta. Ortodoksisuus ja ortodoksinen kirkko on merkittävä yhteiskunnallinen tekijä maan valtajärjestelmässä.

Asia on saanut toki kieroontuneitakin ilmenemiä joissain maissa, jossa tuo kirkon ja valtion symbioosi on mennyt "liian pitkälle" ja kirkko on menettänyt osan omasta vapaudestaan, identiteetistään ja jopa uskostaan, tai ainakin uskottavuudestaan. Joten joku voisi tietysti sanoa: suo siellä, vetelä täällä.

Itsenäni tämä suomalaistunut ortodoksisuus välillä kyllä ärsyttää. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että itse edustaisin jotain "puhtaaksiviljeltyä" ortodoksisuutta, ei toki. Oma ortodoksisuuteni on, mitä on, mutta sitä taustaa vasten tässä asioita minäkin nyt vain ajattelen ja kirjoittelen.

Olen tähän yrittänyt koota joitain asioita, jotka eniten ärsyttävät. Lista ei suinkaan ole täydellinen eikä välttämättä kaikkien mieleinen, oikeasta nyt puhumattakaan. Mutta se on minun näkemykseni tästä nyt esillä olevasta asiasta tai oikeammin sen käsittelystä.

Meillä on viime vuosia päässyt omassa ortodoksisessa kirkossa esille sellaisia "voimia", joista en suuremmin pidä. Voimilla tarkoitan tässä asioita, jotka eivät ortodoksisuuteen mielestäni kuulu. Ne ovat joko tuontitapoja muista uskonnoista tai kulttuureista tai sitten joidenkin sellaisten asioiden liiallista korostamista, mikä ei ole ominaista omalle kirkollemme. Todellisuudessahan ei asia toki aina näin ole, mutta mielikuvat ovat kaikessa melkoisia vaikuttajia.

Yksi tällainen asia on ilmi selvästi seksuaalisuuden ja erityisesti siinä ilmenevän henkilökohtaisen vapauden korostaminen ja korostuminen. Seksuaalisuus on osa elämää kaikkialla, kirkossakin. Poikkeava seksuaalisuuskin on osa elämää. Kirkon mukaan ihmisen syntiinlankeemuksen seurausta. Niiden kanssa on eletty kaksituhatta vuotta vaihtelevin menetelmin. Modernina aikoina asia on noussut arvoon arvaamattomaan.

Luin jostain aivan äskettäin - taisi kuitenkin olla asioiden vastustajien sivuilta - että vain todella vähäinen osuus koko kansasta, perheistä ja niihin kuuluvista ihmisistä sai aikaiseksi melkoisen mylläkän koko Suomen luterilaisessa kirkossa. Olisikohan asia voitu ihan aikuisen oikeasti hoitaa muutenkin? Nyt se hoidettiin niin, että päällimmäiseksi ajatukseksi nousi monelle, että tuo vähemmistön tapa elää on se "lähes ainoa oikea tapa" ja perinteinen tapa joutaa romukoppaan. Samalla kun haluttiin korostuneesti nostaa esille vähemmistön ihmisoikeudet, painettiin alas joidenkin toisten ihmisoikeuksia. Aivan kuin ihmisoikeudet olisivat jonkilainen vakio, joka ei lisäännyt, jos jollekin annetaan lisää, vaa se täytyy ottaa toisilta pois.

Toinen tavalla tai toisella julkisessa keskusteluissa tai peitellyissä keskusteluissa esillä ollut asia on näiden sukupuolisesti toisella tavalla suuntautuneiden vahva osallistuminen koko kirkon johtamiseen. Moni pitää vääränä sitä, että kirkkoa johdettaisiin sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät edusta elintavoiltaan ja mielipiteiltään kaikella tavoin kirkon perinnettä ja uskoa.

Silloin kun tällaiset ryhmittymät ja heidän seuraajansa aloittavat masinoituja offensiiveja toisia, toisin ajattelevia kohtaan, asia tuntuu oudolta tai sanon suoraan: pahalta, ikään kuin kostolta. Kun tällaiset asiat saavat etusijan tai liian korostuneen osan päätöksenteossa, olemme kirkkona heikoilla jäillä ja tuo tie johtaa tuhoon, kirkon mies saattaisi käyttää sanaa helvettiin. Kirkolla - onpa sitten kyse luterilaisesta tai ortodoksisesta - on vaarassa jakaantua, pirstaloitua ja hajota. Tällainen tie on jo alkanut toisen valtiollisen kirkkomme osalta.

Kun samalla toisen kirkon piirissä tapahtuvat ongelmat ajavat ihmisiä toiseen kirkkoon, kyse ei ole ihan terveellisestä tiestä, mikäli se tapahtuu hallitsemattomasti, kuten joissain osissa maata sen näyttäisi annetun tapahtua. Liittyminen pitäisi tapahtua aina harkitusti ja hallitusti. Se on pitkä prosessi, jota ei tehdä hetken tai ei myöskään pitempiaikaisen tunnekuohun vallassa. sen pitäisi monella tapaa kaikesta huolimatta olla rationaalinen teko: luopuu väärästä, koska pitää sitä vääränä ja valitsee oikean, koska ihan oikeasti pitää sitä oikeana. Kirkon tehtävänä on todistaa asia jollain tavoin tällaiselle ihmiselle ja opettaa oma uskonsa perusteet ihmiselle, jolla niistä on usein vain hämärä käsitys.

Luopumiseen ja liittymiseen liittyy myös asioita, joita ilmeisesti ei kaikkialla ole ihmisille riittävästi kerrottu, eivätkä he ole niitä riittävästi sisäistäneet. Siksi ne monesti ihmisten tai vaikka kirkon tai yhteiskunnan kriisitilanteissa ponnahtavat esiin monien suojaustenkin takaa. Tuo vanha "väärä uskonkäsitys" saattaa yhtäkkiä ollakin mielessä päällimmäisenä ja tuntua siltä ainoalta oikealta ja mikä pahinta, se yhdistetään heti omaan sen aikaiseen uuteen uskontoon. Ja mikä sitten vielä on sitä kauheinta, ihminen rientää maailmalle levittämään uutta, omaa uskontoaan.

Ortodoksisuuteen on liittynyt paljon luterilaisia ja sitä kautta ortodoksinen kirkko on muuttunut valtavasti. Ulkomailta kuuluu aina aika ajoin sanontoja, että poikkeamme liiaksi yleismaailmallisesta ortodoksisesta mallista. Itsekin olen kokenut tuota syrjintää mm. Venäjällä ja Kreikassa, jossa ei joka paikassa pidetty minua "oikeana ortodoksina". Syynä siihen on usein kirkkokalenterimme, joka ainoana ortodoksisista kirkoista poikkeaa muiden käyttämästä. Mutta syitä alkaa nyt hiljalleen olla toki muitakin.

Meitä on syytetty kirkkomme johtajien huonosta tai puutteellisesta, jopa puuttuvasta ortodoksisesta koulutuksesta, perinteiden osaamattomuudesta ja kunnioittamattomuudesta. Joillakin merkittävässäkin asemassa olevalla se saattaa siis puuttua kokonaan ja olla yksinomaan luterilaiselta puolelta saatua koulutusta. Joillakin toisilla kirkollisilla toimijoilla se on monien identiteettikriisien kautta aikuisuuden aikana hankittua ja mekaanisesti opittua "kirjatietoutta", jota ei joidenkin mielestä ole sisäistetty tarpeeksi ja koko suomalainen, aito ortodoksinen perinne huomioiden. Monelta puuttuu oma ortodoksinen lapsuudenajan tai vielä merkittävämpi nuoruusajan identiteetti. Heillä ei ole mitään omakohtaista kokemusta pienissä koulun tilapäistiloissa (kirjastossa, siivous- tai muussa varastossa, kellarissa, jne.) istumisesta uskonnon oppituntien aikana tai niiden pitämisestä uskontopäivinä kootusti viikonloppuisin, joka muilla on vapaa-aikaa. Heiltä puuttuvat käännynnäisinä tai maahanmuuttajina ortodoksisuutta rakentavat ja vahvistavat suomalaiset kokemukset ortodoksisilta kripareilta tai muilta nuorison leireiltä, jossa maan eri puolilla asuvat harvat nuoret ortodoksit kohtasivat kaltaisiaan: outoja, syrjittyjä, jopa hyljeksittyjä nuoria ortodokseja.

Aikuisena ortodokseiksi kääntyneet ja kirkkoon liittyneet ovat yhtä arvokkaita ortodokseja kuin kaikki muutkin. Heistä löytyy monella tapaa hurskaampia - jos minä tuon termin nyt mitenkään osaan määritellä - ortodokseja kuin ns. syntyortodokseista, jotka heti syntymänsä jälkeen kastettiin ortodokseiksi. Olisi väärin leimata heidät kaikki tällaisella "harhaoppisuuden leimakirveellä". Tunnen useita tällaisia ihmisiä, siksi tuntuu osin väärältä ja kohtuuttomalta kirjoittaa tätä, mitä kirjoitan.

Kirkkoon liittyvät ihmiset vain ovat usein tyypiltään sellaisia, että he saavat usein aikaan jotain. Jo se, että he vaihtavat kirkkoa, osoittaa sen. He ovat usein rohkeita, touhukkaita, äänekkäitä, monessa mukana olevia. Tämä on rikkaus, mutta myös riesa, jos asiat menevät huonoon suuntaan. Jos siis ihminen ei ole osannut luopua jostain ottaakseen vastaan uuden. Samoin, jos he ovat saaneet puutteellista tietoa, puutteellisin tiedoin varustautuneelta ihmiseltä ja he ryhtyvät täyttämään "valkoisia aukkoja" omassa opissaan omin tulkinnoin ja vanhoin konstein.

Yksi sellainen seikka, joka itseäni on rasittanut kovastikin, on perusteeton henkilöpalvonta, joka helposti kohdistuu pappeihin ja piispoihin. Oikeasti asioihin suhtautuva ihminen osaa pitää itseensä kohdistuneen "palvonnan" aisoissa ja säilyttää nöyrän ja ohjaavan paimenen asenteensa aina kaikissa tilanteissa. Itsekäs ja narsismiin taipuvainen ihminen saa tällaisesta vettä myllyynsä niin, että tilanne riistäytyy pian hallinnasta ja kokonaisuus saa pian kirkon perinteestä poikkeavia ja sille vieraita "kirkkoruhtinaallisia" ilmenemismuotoja. Tässä pitää tosin sanoa, että tämä ilmiö ei ole yksin suomalainen, muualtakin sitä löytyy ja kun siihen samalla liittyy vaikkapa taikauskoiset jostain historian hämäristä pulppuavat käsitykset ja tavat, lopputulos voi olla vaikka mitä.

Muutoinkin melko usein jotkut omalla tavallaan merkityksettömät seikat ja tavat nousevat kirkkoon liittyneiden kohdalla liian korostuneeseen asemaan. Olen joskus tavannut tällaisia luterilaisen tai jonkun muun yhteisön taustan omaavia "kirkkomummoja", kirkoissa vapaaehtoisesti palvelevia ihmisiä, joiden "uuskirkollinen" tapakulttuuri ei mitenkään satu oman luontevaan tapaani olla kirkossa. Joitain uskonopillisesti ja pelastumisen kannalta mitättömiä ja merkityksettömiä, ulkokultaisia asioita on nostettu normaalin kirkossakäyttäytymisen ohi ja he kulkevat kirkossa ihmisiä neuvoen ja varotellen jopa paheksuen.


Tällaisista asioista helposti syntyy julkisuudessa vääristynyt kuva omasta ortodoksisuudestamme. Sitä pidetään milloin taikauskoisena hömpötyksenä, milloin ultraliberaalina uususkontona tai kaiken sietävänä ja kaikki "synnit anteeksi antavana masiinana". Sitä se ei kuitenkaan ole. Kukapa sen kertoisi meille.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

3.12.14

Kommentti kirjoitukseen "Hymyilevä vallankumous"

Vuoden 2014 kirkolliskokousedustajat ryhmäkuvassa Valamon luostarissa 24.11.2014.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Sovimme alla olevan kommentin lähettäjän kanssa, että laitan kommettia varten tänne ihan oman kokonaisuuden, koska se on varsin perusteellinen, selkeä ja asiapitoinen, mutta myös pitkähkö kommentiksi. Mutta myös erittäin mielenkiintoinen. Siksi siis tällainen oma laatikkonsa sitä varten. Komentin kirjoittaja selviää sen allekirjoituksesta kommentin alaosasta.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kommentti kirjoitukseen "Hymyilevä vallankumous":

En ota kantaa itse kirkolliskokoukseen, koska en siellä ollut, enkä metropoliitaksi valittuun isä Mattiin, koska en häntä tunne - hänelle monia nimenomaan armorikkaita vuosia Moskovan marttyyripiispa Tiihonin hengessä: "Hävitköön minun nimeni, jos siitä on Kirkolle hyötyä." Hyvällä paimenella ei voi muuta asennetta ollakaan, koska hän antaa henkensä lampaiden edestä, ei siksi että heillä olisi vauhdikas elämä "positiivisessa hengessä" vaan että he löytäisivät katumuksen kautta Jumalan valtakunnan (Joh. 10).

Mutta Pyykkönen-blogissa olevassa värikkäässä kirjoituksessaan Hannu Pyykkönen onnistuu kuvaamaan jotain sellaista, voisi sanoa ilmapiiriä ja yleishenkeä, jonka voi tuntea nykyisessä kirkollisessa elämässä. Tämä on oleellinen asia ja tästä kirjoitan muutaman huomion samalla kun jätän muille sen arvioimisen, miten se liittyi puheena olleisiin kokouksiin ja vaaleihin.

Hannu Pyykkönen ottaa vaikean houkan tehtävän astuessaan voimallisesti vastustamaan jotakin, joka ennen kaikkea on ilmapiiri. Sellaista ei ole aina helppoa todentaa "faktoilla" ja siksi ihminen on helppo leimata vainoharhaiseksi. On aina helppo olla näkemättä metsä puilta, ja tarkastella jokainen asia erikseen monesta näkökulmasta ja päätyä savolaiseen lopputulokseen, että voi olla tai voi olla olematta. Mitä tahansa tekoa tai väitettä tai toimintatapaa voi perustella "järkevästi". Se ei todista mitään sen hyvyydestä. Pyhä Gregorios Palamas kiteytti asian jotenkin siihen suuntaan (löytyy suomalaisestakin Filokaliasta), että jokaiseen argumenttiin on vasta-argumentti, mutta elämän pyhyyttä kukaan ei voi kiistää. Jos haisee, niin jonkun on otettava houkan rooli ja sanottava lopulta, että haisee, riippumatta haistavatko muut. Isä Serafim Rose kiteytti asian onnistuneesti, että tarvitaan edes jonkinlaista ortodoksista elämää (kilvoittelua) että syntyy edes jonkinlanen ortodoksinen hajuaisti. Pelkän järjen mukaan kulkevat menevät väistämättä harhaan. "Pikku Prinssi" -klassikkokirja kiteyttää saman asian, että tärkeimmät asiat näkee vain sydämellä. Pyhillä ihmisillä sydän toimii ja siksi heidän opetukselleen ja elämälleen annetaan painoarvo.

HYMYILEVÄ VALLANKUMOUS

Nykymaailmassa "hyvät" eivät enää sodi, vaan ampuvat ohjuksia rauhan, ihmisoikeuksien ym. turvaamiseksi, ja samalla kauhistellaan vanhan ajan julmia ihmisiä. Kun kaikki on positiivisen hämyverhon suojissa, harva uskaltaa vastustaa, koska hän silloin väistämättä on ikävä ihminen, rakkaudeton, vihaaja jne. jne. Kun kaikki oma tekeminen on "rakkautta", "demokratiaa" ja "ihmisoikeuksia", niin "toiset" edustavat väistämättä "vihaa", "tyranniaa" ja "polkemista". Tämä on nykymaailman raukkamainen valtausmetodi. Natsit tekivät kansanmurhan, mutta kun sama tehdään naisten oikeuksien nimissä, vieläpä samalla perusmetodilla eli määrittelemällä tapettavat ei-ihmisiksi, niin kyse on terveydenhuollosta eli voisi kai sanoa rakkaudesta. Tämä prosessi kaikessa viileässä asiallisuudessaan muistuttaa erikoisen paljon kansallissosialistista mentaliteettia (vain savu piipuista puuttuu, joskin prosessin hyödyntämistä lämmityksessä on Pohjoismaissa jo suunniteltu.) Orwell kuvaa tämän kielen ja kulttuurin rakenteellisen valehtelun kirjassa "1984", jossa totalitaarisen valtion vallankäyttäjä on "rakkausministeriö".

KESKUSTELU

"Tärkeintä on keskustelu" on yksi näistä valtausmetodeista. Väite on idioottimainen. Opeista ja uudistuksista, jotka ovat selvästi Kirkon opetuksen vastaisia ei ole mitään tarvetta keskustella. Kuten hyve on Totuutta varten eikä Totuus hyvettä varten, samoin keskustelu on totuutta varten. Hymyilevässä vallankumouksessa keskustelu on suursyömäri (hahmo lapsuuteni lastenohjelmasta), joka syö totuuden. Tälle suursyömäri-keskustelulle on luonteenomaista, että siinä (ainakin tietyssä vaiheessa) ei väitetä mitään, vaan "esitetään näkökulmia". Tällöin ei tarvitse seistä sanojensa takana. Eikä kukaan voi esittää kritiikkiä, koska "enhän minä ole mitään väittänyt". Kuinka kaukana olemme siitä kulttuurista, jossa miehen sanaan saattoi luottaa - jossa sillä oli itsestään selvä arvo. Aikamme "keskustelua" ja sanojensa takana seisomattomuutta joku kuvasi osuvasti sanalla luikertelu. Sanoilla, joiden takana ei seistä, irrallisilla "näkökulmilla", on yhtä paljon arvoa kuin netin keskustelupalstojen nimettömällä huutelulla.

SALALIITOT

"Salaliittoteoreetikoksi" tms. nimittely on omituista. Jokainen jolla on alkeellinen tietämys historiasta, tietää, että historia on salaliittojen historiaa. Se on sitä kaikilla tasoilla. Kun pikkulapsia on kolme, kaksi sopii kolmannen poissa ollessa ettei sen kanssa leikitä jne. Langennut ihminen haluaa valtaa voidakseen turvata itseään jne. Valtaa saa kun on voimakkaampi kuin uhkaava vastapuoli. Että ehtii edelle eikä toinen ehdi vastata, täytyy oma liike tehdä salassa mahdollisimman pitkälle. Näin tehdään politiikassa, sodassa armeijoita liikuteltaessa jne. Salaliitto on langenneen ihmiskunnan perusmekanismi, koska se on pelkureiden perustoiminto. (Kun siihen lisätään hymy, se ei silti ole rakkautta.) On sitten toinen asia, jos ihmisen elämän keskeiseksi voimaksi ja sisällöksi tulee salaliittojen tutkiminen.

KONSULTTI- JA FIRMAHENKI

Konsulttien johtamissa työilmapiiri-projekteissa aikuiset ihmiset laitetaan leikkimään junaa tai hyppimään johonkin ympyrään, jossa he sitten sitoutuvat siihen tai tähän. Kyse on kyykyttämisestä ja vallankäytöstä. Joku nimitti osuvasti vaaleanpunaiseksi fasismiksi. Tyypillistä tälle on jonkinlainen humalaa muistuttava olotila, jossa itseensä käpertyneet ahdistuneet ihmiset vähäksi aikaa "vapautuvat" ja tulevat "uudelleen lapseksi". Mutta kuten humalan avulla saavutettu vapaus ei kestä, samoin ei tämäkään. Mitään todellista muutosta ei tapahdu, paitsi pankkitilillä. Ihmisen kunnioittamista oikeasti ei ole. Ilman todellista itsensä likoon laittamista kaikki on pelkkää peliä, leikkimistä sanan huonossa mielessä. Monia konsultteja kuvaa ilmaus teennäinen luontevuus. Ihmisen kohtaaminen ei ole mikään tekniikka tai peli. Naamarilla ei voi kohdata ihmistä. Kyse on taas positiivisuudella pakottamisesta, liiveihin uimisesta. Oikeaan muutokseen tarvitaan katumusta, oikeaa itsensä ja oman rumuuden kohtaamista, ja toisen. Tämä tarkoittaa todellisuudessa mahdollisia riitoja. Mitään oikeaa ei voi tehdä turvassa, jonkinlaisessa pehmustetussa huoneessa.

MUISTOJA

Muistan miten nuorena kun "kaikki" olivat vähän tai vähän enemmän humalassa viikonvaihteessa tai koulujen loppuessa ja vaeltelivat varsinkin hyvän sään sattuessa tietyssä osassa kaupunkia, niin kaikki vähänkin tutut tai tuntemattomatkin halailivat toisiaan tavatessa. Selvinpäin samat ihmiset eivät sanoneet mitään, jos tunsivatkaan. Sama "yhteisöllisyys" näkyy rock-konserteissa, jossa balladin soidessa "kaikki" heiluttelevat sytkäreitään ja ilmassa on vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Luetteloon voisi lisätä koko kansaa yhdistävät "tanssii tähtien kanssa" -yhteisöllisyys tai "vain elämää", jossa tämä vastaavanhenkinen halailu on saanut jotenkin aikuisemman vivahteen. Joku nimitti tätä kevytyhteisöllisyydeksi.

NOKKELUUS

Hymyilevässä valtaus-agendassa on keskeistä älyllinen nokkeluus. Kirkossa tämä on tullut tarkoittamaan, että teologiaa käsitellään jonkinlaisena älypelinä - kellä on paras argumentti. Kun älylliseen nokkeluuteen yhdistyy monille narsisteille ominainen "viehättävyys" ("karismaattisuus"), jolla taas uidaan "rakkaudella" sisään, niin ihmisiä, joilla ei ole totuutta, viedään. Väite tai näkökulma, joka erityisen hyvin kuvaa valtausta suorittavaa ideologiaa teologian alalla, on se, että jollakin asialla Kirkon perinteessä on takanaan "vain" traditio, mutta ei riittävästi teologisia argumentteja. Väite ei ole vain väärä, sillä ei ole mitään sisältöä - näkökulma ei-minnekään. Kuka määrittelee argumenttien riittävän määrän? Onko siihen matemaattinen kaava? Tai mistä argumenttien laatupisteet tulevat? Konsulteiltako? Ehkä Jari Tervolta tai eduskunnalta? Kirkko itsessään ja koko Kirkon elämä on muodoltaan ja luonteeltaan Traditio. Kirkon elämä on nimenomaan elämää, joka on perintöä Kristukselta ja apostoleilta. Mitään sen vahvempaa teologista argumenttia ei ole olemassakaan kuin Traditio, se että jokin asia tai opetus on aina ollut tai ollut olematta Kirkon perinteessä.

POSITIIVINEN HENKI KETÄ VARTEN?

Kuten Pyykkösen kirjoituksessa tulee esiin, vaikuttaa siltä, että "positiivinen henki" tai miten sitä nimitetäänkin, on usein jonkinlainen esteetön temmellyskenttä joillekin. Kuten nuorena humalassa saa tehdä mitä haluaa, ja voi olla yhtä kaikkien kanssa. Tällöin voi edetä tarvitsematta ottaa teoistaan vastuuta. Ihmiset tulevat Kirkkoon omilla ehdoillaan ja ajelevat siellä omilla ehdoillaan. Pelkureista tulee pomoja, koska missään kohtaa ei oteta miehestä mittaa. Ihmiset eivät joudu tai pikemminkin eivät saa mahdollisuutta kasvaa, katua, kohdata itseään. Ei saa "syyllistää" eikä olla ikävä. Näin humalaiset teinit pysyvät humalaisina teineinä riippumatta vuosien määrän lisääntymisestä, ja tuovat sytkärinheilutus-yhteisöllisyytensä seurakuntiin ja kirkkokuntaan ja mahdollisesti vaikka kirkolliskokoukseen.

MIKÄ TEKEE KIRKOLLISKOKOUKSEN

"Hyviä päätöksiä aikaan saanut, sopuisa ja tasapainoinen kirkolliskokous", joka toimi "sovun ja rauhan hengessä". Jos tällaiset kuvaukset nähdään ratkaisevan merkityksellisinä, on syytä muistaa, että joku kirkkoisä (kai Gregorios Teologi) kuvasi, ettei ole mitään pahempaa kuin kirkolliskokous, ja hän puhui käsittääkseni synodista, joka sittemmin on tunnustettu yhdeksi pyhistä ekumeenisista synodeista. Mikä teki ekumeenisista synodeista pyhiä? Pyhät ihmiset. Synodeissa oli isiä, jotka olivat kärsineet uskon puolesta ja olivat valmiit kuolemaan sen puolesta. Helluntain veisussa puhutaan osuvasti, että "ennen laittomuudessa yhteen liittyneet ihmiset" tulevat nyt Kirkossa oikeasti yhdeksi. "Sopu" ei ole mikään pyhä asia itsessään, kuten ei ole tehokkuus tai aikataulussa pysyminen. Rosvojoukkokin voi olla sellainen. Minkä tahansa kirkolliskokouksen ainakin jonkinlainen esikuva ovat pyhät synodit, jos on tarkoitus jollain lailla samaa todellisuutta edustaa ja esiintuoda.

LOPUKSI

Pyykkösen sanomisen tekee arvokkaaksi se, että hän ei "esitä näkökulmaa" vaan sanoo jotain. Voi uskoa ja toivoa, että se kumpuaa rakkaudesta Kirkkoon. Jos keisarilla ei ole vaatteita, jonkun täytyy lopulta sanoa se. Ei ole rakkautta pelata mukana "sovun ja rauhan hengessä".

Seuraava laulu on usein tullut mieleen tämäntyyppisistä teemoista keskusteltaessa. Jotain kuvaavaa siinä on, valitettavasti. Minun mielestä se ei ole kovin hyvä kuva Kirkosta, tai ei ainakaan pitäisi olla. Toivottavasti se ei sovi kuvaamaan esimerkiksi kirkolliskokousta.

https://www.youtube.com/watch?v=Lx_O44qlYkU

Heikki Alex Saulamo

1.12.14

Kauhea kankkunen

Itseasiassa olisi ihan hyvä miettiä useinkin omaa kuolemaansa, ikuisuutta, vaikkei se nyt ole ihan suunnitelmissakaan kuolla piakkoin. Asiahan ei tietysti meistä riipu.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Monikaan nuoremmista lukijoista ei taida edes tuntea tämän kertaisen otsikon tai paremminkin samannimisen laulun yhtä innoittajaa, mäkihyppääjä Veikko Kankkosta, joka voitti mm. olympiakultaa ja -hopeaa 1964 sekä saavutti monia muitakin voittoja niin Suomessa Salpausselällä kuin Norjan Holmenkollenilla tai Keski-Euroopan mäkiviikoilla.

Juha 'Watt' Vainion sanoittaman laulun sanoihin ei tuolla mäkihyppääjällä ollut kuitenkaan mitään muuta yhteyttä kuin tuo nimen lähes täydellinen yhtenäisyys - vain yhden kirjaimen ero - sukunimessä. Laulu nimittäin kertoo ilmeisesti sanoittajan omista kokemuksista krapulasta, kankkusesta, joka sanojen mukaan "iskee miehen vaikka kuinka julman".

Luulenpa, että nyt alkaneen viikon (vk. 49) maanantaina aika monella ortodoksilla, luterilaisella ja varmaan muillakin on kauhea kankkunen. Jos ei niinkään aina alkoholista, niin ainakin netti- ja infoähkystä ja sosiaalisessa mediassa, somessa roikkumisesta. Veikkaisin silti, että aika monella kuitenkin myös jostain kuohuvasta juomastakin, ainakin tuolla Etelä-Suomen suunnassa ilkamoivilla - jopa mahdollistesi myös kirkonmiehillä.

Kuluneella viikolla tapahtui paljon sellaista, joka vei mukanaan ja tempaisi "sfääreihin" riehumaan joko reaalimaailmassa tai virtuaalisesti. Ortodoksit valitsivat erikoisin menoin ja järjestelyin uuden metropoliitan ja luterilainen arkkipiispa teki kaikkensa aiheuttaakseen mahdollisimman paljon vahinkoa omalle kirkolleen Eduskunnan äänestäessä ns. spn-avioliitosta.

Muuten - ainakin minusta suomen kielen sanana tuo on aivan kammottava sana. Asian itsensä kammottavuudesta on varmaan sitten jo monenlaisia mielipiteitä joko puolesta tai vastaan. Minulle henkilökohtaisesti jokseenkin merkityksetön.


Itse olin enemmänkin mukana tuossa "ortodoksiähkyssä" ja sen päälle vielä sopivasti sairastuin, kuumeillen melko korkeissa lämpötiloissa niin, että yksi yö meni houriessa ja pari päivää sitten niitä houreita kirjoitellessa, kuten joku irvileuka sanoi kuultuaan asiasta. "Voihan se olla niinkin", sanoisi eräs pohjoisen pappi.

Mutta nyt maanantaina pitää todeta toisen mäkihyppääjän, "syvällisen arkkifilosofin", Matti Nykäsen sanoin: "Totuus on todellakin todellisuutta." Tässä sitä ollaan ja tilanne ei murjottamalla, keljuilemalla, hymyilemällä, nauramalla, itkemällä, kirjoittamalla eikä puhumalla muuksi muutu. Todellisuus on nähtävä ja kaiken tämän kanssa pitää nyt yrittää vain selvitä omin konstein tai toisten avulla.

Itselläni meni kaikki aikataulut uusiksi. Onneksi niitä ei ollut paljoa. Odottelen nyt kotona kaikessa rauhassa antibioottien vaikutusta ja tehoamista, merkkejä on jo, ja jutut eivät enää niin helposti irtoa. Ei auta kuin surra kanssanne, mitä tarinoita menetittekään, kun en niitä ehtinyt näyttöruudulle kirjoittaa. Niissä olisi ollut varmasti mielenkiintoista lukemista kaikille. Toisaalta voihan olla niinkin, että oma olotilani on nyt huomattavasti juridisesti vakaampi, kun en niitä sitten kirjoittanut.

Harmittaa myös suuresti, kun en päässyt "Elämäni Naisen" nelivuotis-synttäreille. Menen sinne kuitenkin myöhemmin. Hipsuttelen pyjamassa nyt jo varmaan neljättä päivää kotosalla, nukkuen pitkiä pätkiä päivän mittaan. Ja nyt onneksi myös yöllä ihan riittävästi. Joten toiveita on. Tai - kai tuonkin joku minusta viimeaikaisten tekojeni vuoksi vähemmän pitävä voi kokea ja toivoa toisinkin. Merkkejä kun on ollut sellaisestakin ilmassa. Olen osaltani saanut vastaan ottaa jonkinlaista raivon tai ainakin jonkin vastaavan tunteen purkauksia, vaikka alkuun kaikki näytti varsin auvoiselta pelkkine positiivisine palautteineen.

Mutta lienen joskus jossain kirjoittanut, että varsinainen elämäntyöni aikaisemmassa palkkatyössäni koulitsi minut melko paksunahkaiseksi ihmiseksi, jonka panssarin läpi ei moni veitsi vilahda. Sen olen huomannut, että joskus, kun kyse on pienistä lapsista, heidän eduistaan ja heistä huolehtimisestaan ja tuollaisiin asioihin liittyvistä ongelmista tai vielä pahemmista, panssarista saattaa löytyä pieni halkeama, ja saatan jopa menettää isältäni perimistä hyvistä unenlahjoista huolimatta osan yöunista. Mutta eipä sekään eläkeläistä suuresti haittaa. Nukun sitten päivällä.

Sehän tässä vapaan ja villin eläkeläisen ja samalla blogistin yksi suuri etu onkin, etten tarvitse syödä kenenkään kädestä tai nöyristellä paremman oksan toivossa, vaan saan puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja sillä tehokkuusasteella, kun itse katson aiheelliseksi ja tilanteeseen tarpeelliseksi sekä mielestäni sopivaksi. Kunhan vain teen sen kaiken hyvien tapojen ja laillisuuden rajoissa. Aina se ei ole tosin kaikista sopivaa. Toisaalta silloin kun minua syytetään vaikkapa juoruilusta, olisi ihan hyvä samalla osoittaa, mikä asiassa ei pidä paikkaansa. Yritän nimittäin aina pysyä kaikesta huolimatta asiassa, vaikka aina asiaa ei voi pieteettisyistä ihan suoraankaan sanoakaan.

Silloin kun minua syytetään vihjailusta tai asian vierestä puhumisesta, syynä ymmärtämättömyyteen saattaakin olla, ettei lukijalla itsellään ole edes tähän asiaan liittyviä perustietoja vaikkapa ortodoksisuudesta tai mistä asiasta nyt sitten kirjoitankin ja asialla ei silloin luonnollisestikaan ole hänelle mitään merkitystä. No - tähän pitää nyt hieman karusti sanoa, etten minä näitä juttuja heille kirjoittelekaan. Oletusarvo on, että lukija edes hieman tietäisi asioista ja mahdollisuuksien mukaan myös jotain niiden taustoistakin. Mutta ehkä vielä oleellisempaa on se, että tietäessään asioista, hän myös ymmärtää, mitä se tai ne tarkoittavat käytännössä ja "oikeassa elämässä" ja mitä ne merkitsevät jossain laajemmassa kontekstissa. Silloin on joskus hylättävä herran pelko ja muutettava se Herran peloksi.

Esimerkiksi oman kirkkoni asioissa minulla on oma maallikon käsitykseni asioista, mikä on muodostunut vuosikausien toiminnasta kirkon asioiden parissa, seurakunnassa, hiippakunnassa ja kirkolliskokouksessakin aikanaan. Minulla on myös oma käsityseni asioista, jotka sopivat kirkkoon tai eivät sovi kirkkoon tai sen työntekijöille. Jos joku ei pidä siitä, että kerron oman mielipiteeni asioista, silloin ei välttämättä kannata lukea juttujani. Saattaa tulla pahalle päälle. Mutta argumentoimaton ja turha purnaaminen kun ei kuitenkaan mielipidettäni muuta, siihen tarvitaan vaikkapa teologisia tosiseikkoja ja näyttöjä.

Vaikka puhumme uskon asioista, niihin liittyy monesti sellaisia maailmallisia asioita, joista on usko tosi kaukana. Ja niistä puhuminen - jos siis koen ne kirkolle ja sen toiminnalle vieraaksi - on minusta enemmän kuin sallittavaa. Se on toivottavaa ja toivon ja jopa pyydän, että kirkkomme piirissä alkaisikin jonkinlainen seurakuntalaisten ja kirkon jäsenten ryhtiliike sellaisia elementtejä ja asioita, ilmiöitä ja tapahtumia vastaan, jotka ovat perinteemme, kirkkomme opin ja ortodoksisuuden vastaisia.


Itsestäni on väärin sekoittaa jollain ultraliberaalilla tavalla yhteiskuntamme mukanaan tuomaa kuonaa ja kirkkoomme kuulimattomia tapoja vuosituhantiseen uskontoomme, ortodoksisuuteen. Meidän tulee myös hellällä ja rakastavalla tavalla ohjata kaikki muualta, toisista kirkoista tai yhteisöistä tulleet kirkkoomme liittyvät aina katekumeeniopetuksen kautta kirkkomme aktiivisiksi ja sen uskon ja arvot sisältäneiksi jäseniksi. Jäsenyyteen ja sen myötä sisäistettyihin arvoihin eivät kuitenkaan kuulu vaikkapa luterilaiset tai muut entisen vakaumuksen haihatukset kirkosta, jossa on katto korkealla ja seinät leveällä, ja jossa jokainen voisi muka muovata kirkkoomme vieraalla, individualistisella tavalla "oman ortodoksisen uskonsa" ja vielä markkinoida sitä muille "oikeana uskona". Ei!

Uskonnon, ortodoksisuuden omaksuminen omaksi uskokseen on sitä, että ensin opiskelee tietämään, mitä ja mikä se on, sitten harkitsee haluaako sen ja seuraavaksi ottaa sen vastaan - kuten sanonta kuuluu - "karvoineen ja kaikkineen" - hyvine ja huonoine asioineen, omaksi pelastuksekseen. Liittymiseen kirkkoon aivan kuten ei eroamiseenkaan siitä riitä toiseen ihmiseen tai maalliseen asiaan vihastuminen, ihmisten toiminta, yhteiskunnan ratkaisut. Vain uskonopilla ja aidoilla, oikeilla perinteillä on merkitys kumpaankin suuntaan liikuttaessa.

Se, että yksi arkkipiispa twiittaa jollekin ihmisille tai ryhmille sopimattomia arvoja ei riitä eroamisen syyksi, eikä se, että toinen arkkipiispa jyrähtää julkisuudessa asioiden pysymisen puolesta, riitä liittymisen syyksi. Asioita ei saa tehdä tunnekuohun vallassa, hetkessä. Uskonto on paljon vakavampi asia jokaisen meidän osalta. Sillä kun on jonkinlainen merkitys mahdollisesti sille oman elämämme jatko-osalle, tulevaisuudelle.

Menipäs paatokselliseksi ja tulipa pitkä teksti. Mutta menköön ja kevennyksenä sanottakoon kuitenkin, että kyllä tuo alussa siteeraamani "arkkifilosofi" Nykänenkin ajattelee ilmeisesti taivasasioitakin, sillä hänen suuhunsa on laitettu myös sitaatti: "Kivitettiinhän Jeesustakin aikanaan, mutta nyt mies on maailman maineessa." Joten kestetään vain kunniakkaasti mekin - sinä ja minä - kaikki kritiikki ja ne sattumat - kivetkin.


Hannu Pyykkönen  
nettihoukka@gmail.com