28.1.15

Paras ratkaisu

Laitoin jokunen aika sitten eräälle ortodoksiselle Facebook-sivustolle tuon yllä olevan kuvan. Sitä on nyt käynyt katsomassa siellä jo muutama sata yli 3000 ihmistä ja pari-kolmekymmentä on sen jakanutkin omille sivuilleen ja pitkälti toista sataa tykännyt. Hyvä juttu, vaikka joku kirjoittikin, että siinä on kirotusvihre. Sattuuhan sitä. Minäkään - tuon kuvan editoija - en ole täydellinen. Mutta tuossa yllä olevassa ei ole virhettä, vaikka en samanlaista s-kirjainta enää löytänytkään.

Kirjoitin äskettäin omalle Facebook-sivulleni, että tuon kuvan tai oikeammin äskettäin pyhien joukkoon luetun pyhittäjä Paisios Atosvuorelaisen sanoma kolahti omallakin kohdallani. Minulle oli aivan selvästi muodostunut eräs ongelma, jolle en heti löytänyt oikeaa ratkaisua.

Tai itse asiassa löysin sille muutaman ratkaisun - pari kolmekin, jotka sain jo melko pitkälle työstettyä, mutta jokin pidätteli minua laittamasta yhtään niistä toteen. Hyvä niin!

Odotin - en oikeasti tiedä miksi - koska se ei todellakaan ole aina kuulunut hyveisiini. Toivoin kai samalla, että tuolle asialle, ongelmalle saataisiin joku, toivottavasti hyvä ratkaisu. Sille saatiin ratkaisu. Aivan yllättäen ongelma saikin erikoisen käänteen, kun eräs toinen ihminen puuttui siihen ja puhui siitä minulle. Sen jälkeen asiat menivät omia teitään tai oikeammin kai niin kuin Luoja ne suunnitteli.

Ja nyt on ongelma ratkaistu varmaankin parhaalla mahdollisella tavalla. Aivan kuten isä Paisios sen aikanaan totesi jollekin toiselle.

Asiasta jotain oppineena, lopetan nyt joksikin aikaa taas tämän blogijuttujeni kirjoittamisen. Joskus näköjään käy niin, että "pakko kirjoittaa" -asenne ei aina johdakaan sellaiseen tulokseen, kuin olisi itseni ja toistenkin kannalta hyvä ja toivottavaa. Siksi lepäilen nyt jonkin aikaa blogijuttujeni parista, vaikka niitä olisi ollut pari ihan uuttakin juttua jo melkein valmiina. Jääkööt toiseen kertaan.

Tätä kirjoittaessani on juuri paastoton viikko. Seuraavan viikon alottaa jälleen yksi Suuren paaston valmistusviikkojen sunnuntai. Siis muistathan, että sunnuntait alottavat ortodokseille aina uuden viikon, ei maanantait. Seuraava sunnuntai on nimeltään "Tuhlaajapojan sunnuntai". Aika osuva nimi juuri tällä kertaa minulle.

Viime viikko oli publikaanin ja fariseuksen viikko. Siis itsensä kehumisen kontra nöyryyden viikko. Ylpeän publikaanin ja nöyrän fariseuksen viikko, jonka opetus olkoon minulle vaikka: "Jumala ole minulle syntiselle armollinen!"

Kuluva viikko on erilainen askelma Suureen paastoon. Nyt tämä tuhlaajapojan viikko haluaa korostaa tarvetta korjata tilanne, katua ja saada anteeksianto. Varsin osuva ajankohta juuri minulle, ja tämä myös omalla tavallaan osoittaa tuon isä Paisioksen tekstin todellisen sisällön:
"Kun kärsivällisesti kestämme ongelmamme ja käännymme Jumalan puoleen, huomaamme, että Hän antaa meille parhaan mahdollisen ratkaisun."

Rauhallista Suureen paastoon valmistautumista myös sinulle. Palataan asiaan täällä sitten joskus, kun on sen aika.


Hannu Pyykkönen 
 nettihoukka@gmail.com

19.1.15

"Kato munkki!"

Minun piti nyt kirjoittaa katumuksesta, mutta kummasti toinen aihe kiilasi taas sen ohi. No - olkoon niin! Onpahan sitten aikanaan, myöhemmin, kun sen julkaisen, enemmän katumista.

Viime aikoina olen joutunut useisiin tilanteisiin, joissa on keskustelu tai kirjoiteltu luostarikutsumuksesta ja sen toteuttamisesta nykymaailmassa. Itse en kuitenkaan asu luostarissa, mutta olen ollut hieman sisällä sellaisessakin jonkin aikaa - kuten sen silloin joskus lapsille kerroin, "lomitusmunkkina" - asuessani Kreikassa Pendelin luostarin keljassa ns. itsenäisenä tutkijana muutamia kuukausia, tai itse asiassa lähes vuoden. 

Luostaria edeltävän ajan - muutaman kuukauden - asuin ensin ekumeenisessa instituutissa, jossa tapasin lähes päivittäin myös luostariasukkaita eri puolilta maailmaa ja eri kirkkokunnista ja uskonnoista. 

Tuosta kokonaisajasta muodostuukin sitten se kokonainen vuosi tutustumista tuohonkin "mystiseen aiheeseen". Silti en pidä itseäni minään luostariasumisen asiantuntijana, en varmasti.

Mutta kuten kai joku on jo huomannut näistä blogikirjoituksistani, silti kirjoitan aiheesta, tyylilleni uskollisena. Tiedän tai sitten en.

Kaikki alkoi nyt eräästä isä Jarmo Hakkaraisen äskettäin kirjoittamasta artikkelista, jonka hän lähetti erääseen ortodoksiseen nettisivustoon julkaistavaksi. Teksti oli melko railakasta ja nykyaikaisen luostariasukkaiden elämää melkoisen reippaasti tuulettavaa. Suhteellisen moni piti kirjoitusta aivan asiallisena, mutta varmasti oli muunkinlaisia mielipiteitä. Luultavasti mahdollisesti luostareissa tai ainakin jossakin luostarissa, jos ei kaikissa. Niin ja sitten tietysti olivat omine mielipiteineen ns. "kaiken inhimillisen tiedon asiantuntijat", he, jotka tietävät kaiken. He luonnollisesti huomasivat lukuisia virheitä ja isompia tai pilkkupuutteita tuostakin isä Jarmon artikkelista. Heillä lienee ollut parempi kokemus asioista.


Lainaan kaiken uhalla pienen osan tuon artikkelin tekstistä tännekin. Isä Jarmo kirjoitti mm. näin:

"Kristillisen luostarikilvoituksen lähteenä on Jumalan janoaminen, joka ohjaa kilvoittelijan luopumaan kaikista muista asioista. Askeetti pyrkii saavuttamaan sielunsa syvyyden Jumalassa. luostarikilvoituksen lähteenä on Jumalan janoaminen, joka ohjaa kilvoittelijan luopumaan kaikista muista asioista. Askeetti pyrkii saavuttamaan sielunsa syvyyden Jumalassa." 
Hieman myöhemmin tekstissä hän kuitenkin luotaa melko reippain sanakääntein nykytilaa kirjoittaessaan:
"Maallistuneessa länsimaisessa nykyajassa tämä ihanteellisuus tuntuu lähinnä nostalgiselta muistolla. Nykyaikaiset munkit elävät usein niin luostarin sisällä kuin sen ulkopuolellakin kuin ketkä tahansa maailmalliset ihmiset. Heidän elämänsä on täynnä maailmallisuutta, jossa ei ole sijaa askeesille, rukoukselle tai diakonialle. Munkin asu ei tee miehestä munkkia, vaan hänen sisäinen elämänsä. Jos munkilta puuttuu sisäisen elämän etsiminen, hän edustaa luostarikutsumuksen irvikuvaa."
En tiedä, mihin isä Jarmo perustaa tuon kirjoittamansa, mutta tuokin teksti sai sosiaalisessa mediassa sekä ymmärrystä ja nyökyttelyä, kuten myös ihmettelyä ja kummastelua. Itse - vaikka tunnekin suuren joukon niin luostareissa kuin maailmassa asuvia munkkeja ja jopa nunnia - en uskalla sanoa omaa arviotani ihan noin suoraan ja reippaasti. Jotain siitä kuitenkin omankin kokemuksen perusteella hyväksyn tai kuten nykyisin sanotaan, "allekirjoitan".

Olen aina silloin tällöin itsekin miettinyt ja jopa julkituonut kirjoituksissani ihmettelyäni luostariasukkaiden valtavan suuresta innostuksesta olla vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Siinä ei sellaisenaan ole mitään outoa tai minusta edes tuomittavaa, jos siellä oleminen jotenkin palvelee luostaria, sen sanomaa ja koko kristinuskon ja evankeliumin ilosanoman levittämistä. Jos siellä roikutaan - hieman rumasti sanoen - vain, kun ei ole muuta tekemistä, niin enpä tiedä, onko se oikein hengellisesti kasvattavaa ja aina luostarin asukkaalle sopivaakaan.


Tiedän useita luostariasukkaita - varsinkin muualta maailmasta - jotka omilla kirjoituksillaan sosiaalisessa mediassa levittävät tehokkaasti oman kirkkonsa sanomaa ja kristillisyyttä yleensäkin. Heidän teksteistään välittyy suuri rakkaus omaa Kirkkoa kohtaan ja he jakavat tuon rakkauden tuhansille ihmisille taitavin ja miellyttävin sanakääntein. Tällöin sosiaalisessa mediassa "roikkuminen" on hyvä asia ja palvelee Kirkon työtä hienolla ja modernilla tavalla.

Tällaisesta on hyvä esimerkki vaikkapa sisar Vassa, jonka kanssa voi olla kahvilla YouTube-videoiden välityksellä (Coffee with Sr. Vassa tai Facebookissa). Hän on ortodoksinen nunna, joka kuuluu ulkomailla toimivaan Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ja on siviilissä Itävallan yliopiston liturgiologisti, tohtori Vassa Larin.


No miksi sitten ei muunlainen kirjoittelu ole sopivaa? Tuohon on oikeastaan aika vaikea vastata loukkaamatta jälleen luostariasukkaita, jotka niin tekevät, joten yritän nyt pyöritellä asiaa tässä jotenkin. Josko vaikka siitä selviäisi "villakoiran ydin". 


Itse pohdin toisinaan luostariasukkaan tai vaikkapa maailmassa elävän munkin tai nunnan kohdalla, miksi hän elää niin kuin elää ja miksi hän on antanut melkoisen vaativat, jopa ankarat lupaukset omasta elämästään joko piispalle tai luostarin johtajalle. Miksi hän antoi nuo lupaukset? Aikooko hän todella pitää nuo lupaukset? Entä jos ei, jos ei voi niitä pitää? Miksi hän silti ryhtyi luostariasukkaaksi, jos tietää, ettei kykene elämään edes osittain ihanteiden mukaisesti? Nyt kriitikot sanovat heti: "Mistä minä tiedän, mitä jonkin pään sisässä tapahtuu, mitä ajattelee, miten hän elää? Mikä minä olen arvioimaan tai arvostelemaan?" - Aivan oikein - en mikään. Mutta teen sen silti.

Lainaan tähän taas isä Jarmon tekstiä tuosta hänen artikkelistaan, jossa hän kirjoittaa, millaista luostarielämän pitäisi parhaimmillaan olla. Hän kirjoittaa:

"Luostarielämä on evankeliumin mukaista elämää. Se tarkoittaa katumuksen ja Kristuksen käskyjen täyttämisen elämää. Luostarielämä merkitsee pyrkimystä sydämen puhtauteen ja mielen valistumiseen. Se kasvaa Jumalan energioista ja ihmisen yhteistyöstä niiden kanssa. Luostarielämä on profeetallista ja apostolista elämää. Se on katumuksellista elämää, sydämen puhdistamista ja Kristuksen käskyjen pitämistä. Se ei tarkoita erottautumista Kirkosta, vaan uutta elämää, jonka Kristus toi maailmaan syntyessään ihmiseksi."
Eipä tuohon tarvinne muuta lisätä: katumuksen mukaista elämää, käskyjen täyttämistä, pyrkimystä sydämen puhtauteen ja mielen valistumiseen, uutta elämää.Tosin pitää rehellisesti sanoa, että taitaa niin isä Jarmolla kuin ehkä minullakin olla liian idealistiset ja kristillis-romanttiset kuvat todellisesta luostarielämästä, jossa elävät ihan tavalliset ihmiset - ihan kuin mekin.

Sanon ja ajattelen näin kuitenkin sillä perusteella, että JOS minä menisin luostariin, niin katsoisin, että näin pitäisi elää. Samaan hengenvetoon pitää todistaa, että en pystyisi ja siksi en sinne mene. Olin siellä aikanaan lyhyen aikaa vain tutkijana, en veljestön jäsenenä ja se riitti minulle osoittamaan oman vajavaisuuteni ja luostarielämän vaativuuden. En todellakaan kykenisi täyttämään niitä odotuksia, jota ainakin itse asettaisin silloin itselleni.


Tapasin tuossa äskettäin pari luostariasukasta maailman liike-elämän pyörteissä. He olivat "markkinoimassa" omaa luostariaan - ei kuitenkaan ilmeisesti uusille "potentiaalisille luostariasukkaille", vaan kuten toinen sanoi "potentiaalisille asiakkaille". Ihan hyvä - käyttääkseni taas tuota aikanaan oppilailta oppimaani kaiken kattavaa sanontaa - mutta ... mutta ... Sana markkinointi ja luostari sopivat huonosti yhteen. Minun mielestäni.


Luostarin tulee kyllä "markkinoida" itseään, mutta millä keinoin, siinä varmaan tuhannen taalan kysymys. Kerron oman mielipiteeni, joka voi olla vaikka kuinka pielessä, mutta ei hätää, niin on mennyt pieleen aina aika ajoin jonkin muunkin ajatus ja jopa teko tämänkin asian kohdalla. Sen on historia osoittanut todeksi. Joten eiköhän tuo minunkin ajatus tuonne sekaan mahdu.


Esimerkki hyvästä markkinoinnista löytyy minun mielestäni myös Suomesta, Heinävedeltä. Siellä sijaitsee Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari, joka mm. ei ole ollut mukana erilaisilla messuilla kuin tietääkseni vain kirjamessuilla, koska luostari tuottaa paljon ortodoksista kirjallisuutta. Siis ihan oikeassa paikassa silloin. Levittämässä tällä tavoin evankeliumin ilosanomaa - kuten edellä kirjoitin.


Entä sitten luostarin markkinoiminen yleensä matkailukohteena, turistinähtävyytenä tai vaikkapa kokouspaikkana. Jälleen - ihan hyvä - kunhan se tapahtuu - minun mielestäni - hengellisyyden, kirkon, kristinuskon ja luostariaatteen siivittämänä. 


Jos niissä yleisötilaisuuksissa - olkoot vaikka sitten millaisia "markkinointitilaisuuksia" tahansa, joissa luostari on näyttävästi tai vähemmänkin näyttävästi esillä - paikalla olevat "markkinointia" tekevät luostariasukkaat kokevat markkinointipaikalle tulleet omaa ortodoksisuuttaan esittelevät ortodoksiset ihmiset "potentiaalisen asiakasryhmän sivuun heittäväksi riesaksi", jotka haittaavat "oikeaa" markkinointia, joku ei ole kohdallaan.

Jos paikalle osuva vaikkapa vastikään kääntynyt, uudesta uskostaan yli-innostunut ortodoksi ei ole potentiaalinen asiakas, vaan koetaan riesaksi, kannattaisi - minun mielestäni - luostariasukkaan olla menemättä tuollaiseen tilaisuuteen.

Jos "potentiaalisten maksavien asiakkaiden" saaminen luostariin on tärkeämpi asia luostariasukkaalle kuin sisälähetystyö ja ilosanoman levittäminen, pitää jälleen tehdä itselleen monta miksi-kysymystä.

Minun mielestäni silloin sinne ei pidä laittaa ollenkaan luostariasukkaita esille, koko kansalle
näytille "eksoottisina ilmestyksinä" tai joinain "mystisinä friikkeinä", vaan menkööt sinne esittelemään näitä kohteita luostarin siviilityöntekijät tai vapaaehtoistyöntekijät. Luostariasukkaan voisi korvata silloin vaikkapa monikäyttöisellä vahanukella.

Ja mikä tärkeintä, jos tai kun luostarilla on jotain muuta toimintaa: koulutusta, liiketoimintaa, kokoustoimintaa, näyttelyjä, jne. se pitää "tuote-esittelyssä" tuoda esille selvästi erillisenä VARSINAISESTA luostaritoiminnasta, siis siitä, miksi koko luostari on perustettu ja on olemassa.


Ortodoksisuus ja ortodoksiset kohteet yleensä ja etenkin luostariasukkaat ovat yhä Suomessa eksoottisia turistikohteita, joita kuvataan paljon - julkisesti tai salaa - ja näytetään kotona lapsille tyyliin: "Kato tossa on munkki!" Luostariasukkaan on totuttava tähän tai pysyttävä pois julkisuudesta ja esillä olemisesta. Se ei tarkoita vain tilaisuuksia vaan myös vaikkapa sosiaalista mediaa.

Ja jos joku siihen kuitenkin opetuksellisista tai
kristinuskon ja eritoten ortodoksisuuden levittämiseen tähtäävistä syistä johtuen lähtee mukaan, olisi ihan syytä jokaisessa luostarissa vaikka laatia jonkinlainen julkisuus-strategia, miten tällaisessa modernissa julkisuudessa ja some-julkisuudssa ollaan ja käyttäydytään ja kuka julkisuutta luostarin osalta käyttää ja ehkä vielä, missä määrin. Ja samalla olisi varmaan viisasta pohtia, millaista luostarin kannalta yksittäisen luostariasukkaan julkisuuden tulee olla, sillä hän on aina luostariasukkaana myös oman luostarinsa kuva ja mainos.

Äskettäin kanonisoitu eli pyhien joukkoon luettu Athosvuoren munkki, isä Paisios kirjoittaa kirjassa nimeltään "Pyhän Vuoren isiä ja elämää" paljon näistä asioista todella suoraselkäisesti ja suorasanaisesti. Yhdessä pienessä opetuksessaan "Maailmallinen mukavuus on hengellinen onnettomuus" hän sanoo:

"Eräänä päivänä Uuden Skiitan vanhus Theofylaktos näki saatanan kulkevan skiitalla majalta majalle kieli suusta roikkuen ja pilkaten munkkeja. Se sanoi: "Ha, ha, ha! Munkit ovat jättäneet Jeesuksen rukouksen ja heidän mielensä on hajallaan maallisissa asioissa. He puuhailevat moninaisten töiden parissa..." Kun jotkut munkit olivat hankkineet puhelinyhteyden skiitalle, vanhus Theofylaktos oli puolestaan nähnyt Herran Kunniallisen Edelläkävijän hyvin murheellisena. Kuinka Herran Kunniallinen Edelläkävijä ja kaikki athoslaiset pyhät isät voisivatkaan olla murehtimatta, kun jotkut munkit jäljittelevät maailman ihmisiä elämän mukavuudessa eivätkä sen sijaan pyhiä isiämme, jotka kilvoittelivat kunniantuntoisesti Kristuksen vuoksi ja pyhittivät itsensä lisäksi myös tämän villin vuoren Athoksen, niin että sitä on alettu kutsua Pyhäksi Vuoreksi? Niinpä mekin nykyään kerskaten sanomme olevamme Pyhän Vuoren munkkeja!
Itsellänikin on joitain hentoja kokemuksia kirjoittamastani asiasta. Olin itse muutama vuosi sitten Lapissa Sevettijärvellä lepäämässä stressaantuneena työntekijänä. Oli syksyn kauneinta ruska-aikaa ja turisteja liikkui vielä paljon. Lappalaiset ja siinä ohessa myös koltat, joiden alueella silloin olin, ovat myös melkoisia turistikohteita kuvattavaksi satunnaisille matkaajille. Seisoin eräänä päivänä kolttavanhusten kanssa seurakuntasalin edustalla, sillä siellä oli silloin koltille tarkoitettu ns. kielipesä - paikka, jossa saivat puhua kolttaa keskenään. Pihaan kurvasi kohta linja-auto Kallion seurakunnasta. Jo linja-autossa alkoi salamien välähtely - eikä kysytty: "saako kuvata?" - ja se jatkui heti, kun kansa oli rynnännyt ulos autosta. Keski-ikäinen täti-ihminen retuutti meitä - minua siinä ohessa - riviin terassille, talon eteen kuvattavaksi ryhmäkuvaan. Edelleenkään ei kysytty, saako kuvata. Kun ilmoitin, etten ole koltta, vastaus oli: "Ei se haittaa mitään, onpahan ihmettelemistä, että joku koltta on noin pitkä ja partainen." Saman kokenevat luostariasukkaat yhtenään omissa luostareissaan. Mutta sillä erolla, että he saavat valita - me ja minä emme silloin  ihmetykseltämme saaneet.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

13.1.15

Tiedottamisen vaikeus

Harmittelin asiaa jo joskus syyskuussa vuonna 2013 toisessa blogissani, jossa silloin kirjoittelin ortodoksisen kirkon sen hetkisestä huonosta medianäkyvyydestä ja pohdin hieman syitä siihen. Silloin oli melkoisen merkittävä ortodoksinen mediapersoona vierailulla Suomessa - itse Hänen Pyhyytensä Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos - ja kuinka vähän hänen vierailustaan kirjoitettiinkaan. (Ks. Ekumeeninen patriarkka kävi Suomessa - Ai kuka?)

Syitä oli varmaan silloinkin hieman mediassa itsessään, jonka kristillinen lukutaito on selvästi laskenut viime vuosina hälyttävästi. Mutta varmaan yhtä ison palan tuosta katkerasta kritiikinkakusta voi tuolloinkin ottaa kontolleen myös oman kirkkomme tiedotus. Tiedottaminen kun ei - ainakaan minun mielestäni - ole vain omien kirkon sivujen toimittamista ja "omaan napaan tuijottamista", vaan se pitäsi kai parhaimmillaan olla kaikkien medioiden palvelemista, jotta niilläkin olisi jotain uutta ja tuoretta kerrottavanaan kansalle, joka ei kirkon sivuja seuraa ja joka edustaa suurinta osaa suomalaisista.

Tammikuun (2015) puolenvälin viikonvaihteessa oli jälleen merkittävä mediatapahtuma Suomen ortodoksisessa kirkossa. Kirkko sai uuden piispan, peräti metropoliitan. Tällaista ei tapahdu ihan joka vuosi. Miten nyt toimi tuo yhteistyö kirkon ulkopuolisen median ja kirkon sisäisen tiedottamisen kanssa. Enpä jälleenkään kehuisi! Vaikka toki yritystä oli, mutta joku perustavaa laatua oleva asia - ainakin minusta tuntuu siltä - puuttui.

Kirjoitan tätä ensi kertaa sunnuntaina iltapäivällä joskus klo 15 jälkeen, jolloin kaikki päätapahtumat ja koko tiedottamisruljanssi näyttää olevan pääasiassa ohi. Voi olla, että nyt tiedottaja istuu jollain lounaalla, kun mitään ei näytä tapahtuvan. Jatkan tarinaa vielä hieman sitten kun kaikki on ohi kunnolla ja voi katsoa lopputulosta.

Minulle - joka myös teen jonkinlaisia "harrastepohjaisia mediapuuhasteluja" - ei yleensä laiteta kirkon taholta lehdistötiedotteita. Meitä kun ei virallisesti ole olemassa. Olen sellaisen saanut kaksi kertaa: toisen pyytäessäni sitä ja toisen - Anneli Jäätteenmäen tapaan - pyytämättä. Kerran kysyin ja tiedottajan vastaus on luettavissa toisesta kirjoituksestani tässä blogissa (Älä luota vieraaseen apuun). Sen jälkeen en ole kysellyt.

Tiedotus tosin toisella kerralla yllätti. Sunnuntaina pian klo 15 jälkeen kolahti sähköpostini ja - yllätys, yllätys - siellä oli kirkon tiedotuksen lähettämä lehdistötiedote, jonka tiedot tosin jo löytyivät sellaisinaan suurimmalta osin kirkon omilta sivuilta. Tai olivat olleet siellä jo pitkään, mikäli niitä olisi tiedottamisessa tarvinnut. Mutta otin sieltä kuitenkin muutaman kuvan ja laiton sosiaaliseen mediaan. Muita en tarvinnut, sillä siellähän ne jo olivat, kirkon sivuilla, halukkaiden luettavina

Mutta, mutta ... olisiko jotain voinut silti tehdä toisin? Minun mielestäni olisi. Mutta mikä minä olen sanomaan - puuhasteleva eläkeläinen, jolla ei ole mitään tekemistä toimitustyön kanssa. Mutta sanon silti.

Minä olisin tehnyt joitain toisin - vaikka enhän minä jälleen tiedä, vaikka näin olisi tehtykin, mutta kukaan ei vain ole siitä kertonut minulle. Missään en ole nähnyt medialle tarkoitettua kutsua laajempaan ja ennakoivaan tai edes jälkikäteen toteutettuun lehdistötilaisuuteen, jossa uusi metropoliitta olisi ollut haastateltavana ja kuvattavana. Mutta kuten sanoin, onhan sellainen tietysti voinut ollakin. Katsellaan nyt sanomalehtiä ja muuta mediaa, josko siellä olisi kuvia ja tekstejä tuollaisesta.

Jossain ennakkaotiedossa luvattiin lehdistömateriaalia vihkimispäivänä noin pari tuntia tapahtuman alkamisen jälkeen, klo 11 maissa. Miksi ihmeessä? No siksi, että kirkon oma tiedotus ehtisi tehdä ensin, ja sitten sama materiaali lähetetään muulle medialle. En olisi tehnyt noin. En todellakaan. Siis jos todella haluttiin, että joku asiasta tiedottaisikin.


Tiedotuksen sitten jälkeenpäin medialle lähettämiä kuvia lehdistä löytyi harvakseltaan. Iloinen yllätys, että varsin merkittävä kreikkalainen uutistoimisto olikin ottanut kuvat ns. meidän sivuilta, siis tuolta ortodoksiselta sivustolta, jonka tekemisessä olen mukana. Kuviin oli vielä jääneet minun sinne merkkaamani copyright-vesileimat. Onneksi merkkasin ne oikein, siis kirkolle kuuluviksi kuviksi. Tämä kun on meille tärkeä asia, siis se, että "kunnian" saa se, jolle se oikeasti kuuluu tekemästään työstä. Emme tosin voineet laittaa kuviin kuvaajan nimeä, kun sitä ei minulle lähetetyssä tiedotteessa mainittu, joten laitoimme oikeudenomistajaksi kirkon.

Kuvista sen verran vielä, että luulenpa, että tuolla Oulun katedraalissa ei ole montaa kertaa viittä suomalaista ortodoksista piispaa täydessä "sotisovassaan", mitrat päissään. Miksi kukaan ei pysäyttänyt tilannetta ja pyytänyt kaikkia piispoja historialliseen ryhmäkuvaan solealle kaikkien, median ja etenkin kirkossa kännykkäkameroiden kanssa häärineiden ja samalla tunnelman sotkeneiden lukuisten ihmisten kuvattavaksi. Olisi saatu melko näyttäviä kuvia maailmalle. Niin ja olisi voitu sanoa kansalle ennen palvelusta: kännykät taskuun, saatte kuvata sitten lopussa ihan vapaasti.

Miksi kirkossa kuvaaville lukuisille papeille ja valokuvaajille ei kerrottu, että paikalla on myös videokuvaus ja olisi kohteliasta olla törmäilemättä kameroiden eteen omia kuvia ottaessaan? Koordinoiko joku kuvaajia - niin valo- kuin videokuvaajiakin. Ainakaan videokuvaajat eivät tainneet olla ortodokseja, kun eivät aina tienneet oikeaa hetkeä - mitä milloinkin piti kuvata. Kuvattiin jotain epäoleellista, kun olisi ollut kuvattavana vaikka eksoottinen ortodoksinen naiskuoro, joka tosin oli sijoitettu ihan piiloon jonnekin nurkkaan ja heidän eteen kameran viereen oli laitettu "linssiluteet". Tosin samalla unohdettiin, että siinä oli myös videokuvauksen mikrofoni, jonka säätö oli jäänyt tekemättä ja kuoron taitava matala basso mörisi kaiken ohi ja yli kaiuttimet säristen.

Ihmiset ovat aina narisseet sitä, kun julkisissa televisioinneissa kuvaus katkaistaan kesken palvelusta. Niin nytkin tehtiin. Ihmisille on näemmä kovin tärkeää katsoa, keitä tilaisuudessa oli ja oliko tuttuja. Ehtoollinen nyt kuvattiin, mutta se tosin tapahtui monessa pisteessä ja kansaa oli liian paljon. Mutta ristin suuteleminen tapahtui järjestyksessä ja vain yhdelle piispalle, vieläpä uuden piispan jakaessa ristiä. Miksi oli kiire katkaista lähetys? Oliko kyse maksetun kuvausajan päättymisestä vai mistä?

Virallinen kuvaaminen toteutettiin ilmeisesti ulkopuolisin voimin. Hyvä niin, koska kirkon omalla tiedotuksella ei ilmeisesti ole osaamista näihinkään asioihin. Mutta mahtaa tulla tuolle kaikelle kohtuullinen hintalappu. Sillä olisi saanut jo melko hyvät laitteet vaikka kirkolle omiksi. Toisaalta pitää sanoa, että samalla en ollenkaan hävennyt niitä omia vastaavia lähetyksiä, joita olen toteuttanut huomattavasti halvemmilla laitteilla ja ihan omalla kustannuksella tuolle jo aiemmin mainitulle eräälle ortodoksiselle sivustolle, jota "kirkon oikeasti" ei ole olemassa. Niillä resursseilla toteutettuna taitaakin sitten kuitenkin tulla meilläkin ihan kuranttia tavaraa, jonka hinta-laatu-suhde on lisäksi kohdallaan.
---

Tämän loppuosan kirjoitin sitten hieman ennen blogin 'julkaise' -napin painallusta, katseltuani hieman, mitä lehdet ja nettisivut tilaisuudesta kertoivat. Täytyy kaikella rehellisyydellä sanoa, että jos vapaaehtoiset kuvaajat ja toimijat (siis ei toimittajat) eivät olisi tehneet niinkin hyvää työtä, kun tekivät, asiasta olisi jäänyt paljon valjumpi kuva laajempaan mediaan, jolla en siis tarkoita vain kirkon omia sivuja. Nyt heiltä saatiin mm. sosiaaliseen mediaan runsaasti valokuvia ja videoitakin katseltavaksemme, vaikkakin niiden ottamisessa - kuten edellä jo kirjoitin - oli hieman "häikkää". Edelleen olen sitä mieltä, että Karthago ... eikun tiedotuksen tulisi huomattavasti petrata toimiaan. Mutta toistan papukaijamaisesti - mikäpä minä olen sen sanomaan. Catoa kuitenkin mukaillen: "Ceterum censeo falsus nuntius esse delendam."


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S. Katsoin vielä - kun niin epäilytti - sitä kirkon tiedotuksen lähettämää lehdistötiedotetta tarkemmin. Hämmästyin, kun se ei sitten ollutkaan kirkon tiedotuksen lähettämä, vaan viestin alaosassa lukikin:
Tämä viesti on lähetetty STT Info -tiedotepalvelusta
.

H@P