”Mihin sinä olet matkalla?” ystäväni kysyy, kun kurvaan heidän pihaansa matkailuautollani. ”En tiedä. Katsotaan huomenna”, vastaan. Eläköön vapaus – "Liberté, Égalité, Fraternité ou la mort". Toisaalta – voihan se olla kohta vaarallistakin, kun tai jos en tiedä, mihin olen menossa, mutta toistaiseksi se on ollut pelkästään vapauttavaa. Vielä eivät ole taluttaneet mihinkään laitokseen.
Oma työelämäni oli aikanaan suunnilleen viidentoista minuutin jaksoihin rytmitettyä ja melko säädeltyä elämää noin kello kahdeksasta pitkälle iltapäivään. Oli aikoja, jolloin en voinut poistua työpaikaltani kovinkaan kauaksi. Toki sain joskus jopa matkustella – ulkomaillekin. Silti elämä oli melko lailla säädeltyä monella tapaa, kielenkäytöstä pukeutumiseen, elintavoista kaikkiin sanomisiini.
Kun noin kuusi vuotta sitten pääsin eläkkeelle, jonne toki olin jo ennakolta varustautunut monella tapaa – myös henkisesti – ja se oli varsin vapauttava tunne. Elin jonkin aikaa melkein euforiassa, hurmoksessa. Kai se euforian tunne vieläkin osittain on ainakin mukana ja toisinaan sopivasti sekoittuneena tähän uuteen arkeen, mutta yhä tämä eläkeläisen elämä tuntuu melko mukavalta.
Ollessani vielä mukana kiihkeässä ja nopearytmisessä työelämässä, sain ”harjoitella” eläkkeellä olemista noin vuoden verran, kun olin vuorotteluvapaalla. Siirryin silloin elämään noin vuodeksi ensin Ruotsin kautta Sveitsiin ja sieltä Kreikkaan. Elämä oli suuren osan aikaa sellaista, että söin, kun oli nälkä ja nukuin, kun nukutti. Ja hieman samalla tavalla oli monen muunkin elämän perusasian kanssa. Koin tuollaisen elämän jo silloin vapauttavaksi ja ajattelin jatkaa sitä sitten noin kymmenen vuoden päästä, kun pääsen eläkkeelle. Ja näin minä sitten teinkin.
Nyt – siis kesällä – liikun usein ja myös pitkiä aikoja kerrallaan matkailuautollani, jossa ovat kaikki oman vanhan miehen elämän kannalta tarvittavat asiat: hyvä sänky – tai itse asiassa tarvittaessa vaikka neljä – vessa ja suihku, keittiö ja jääkaappi ja tietysti hyvät tietoliikenneyhteydet. Ja mikä parasta, maisemat ikkunassa vaihtuvat niin usein, kun haluan. Tänä alkukesänä ja loppukeväästä olen ollut tavalla tai toisella tien päällä jo yli kaksi kuukautta. Siitä suuren osan olen ollut lisäksi muualla kuin Suomessa. Pisin matka suuntautui jopa Albaniaan asti. Ja yhä suunnittelen uusia matkoja tällekin kesälle.
Toki epäilijöitäkin riittää – toisinaan itsekin saatan epäillä joidenkin tekemieni asioiden mielekkyyttä – mutta toistaiseksi olen osannut selittää asiat itselleni ja kenties muillekin. Pakenenko jotain? Haluanko eroon jostain? Miksi olen niin levoton? – Olenko? Olen joskus miettinyt noita kysymyksiä enkä suinkaan aina ole löytänyt oikeita vastauksia, mutta ainakin toistaiseksi olen löytänyt sellaisia vastauksia, jotka ovat itseäni tyydyttäneet ja mieltäni rauhoittaneet. Pidän matkustamisesta ja liikkeellä olemisesta, en pidä löhöämisestä ja paikalleen juuttumisesta – en fyysisesti enkä etenkään henkisesti. Ja joskus epämiellyttävien tai jotenkin muuten huonojen asioiden ja kohteiden taaksensa jättäminen näin fyysisestikin auttaa jättämään ne taakse myös henkisesti.
Kun nyt olen liikkunut matkailuautolla enemmän tai vähemmän aktiivisesti jo noin kuusi, seitsemän vuotta, sitä ennen vedin muutaman vuoden matkailuvaunuakin, alan tosin huomata, että oma fysiikka asettaa rajoja, jollaisia en ennen ole huomannut. Vanheneminen hiipii vartaloon hiljalleen ja asettaa erilaisia rajoituksia elämiselle. En enää vaella tuntureilla reppu selässä tai melo kanootilla Lapin ja Kuusamon jokia, kuten joskus. Nyt katselen mieluummin kameran linssin takaa, kun joku muu tekee sitä. Aina ajoittain iskee noilta osin melko voimakas kaiho – tai oikeastaan jopa harmitus – kun en enää voikaan tehdä jotain sellaista, mitä ennen tein. Mutta sellaista tämä elämä ja etenkin vanheneminen on. Asiat on vain otettava sellaisina olemassolevina tosiasioina. Niihin pitää ja voi vaikuttaa, mihin voi, ja osaan vain ei sitten voi vaikuttaa. Ne on vain hyväksyttävä olemassa olevina joskus jopa epämiellyttävinä tosiasioina.
Mutta niin kauan kuin pää ja jalat antavat myöten, matkustelen ja elän omalla tavallani tätä elämää, jonka olen Luojaltani lahjaksi saanut. Sanokoot muut minusta, mitä haluavat. Koen ja kokeilen asioita, joita voin ja uskallan. Ja tietysti – nautin saamastani vapaudesta ja yritän elää samalla mahdollisuuksieni mukaan niin, etten olisi toisten tiellä enkä toisi toisille harmeja.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Oma työelämäni oli aikanaan suunnilleen viidentoista minuutin jaksoihin rytmitettyä ja melko säädeltyä elämää noin kello kahdeksasta pitkälle iltapäivään. Oli aikoja, jolloin en voinut poistua työpaikaltani kovinkaan kauaksi. Toki sain joskus jopa matkustella – ulkomaillekin. Silti elämä oli melko lailla säädeltyä monella tapaa, kielenkäytöstä pukeutumiseen, elintavoista kaikkiin sanomisiini.
Kun noin kuusi vuotta sitten pääsin eläkkeelle, jonne toki olin jo ennakolta varustautunut monella tapaa – myös henkisesti – ja se oli varsin vapauttava tunne. Elin jonkin aikaa melkein euforiassa, hurmoksessa. Kai se euforian tunne vieläkin osittain on ainakin mukana ja toisinaan sopivasti sekoittuneena tähän uuteen arkeen, mutta yhä tämä eläkeläisen elämä tuntuu melko mukavalta.
Ollessani vielä mukana kiihkeässä ja nopearytmisessä työelämässä, sain ”harjoitella” eläkkeellä olemista noin vuoden verran, kun olin vuorotteluvapaalla. Siirryin silloin elämään noin vuodeksi ensin Ruotsin kautta Sveitsiin ja sieltä Kreikkaan. Elämä oli suuren osan aikaa sellaista, että söin, kun oli nälkä ja nukuin, kun nukutti. Ja hieman samalla tavalla oli monen muunkin elämän perusasian kanssa. Koin tuollaisen elämän jo silloin vapauttavaksi ja ajattelin jatkaa sitä sitten noin kymmenen vuoden päästä, kun pääsen eläkkeelle. Ja näin minä sitten teinkin.
Nyt – siis kesällä – liikun usein ja myös pitkiä aikoja kerrallaan matkailuautollani, jossa ovat kaikki oman vanhan miehen elämän kannalta tarvittavat asiat: hyvä sänky – tai itse asiassa tarvittaessa vaikka neljä – vessa ja suihku, keittiö ja jääkaappi ja tietysti hyvät tietoliikenneyhteydet. Ja mikä parasta, maisemat ikkunassa vaihtuvat niin usein, kun haluan. Tänä alkukesänä ja loppukeväästä olen ollut tavalla tai toisella tien päällä jo yli kaksi kuukautta. Siitä suuren osan olen ollut lisäksi muualla kuin Suomessa. Pisin matka suuntautui jopa Albaniaan asti. Ja yhä suunnittelen uusia matkoja tällekin kesälle.
Toki epäilijöitäkin riittää – toisinaan itsekin saatan epäillä joidenkin tekemieni asioiden mielekkyyttä – mutta toistaiseksi olen osannut selittää asiat itselleni ja kenties muillekin. Pakenenko jotain? Haluanko eroon jostain? Miksi olen niin levoton? – Olenko? Olen joskus miettinyt noita kysymyksiä enkä suinkaan aina ole löytänyt oikeita vastauksia, mutta ainakin toistaiseksi olen löytänyt sellaisia vastauksia, jotka ovat itseäni tyydyttäneet ja mieltäni rauhoittaneet. Pidän matkustamisesta ja liikkeellä olemisesta, en pidä löhöämisestä ja paikalleen juuttumisesta – en fyysisesti enkä etenkään henkisesti. Ja joskus epämiellyttävien tai jotenkin muuten huonojen asioiden ja kohteiden taaksensa jättäminen näin fyysisestikin auttaa jättämään ne taakse myös henkisesti.
Kun nyt olen liikkunut matkailuautolla enemmän tai vähemmän aktiivisesti jo noin kuusi, seitsemän vuotta, sitä ennen vedin muutaman vuoden matkailuvaunuakin, alan tosin huomata, että oma fysiikka asettaa rajoja, jollaisia en ennen ole huomannut. Vanheneminen hiipii vartaloon hiljalleen ja asettaa erilaisia rajoituksia elämiselle. En enää vaella tuntureilla reppu selässä tai melo kanootilla Lapin ja Kuusamon jokia, kuten joskus. Nyt katselen mieluummin kameran linssin takaa, kun joku muu tekee sitä. Aina ajoittain iskee noilta osin melko voimakas kaiho – tai oikeastaan jopa harmitus – kun en enää voikaan tehdä jotain sellaista, mitä ennen tein. Mutta sellaista tämä elämä ja etenkin vanheneminen on. Asiat on vain otettava sellaisina olemassolevina tosiasioina. Niihin pitää ja voi vaikuttaa, mihin voi, ja osaan vain ei sitten voi vaikuttaa. Ne on vain hyväksyttävä olemassa olevina joskus jopa epämiellyttävinä tosiasioina.
Mutta niin kauan kuin pää ja jalat antavat myöten, matkustelen ja elän omalla tavallani tätä elämää, jonka olen Luojaltani lahjaksi saanut. Sanokoot muut minusta, mitä haluavat. Koen ja kokeilen asioita, joita voin ja uskallan. Ja tietysti – nautin saamastani vapaudesta ja yritän elää samalla mahdollisuuksieni mukaan niin, etten olisi toisten tiellä enkä toisi toisille harmeja.
nettihoukka@gmail.com