29.7.16

Ihana vapaus

”Mihin sinä olet matkalla?” ystäväni kysyy, kun kurvaan heidän pihaansa matkailuautollani. ”En tiedä. Katsotaan huomenna”, vastaan. Eläköön vapaus "Liberté, Égalité, Fraternité ou la mort". Toisaalta – voihan se olla kohta vaarallistakin, kun tai jos en tiedä, mihin olen menossa, mutta toistaiseksi se on ollut pelkästään vapauttavaa. Vielä eivät ole taluttaneet mihinkään laitokseen.

Oma työelämäni oli aikanaan suunnilleen viidentoista minuutin jaksoihin rytmitettyä ja melko säädeltyä elämää noin kello kahdeksasta pitkälle iltapäivään. Oli aikoja, jolloin en voinut poistua työpaikaltani kovinkaan kauaksi. Toki sain joskus jopa matkustella – ulkomaillekin. Silti elämä oli melko lailla säädeltyä monella tapaa, kielenkäytöstä pukeutumiseen, elintavoista kaikkiin sanomisiini.

Kun noin kuusi vuotta sitten pääsin eläkkeelle, jonne toki olin jo ennakolta varustautunut monella tapaa – myös henkisesti – ja se oli varsin vapauttava tunne. Elin jonkin aikaa melkein euforiassa, hurmoksessa. Kai se euforian tunne vieläkin osittain on ainakin mukana ja toisinaan sopivasti sekoittuneena tähän uuteen arkeen, mutta yhä tämä eläkeläisen elämä tuntuu melko mukavalta.

Ollessani vielä mukana kiihkeässä ja nopearytmisessä työelämässä, sain ”harjoitella” eläkkeellä olemista noin vuoden verran, kun olin vuorotteluvapaalla. Siirryin silloin elämään noin vuodeksi ensin Ruotsin kautta Sveitsiin ja sieltä Kreikkaan. Elämä oli suuren osan aikaa sellaista, että söin, kun oli nälkä ja nukuin, kun nukutti. Ja hieman samalla tavalla oli monen muunkin elämän perusasian kanssa. Koin tuollaisen elämän jo silloin vapauttavaksi ja ajattelin jatkaa sitä sitten noin kymmenen vuoden päästä, kun pääsen eläkkeelle. Ja näin minä sitten teinkin.

Nyt – siis kesällä – liikun usein ja myös pitkiä aikoja kerrallaan matkailuautollani, jossa ovat kaikki oman vanhan miehen elämän kannalta tarvittavat asiat: hyvä sänky – tai itse asiassa tarvittaessa vaikka neljä – vessa ja suihku, keittiö ja jääkaappi ja tietysti hyvät tietoliikenneyhteydet. Ja mikä parasta, maisemat ikkunassa vaihtuvat niin usein, kun haluan. Tänä alkukesänä ja loppukeväästä olen ollut tavalla tai toisella tien päällä jo yli kaksi kuukautta. Siitä suuren osan olen ollut lisäksi muualla kuin Suomessa. Pisin matka suuntautui jopa Albaniaan asti. Ja yhä suunnittelen uusia matkoja tällekin kesälle.

Toki epäilijöitäkin riittää – toisinaan itsekin saatan epäillä joidenkin tekemieni asioiden mielekkyyttä – mutta toistaiseksi olen osannut selittää asiat itselleni ja kenties muillekin. Pakenenko jotain? Haluanko eroon jostain? Miksi olen niin levoton? – Olenko? Olen joskus miettinyt noita kysymyksiä enkä suinkaan aina ole löytänyt oikeita vastauksia, mutta ainakin toistaiseksi olen löytänyt sellaisia vastauksia, jotka ovat itseäni tyydyttäneet ja mieltäni rauhoittaneet. Pidän matkustamisesta ja liikkeellä olemisesta, en pidä löhöämisestä ja paikalleen juuttumisesta – en fyysisesti enkä etenkään henkisesti. Ja joskus epämiellyttävien tai jotenkin muuten huonojen asioiden ja kohteiden taaksensa jättäminen näin fyysisestikin auttaa jättämään ne taakse myös henkisesti.

Kun nyt olen liikkunut matkailuautolla enemmän tai vähemmän aktiivisesti jo noin kuusi, seitsemän vuotta, sitä ennen vedin muutaman vuoden matkailuvaunuakin, alan tosin huomata, että oma fysiikka asettaa rajoja, jollaisia en ennen ole huomannut. Vanheneminen hiipii vartaloon hiljalleen ja asettaa erilaisia rajoituksia elämiselle. En enää vaella tuntureilla reppu selässä tai melo kanootilla Lapin ja Kuusamon jokia, kuten joskus. Nyt katselen mieluummin kameran linssin takaa, kun joku muu tekee sitä. Aina ajoittain iskee noilta osin melko voimakas kaiho – tai oikeastaan jopa harmitus – kun en enää voikaan tehdä jotain sellaista, mitä ennen tein. Mutta sellaista tämä elämä ja etenkin vanheneminen on. Asiat on vain otettava sellaisina olemassolevina tosiasioina. Niihin pitää ja voi vaikuttaa, mihin voi, ja osaan vain ei sitten voi vaikuttaa. Ne on vain hyväksyttävä olemassa olevina joskus jopa epämiellyttävinä tosiasioina.

Mutta niin kauan kuin pää ja jalat antavat myöten, matkustelen ja elän omalla tavallani tätä elämää, jonka olen Luojaltani lahjaksi saanut. Sanokoot muut minusta, mitä haluavat. Koen ja kokeilen asioita, joita voin ja uskallan. Ja tietysti – nautin saamastani vapaudesta ja yritän elää samalla mahdollisuuksieni mukaan niin, etten olisi toisten tiellä enkä toisi toisille harmeja.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

11.7.16

Minäkin vanhenen

Tapasin kotitaloni hississä vanhan naisen, naapurini alemmasta kerroksesta, joka oli hieman alamaissa. Hän oli pyörtynyt kesken kaiken kotona ja onneksi hänellä oli kaulassaan sellainen hälytyslaite, jolla hän sitten sai apua herättyään. Hän tuli hissillä alakerrokseen ja jutteli samalla lyhyesti kanssani. Sanoma oli, että hän toivoi pääsevänsä neljätoista vuotta sitten kuolleen miehensä luo. Nainen halusi selvästi kuolla.

Oma kotitaloni on asujamiston perusteella – ainakin minusta – melko sosiaalinen yhteisö. Tiedämme – tai ainakin aika moni meistä suurin piirtein tietää – miten naapuri voi. Minä olen ehkä poikkeus, koska olen aika paljon poissa kotoa reissuillani. Myöskin moni naapuri käy usein katsomassa toista, varsinkin, jos tietää hänen olevan huonossa kunnossa. Kyllä minunkin poissaoloni ja matkusteluni noteerataan ja kerron varmuudeksi siitä aina muutamalle naapurille, että hekin tietävät, ettei mitään dramaattista ole sattunut. Sosiaalisuus näkyy myös siinä, että parilla kolmella asukkaalla on yleisavain, jolla naapuria pääsee katsomaan, jos on tarvis. Eikä avainta tarvitse sen kotiin jäädessä kysellä huoltomiehiltä, kun niitä löytyy omasta talosta, naapureilta. Se on sitä luottamusta naapureihin.

Silti tuon vanhan naisen tapaaminen hississä pysäytti. Pysäytti monella tavalla. Ajatuksissani kävi, eikö hänen olisi parempi asua jossain yhteisöllisessä asumismuodossa. Toisaalta, kun on katsellut televisiosta noidenkin asumismuotojen kohtelemia vanhuksia, voi olla, että hänellä on silti parempi elää omassa kodissaan.

Ajattelin myös sitä, käykö hänen luonaan ketään. Onko hänellä lapsia tai muita läheisiä sukulaisia tai sitten ystäviä, jotka käyvät hänen luonaan? Mieleeni palautui ystäväni Erkki, sodan läpikäynyt veteraani ja Mikkelin Päämajassa sotien aikana kenraalin adjutanttina palvellut eläkeläinen, jonka aikanaan ikäerosta huolimatta tunsin hyvin kuten myös hänen vaimonsa Liisan. Kun rakas vaimo kuoli, Erkki oli todella yksin. Aika usein hän mainitsi, että kaikki hänen oman ikäluokkansa kaveritkin olivat kuolleet – hän oli silloin hieman vajaat 90 vuotta. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja ne hetket, jotka olimme hänen kanssaan milloin hänen kotonaan, milloin Päämajan upseerien suosimalla Mikkelin klubilla, milloin jossain muualla, olivat hänelle yhtä juhlaa. Hän eli ja nautti elämästä, kertoi tarinoita vilkkaasta kenraali Airosta, omaperäisestä Mannerheimista ja monesta muusta Päämajan upseerista.

Onneksi Erkillä oli muitakin ystäviä, jotka kävivät hänen luonaan ja veivät häntä eri paikkoihin virkistäytymään. Mutta viimeiset vuodet vanhainkodissa olivat hänelle jo liikaa, hän eli siellä vain noin pari vuotta ja kuoli hieman päälle yhdeksänkymppisenä. Tai kuten hänkin sanoi: hän meni Liisan luo.

Sattuneesta syystä juuri tänään mietin omaakin vanhenemistani ja tulevaa elämääni. Rehellisesti pitää sanoa, että ”nuoresta iästäni” huolimatta joskus huonoina päivinä on tuntunut siltäkin, että joutaisi tästä jo kuolla. Mutta onneksi tuollaiset ajatukset ovat vielä harvinaisia ja hävinneet sitten elämänhalun voittaessa. Mutta joka vuosi olen vuoden vanhempi ja kyllä noiden ajatuksien eteen vielä joutuu enemmän tai vähemmän, aiemmin tai myöhemmin palaamaan.

Tänä päivänä ei ole kaikista helpointa olla vanhus, ei etenkään sairasteleva ja huonokuntoinen vanhus. Varsinkin, jos on seurannut noita jo edellä mainitsemiani televisio-ohjelmia ja lukenut monenlaisia ”kauhutarinoita” elävästä elämästä nykyisestä suomalaisesta vanhustenhoidosta. Siksi vanheneminen mietityttää, ei kuitenkaan – ainakaan vielä – pelota. Kuinkahan tulen siitäkin selviytymään ja missähän kunnossa? Kuinka kauan voin elää tällaista liikkuvaa, matkustelevaa elämää ja kuinka kauan omassa kodissa? Jotain tuollaista aina silloin tällöin mielessä käy. Mutta en nyt ainakaan vielä ryhdy murehtimaan asiaa ja märehtimään sillä. Kaikki tulee aikanaan eteen ja katsotaan sitten, mitä Luoja on kohdalleni varannut.

Pääsääntöisesti kuitenkin alan orientoitua nykyajan vanhustenhoitoelämään, joka poikkeaa täysin siitä elämästä, jota näin ja elin, kun olin lapsi. Aikuisena kaikki sekin oli jo myöhemmin muuttunut. Lapsena kotona eli minulle erittäin rakas mummo, äitini äiti Iida Maria, joka elämällään ja suhtautumisellaan lapsenlapsiinsa opetti minulle varmasti melkoisesti. Kaikki me olimme sulassa sovussa isossa talossa, eikä asia ollut edes erikoista tuohon aikaan. Aivan yleistä.

Aikuisena, työelämässä mukana olevana, elämä oli muutama vuosikymmen myöhemmin jo toisin. Kun omat vanhempani ikääntyivät, viisas isäni ilmoitti jo varhain, että he menevät vanhainkotiin yhdessä äitini kanssa ja minun tehtäväkseni jäi järjestellä asia ja hoitaa heidän ”juoksevia” asioitaan, laskuja, ostoksia, jne. Sairaudet veivät sitten heidätkin mennessään, mutta he asuivat siihen saakka, kuin se oli mahdollista, yhdessä vanhainkodilla, joka siihen aikaan oli mielestäni ihan kohtuullisen hyvä hoitopaikka. Sairauksien pahetessa kuolema erotti heidät ja äiti eli vielä muutaman vuoden yksinään. Itselläni tai veljilläni ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta hoitaa omia vanhempiamme kotona pienessä kerrostaloasunnossa, joten tällainen ratkaisu oli oikeastaan ainoa mahdollisuus. Mutta kuten kirjoitin, tilanne hoitosektorilla ei ehkä silloin ollut vielä niin kovin huono. Siltä minusta ainakin silloin tuntui.

Nyt elämme taas uudenlaista aikaa. Vanhustenhoidossa on ongelmia ja vanhat ihmiset eivät edelleenkään halua lähteä pois kotoaan laitoksiin kuolemaan. Monenlaisia kauhutarinoita kuullaan televisiosta ja luetaan lehdistä, kun vanhainkotien ja hoitokotien henkilöstömäärät ovat riittämättömiä tai joistain muista – lähinnä kai taloudellisista syistä johtuen – hoidon taso on ajoittain kamalaa. Siksi moni vanhus sinnittelee olosuhteissa, joissa vaara sattua jotain on suuri ja joissa sitten ajoittain myös sattuu monenlaista traagista. Vanhus löydetään kotoaan kuolleena ja hän on saattanut olla kuollut jo varsin pitkän ajan. Tällaisissakin tilanteissa miettii, miksi. Miksi vanhus eli yksin, miksi yhteiskunta ei käynyt huolehtimassa ja tarkistamassa hänen kuntoaan edes vaikka kerran viikossa.

Itse olen orientoitunut tässä suhteessa omaan tulevaisuuteeni niin, etten halua jäädä omien lasteni riesaksi, heidän hoidettavaksi ja hyysättäväksi. Olen monta kymmentä vuotta maksanut veroni valtiolle ja kunnalle, nyt on niiden aika pitää minusta huolta, sitten kun se on ajankohtaista ja tarpeellista. Onneksi ei ole vielä ja toivottavasti saan elää omalla tavallani ja kotona – ajoittain matkailuautossakin – vielä kauan.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

8.7.16

Torilla aamukahvilla

Mukavaa, kun ei sada. Kyllä tuota vettä onkin viime päivinä tullut ihan kohtuullinen määrä, ainakin täällä Etelä-Savossa. On ollut erinomaisen hyvä syy löhöä kotona pitkän matkan päälle, eikä ole ”tarvinnut” lähteä mihinkään. Korkeintaan kauppaan on pitänyt mennä ostamaan tuoretta leipää, kun totuin siihen, että aina oli tuoretta leipää saatavilla. Mutta eiköhän tuokin tapa pian kuoleudu.

Tänä aamuna todellakin näytti siltä, ettei ainakaan ihan heti sataisi. Maa ja asfalttikin olivat kuivia, eli ilmeisesti yölläkään ei ollut satanut. Olin jo hieman ennakoinut tuota poutaantumista ja vein ison auton talliin ja otin pienen auton käyttöön, sillä ajatuksena on, ettei tässä nyt ehkä ainakaan pikaisesti mihinkään pitemmälle tule lähdettyä ja pienemmällä autolla on helpompi liikkua kaupungilla. Kun joka tapauksessa jonkin verran kuitenkin vielä painaa tuo edellinen kuukauden matka myös ajatuksissa.

Matkalla tuli pyöräiltyä ja käveltyä ihan kohtuullinen määrä itseäni ajatellen, joten olen yrittänyt jatkaa samaa hyväksi havaittua tapaa kotonakin. Käyn kaupassa jalkaisin ja torilla aamu- ja joskus iltapäiväkahvilla ja muutenkin ajelen sitten pyörällä katselemassa elämää kaupungeilla ja Saimaan rannoilla, joita täällä kotipaikalla on melko runsaasti. Tosin se tapahtuu tuolla maanmainiolla sähköistetyllä Helkama Kulkurilla, mutta kyllä sillä poljettuakin tulee, mäet ovat vain helpompia nousta tuolla sähköavusteisella pyörällä.

Hiljalleen pitänee muutenkin orientoitua tähän suomalaiseen yhteiskuntaan, jonka mediaa en paljokaan ole viimeisten kahden kuukauden aikana seurannut. Tiedän kyllä Brexitin ja jonkun jalkapallotuloksenkin ja katsoinpa jostain ottelusta jo ekan puoliajan. Toisella menin yleensä nukkumaan saunottuani ensin muutaman tunnin siis samaan aikaan jalkapallopelin kanssa.

Mutta en tiedä esimerkiksi sitä, onko joku tuttu tai tuntemattomampi sellainen henkilö, josta minun pitäisi tietää, kuollut vaikkapa tämän mediatauon aikana. En tiedä, mitä kotikaupungissani tai oikeastaan laajemminkin koko Suomessa noin yleensäkään on tapahtunut, onko joku asia liikkunut johonkin suuntaan, vai löhötäänkö kuten epäilen yhä samoissa kuopissa. Mutta rehellisesti sanottuna, eipä suuremmin harmita, vaikka en tiedäkään.

Muutoinkin tämä matkustelu on aiheuttanut jonkinlaista erakoitumista. On paljon ihmisiä – tärkeitäkin – joita en ole nähnyt pitkään aikaan, ystävistä olen kuullut jotain, mutta useita heistä en ole tavannut sitten kevään. Tämä olotila alkaa hiljalleen vaivata ja lienee syytä korjata tilanne siltä osin, kuin se on mahdollista.

Torikahvilassa tapaa usein tuttuja ja jopa ystäviäkin. Se on siis melko hyvä paikka kohdata ihmisiä ja ainakin yrittää olla erakoitumisen ohessa edes hieman sosiaalinen. Hieman harmittaa torikauppiaiden ja muidenkin lomasesongista riippuvaisten yrittäjien tilanne, kun tällaisena sateisena aikana, mutta kuitenkin par'aikaa olevan kiihkeimmän lomakauden aikana, ihmiset eivät suuremmin liiku toreilla ja tapahtumissa. Missä lienevät? Kotona? Mökeillä? Vai missä?

Nyt on toreilla parhaita sesonkeja monien artikkelien osalta: mansikoita ja muita marjoja on runsaasti myynnissä ja ne ovat hyviä. Sieniäkin, ainakin kanttarelleja oli myytävänä ja runsaasti erilaisia juureksia ja vihanneksia, tuoreita ja hyviä. Osa mökkiläisistä varmaan käykin toreilla, mutta melkoinen osa heistä ostaa nuo tuotteet sisätiloista marketeista, jonne osa torikauppiaista on myös löytänyt tiensä pihoille ja eteisiin. Hyvä näin.

Itse aion lepäillä muutaman päivän ja sitten on varmaan jo syytä liikahtaa jonnekin. Tiedossa olisi ainakin yksi teatteriesitys ja mahdollisesti menen Lintulan Palokkiin asettumisen 70-vuotisjuhliinkin. Siellä ainakin tapaa paljon tuttuja. Viimevuotisen kaltainen kävelymatka ilman viisumia Venäjälle, on myös tiedossa. Siitä sitten enemmän matkablogissani, kunhan kävely tulee taas tehtyä elokuussa.

Tiettyä mediahiljaisuutta pidän yllä edelleen: telkkarin katselu on jäänyt melko vähiin, ehkä ainoastaan uutisiin, lehtiä luen harvakseltaan, jos niitä löydän torikahvilasta tai muualta, missä istahdan ja puhelin on pääsääntöisesti kiinni koko ajan, joten minulle ei kannata soittaa. Jos jollakin on asiaa, tuossa nimeni alla oleva nettihoukka-osoitteeni toimii ja katselen sitä aina silloin tällöin, josko jollakin olisi asiaa minullekin.


Hyvää ruokaa laitan nyt niin usein kuin mahdollista, kun saatavilla on tuoreita tuotteita. Jokin aika sitten tein makoisan juureskeiton, jonka höystin pippurinakeilla ja eilen paistoin tuoreita muikkuja – ihan oikeassa voissa – en missään öljyssä tai margariinissa. Ja kyllä tässä on kohta tullut syötyä täyteen väliin jäänyt kiintiö uusia perunoita, sipulia ja silliä ja tietysti siinäkin tuota voita. Joten eiköhän tämä suomalainen elämä tästä ala taas pääsemään voitolle! Varsinkin, kun nuo vähäiset matkatuomiset alkavat ehtyä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

6.7.16

Itsetutkiskelun aika

Olen viettänyt varsin liikkuvaa elämää koko loppukevään ja alkukesän. Ensin matkailin henkilöautolla ja paluumatkan lentämällä kolmisen viikkoa eripuolilla Eurooppaa, pääasiassa kuitenkin Romaniassa. Sitten matkailin uudenkarhealla retkeilyautollani jälleen pitkin Eurooppaa ja kävin mm. Albaniassa ja Makedoniassa. Ekan matkan tein ystävien kanssa ja tuo toinen sen sijaan oli kuukauden matka yksinään pitkin poikin eurooppalaisia teitä, väliin leveitä ja hyväkuntoisia, väliin kapeita ja huonokuntoisia. Ihan niin kuin elämässäkin.

Matkojen välissä ennätin vielä kaiken lisäksi sairastelemaan oikein kunnolla. Ensimmäinen matka oli mukava, mutta raskas fyysisesti ja välissä oleva sairastelu hieman pahensi fysiikkaa entisestään. Jälkimmäinen matka sen sijaan opetti tai jopa pakotti varsin konkreettisella tavalla pohdiskelemaan omaa elämää. Kas siihen kun kaikesta huolimatta – siis liikenteessä tarkkana olemisen lisäksi – oli runsaasti aikaa ja tiedä häntä vaikka tarvettakin.

Toivottavasti en ole – ja ainakaan omasta mielestäni en ole – elämälle katkera ja yritän kyllä kaikkeni, etten tulisikaan. Sen sijaan elämä on antanut paljon hyvää, jos lie antanut siinä väliin muutakin. Varmasti tunteet tuollakin katkeruuden osa-alueella silti vaihtelevat, mutta yritän kaikesta huolimatta olla niin positiivinen, kuin vain pystyn. Elämällä on kuitenkin tapana tarjota erilaisia ylläreitä, joilla sitten on joko myönteinen tai kielteinen vaikutus sen hetkiseen elämään. Sitten on itsestä kiinni, jääkö tuo vaikutus pysyväksi tai pitempiaikaiseksi vai häipyykö se nopsaan maisemista.

Tuollainen yksin tehty pitkä matka on aika erikoinen tunne-elämän coktail. Vaikka olisin kotona, kuukauden aikana sielläkin vaihtelevat erilaiset tunnetilat ilosta ja riemusta suruun ja murheeseen harmittelusta iloon ja kaikenlaista muutakin siinä ennättää tuntea. Matkalla vain sitten on se – voisi kai sanoa – huono puoli, että siellä normaalit tällaisten tilojen selvittelyt vaikkapa ystävien kanssa ovat vaikeampia. Pihinä miehenä ei oikein raaski soitella kalliita puheluja ja ventovieraiden, muita kieliä puhuvien kanssa ei tuollainen terapointi oikein ole järkevää.

Siispä ainut keino silloin selvitä asioista on suorittaa itsetutkiskelua ja arvioida oloaan ja tekojaan sen verran, minkä yksin ja itse voi. Ei se välttämättä ole paras keino, mutta eipä siinä paljoa vaihtoehtojakaan ole, jos asiat alkavat painaa tai joku asia alkaa harmittaa. Toisaalta siinä joutuu melko realistisella tavalla katsomaan mahdollisia omia ongelmiaan silmästä silmään ja on ihan tervettä yrittää löytää siihen tai niihin oikeat ratkaisut. Mutta rehellisesti sanottuna, ei se aina tuokaan toimi. Omat mielen suojamekanismit torjuvat joskus oikeat ratkaisut ja asiat alkavat vain kiertää kehää suoraviivaisen ratkaisun sijasta.

Oman lisänsä tällaisiin pohdiskeluihin matkan aikana tuovat myös tuon itse matkan aiheuttamat omat ylimääräiset kommervenkit. Matka ja matkustaminen, uudet ja yllättävätkin tilanteet jännittävät aina omalla tavallaan. Uusiin maisemiin ja tässä tapauksessa vielä lukuisiin sellaisiin uusiin maihin matkustaminen, missä en ole koskaan aikaisemmin käynyt ja joista minulla ei ole minkäänlaista ”paikallistuntemusta”, toivat oman lisänsä.

Onhan tuo ajaminenkin sitten omalla tavallaan rasite. Vaikka jälkimmäinen matka ajallisesti kesti melkein kuukauden, se kilometrimääräisesti oli myös melko pitkä, 7500 kilometriä. Lisäksi noista kilometreistä melkoinen osa syntyi varsinaisiin kohteisiin – Kroatiaan, Montenegroon, Albaniaan ja Makedoniaan – menosta ja sieltä paluusta, mitkä tapahtuivat hieman nopeutetulla aikataululla matkojen pituuden vuoksi. Ajoin siis ”perille” mahdollisimman nopsaan ja sama toisin päin, kun lähdin kotia kohti, ajomatkat kilometreissäkin pitenivät.

Varsinaisissa kohdemaissa ajokilometrit olivat sitten varsin lyhyitä, lyhin lienee ollut noin 80 kilometriä päivän aikana. Tosin ajaessani melkein koko ajan Adrianmeren upeaa rantatietä, ei siellä pitkiä matkoja noin mutkaisilla ja kapeilla serpentiiniteillä olisi ajeltukaan. Noissa kohdemaissa keskityin siihen lomailemiseen ja säästä sekä maisemista nauttimiseen, ajamisen jäädessä sivuosaan. Ja katseltavaa kuin myös koettavaa siellä riittää. Lämpötilakin oli suurimman osan mukavissa reilusti yli 20 asteen lämpötilassa ja silloin tällöin muutamana päivänä 35 asteen tienoilla tai hieman ylikin.

Jos olisin ollut rantalomailija, kohdemaat olisivat olleet siihen oivallisia, mutta auringossa löhöileminen ei ole sellainen ”minun juttu”. Mieluummin ajelin polkupyörälläni maisemia ja seutuja ja erikseen valittuja kohteita katsellen ja käveltyäkin tuli varmasti enemmän kuin pitkään aikaan. Kaikista kuumimpaan aikaan oli mukava istahtaa rantakahvilan varjoon kylmälle oluelle ja katsella monenlaisia kauniita asioita ympärillään, erityisesti aavaa merta, hienoja maisemia ja tietysti kauniita naisia.

Noina hetkinä ei tarvinnut suuremmin suorittaa mitään itsetutkiskelua, sai vain nauttia siitä, mistä halusi. Itsetutkiskelulle oli sitten omat aikansa, joko itse valitut tai sitten jonkun toisen aiheuttamat, mitä saattoi tulla erilaisten viestien ja puhelujen kautta.

Mutta kyllä sen voi ehdottomasti sanoa, että melkoinen oman elämän pyykinpesumasiina tuollainen yksin tehty matka on. Näin matkan jälkeen asiat ovat edelleen kypsyneet mielessä – mikä hyvään, mikä huonompaan – ja siksi vierailu pian kotiinpaluun jälkeen hyvän ystävän luona piristi ja laittoi tältä osin asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Ja oli samalla hyvä muistutus ystävien merkityksestä omalle elämälle. Palautui mieleeni jossain näkemäni sanonta siitä, millaista on kun olet näkyvällä paikalla, hyvässä asemassa tai jotenkin muuten esillä. Silloin sinulla on ystäviä, jota tuntevat sinut. Mutta annapas olla, kun menee hieman huonommin. Silloin kyllä tiedät, ketkä ovat sinun todellisia ystäviäsi.


Nyt kun kuluneesta keväästä ja kesästä olen ollut jo noin parisen kuukautta poissa kotoa, kotona on taas ihmeen hyvä olla. Sauna on lämminnyt joka ilta ja muualle lähtemisen tarvetta on hyvällä tavalla pienentänyt ulkona oleva sade ja ukkonen. Uudelleen sisustetulla parvekkeellani on ollut oikein mukava vilvoitella saunan jälkeen matkatuomisista nauttien. Hyvä, kun olen sateen vuoksi kauppaan päässyt ruokaa hakemaan. Mutta silloin kun sinne menen, ostan kerralla enemmän, niin ei tarvitse yhtenään siellä juosta.

Aikaa on nyt vaikka kirjoitella näitä jonninjoutavia juttuja blogeihin ja silläkin tavalla purkaa kokemaansa. Mutta auto on huollettu ja pestykin, joten kun lähtöjalkaa alkaa kutittaa, tuossahan se on valmiina. Ei kun menoksi silloin taas!



Hannu Pyykkönen

nettihoukka@gmail.com