24.2.17

Vihjailua vai valitettavaa todellisuutta

Olen kirjoittanut näitä blogijuttuja, joita joskus nimitin myös jupinoiksi, jo monta vuotta. Aiheet ovat vaihdelleet laidasta laitaan, mutta selvästikin yksi kirjoitusten kohde on melko usein kohonnut ylitse muiden, kirkko – ja tällä tarkoitan kyllä molempia kansallisia kirkkojamme. Vaikka kaiketi toista olen jostain syystä käsitellyt ehkä kuitenkin enemmän.

Usein näitä – enemmän omia ajatuksiani selventämään, kuin muitten ajatuksi sotkemaan, tarkoitettuja – jupinoita on muiden taholta sanottu vihjaileviksi. Niissä ei siis ole heidän mielestä sanottu suoraan joitain asioita. Varmaankin on näin, ainakin osittain. En tosin pelkää käsitellä aihetta kuin aihetta, mutta vältän usein sanomasta asiaa ihan suoraan jotain nimettyä henkilöä loukkaavasti. Ihan vaan oman oikeusturvankin kannalta. Se, onko kohde minulle tuttu tai jonkinasteinen kaverikin, ei vaikuta asiaan. Ystävistä en silti varmaan kirjoittaisi ihan näin.

Tällaisessa tilanteessa saattaa joillekin helposti syntyä tunne, että vihjailen, kun en sano suoraan, että joku on homo ja toinen juoppo – vai olisikohan se sittenkin ollut toisinpäin – ja joku kenties vaikka molempia. Maallistuneeseen maahamme on viime vuosina – lähinnä kai tämän maailmoja syleilevän some-love-ilmiön mukanaan tuomana – syntynyt jonkinlainen ryhmä, jota nimittäisin vaikka "yltiöliberaalisiksi suvaitsevaisiksi", jotka kuitenkaan eivät siis suvaitse niitä, jotka eivät suvaitse heitä. Heiltä saan usein ja helposti ”palautetta” näistä kirjoituksistani. Ilmeisesti siksi, että he "suvaitsevat" kirkonkin töihin juuri noita ihmisiä, joita toisinaan helposti kritisoin.

Tuttavapiirissänikin on joitakin tuon ryhmän edustajia, siis noita suvaitsevaisia, jotka toisinaan tosin yrittävät oikeassa elämässä – siis "livenä" – olla minua tuntematta tai ainakin tiukan paikan tullen kieltävät tuntevansa minua tai ainakin kuvainnollisesti vaihtavat tarvittaessa vaikka kadun toiselle puolelle, jos olen jostain asiasta tai mahdollisesti jostain fiktiivisestä tai lähes todellisesta henkilöstä kirjoittanut heidän mielestään oudosti. Joskus joku pullauttaa taikka ainakin uhkaa pullauttaa minut pois omalta some-sivultaan. Saatan siis kirjoitella heidän mielestään oudosti ainakin näissä tapauksissa, mutta väliäkö sillä. Oudosti tarkoittaa tässä hieman henkilöstä riippuen mm. asiantuntemattomasti, suvaitsemattomasti, ammattitaidottomasti, jne. Harvemmin kuitenkaan kukaan on varsinaisesti valehtelijaksikaan haukkunut. Liekö turvannut näin omaa oikeuturvaansa.

Tuo toisten syyttäminen joksikin lienee yksi näiden ultra-suvaitsevaisten tapa kertoa minulle ja mahdollisesti muille, että olen siis sellainen – nykytermillä määritelty – suvaitsematon. Psykologiassa taitaa tuollekin olla jokin termi, olikohan se siirtäminen, toisen syyllistäminen vai oliko se projektio. Mutta useinhan juuri esimerkiksi neuroottiset tai myös muutoin kypsymättömät tai narsismiin taipuvaiset tyypit käyttävät - ainakin kai noiden psykologien mielestä - juuri tällaisia menetelmiä kieltäessään uhan ja yrittäessään siirtää vastuun muualle - toiseen henkilöön tai kohteeseen.

Viime aikoina eräässä pienessä osassa suomalaista julkisuutta – eräänlaisella kirkollisella ankkalammilla – on keskusteltu railakkaasti alkoholista ja sen käyttämisestä. Monesti tällaisissa keskusteluissa on taustalla jokin selkeä syy – vanhan sanonnan mukaan "ei savua ilman tulta". Joskus keskustelu – johtuen juuri näistä oikeudellisista asioista – ei avaudu millään lailla kaikille keskusteluun osallisille ja siitä seuraa helposti, että toiset puhuvat asiasta ja toiset Asiasta. Eli taas sananlaskua mukaillen, "toiset puhuvat aidasta, toiset aidan seipäistä". Seurasin erästä tällaista keskustelua, jossa taustalla todennäköisesti on eräs lähiaikoina vastaan tuleva valintatilanne. Valitako tehtävää hoitamaan henkilö, joka on osoittautunut – ainakin oman työhistoriansa perusteella ja ainakin joillekin "asioista tietäville" – "lievästi sanoen" ongelmalliseksi, vai mitä pitäisi tehdä?
Ongelmaksi koetaan usein vaikka juuri tuo edellä aiemmin mainittu juopottelu, joka sitten helposti johtaa monenlaisiin muihin ongelmiin, poissaoloihin, rattijuopumukseen, häiriökäyttäytymiseen, jne. Toinen ongelmaksi koettu asia – etenkin kirkon piirissä – on sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuneisuus. Ongelma lienee saman tapainen molemmissa kirkoissa, vaikkakin toisessa ei taida naispappeus olla sen suurempi ongelma ollenkaan. Tosin sinnekin on jo tulossa takaisin alkukirkon naisdiakonisuus – ainakin jossain päin maailmaa.

Erilaisten arvelujen, huhujen ja juorujen mukaan maassamme on paljon – kirkon kannalta katsottuna – sopimattomalla tavalla, kirkon alkuperäisen opin ja opetuksen sekä perinteen vastaisesti ajateltuna väärällä tavalla sukupuolisesti suuntautuneita kirkon työntekijöitä. Osa perustyössä, osa varsin korkeillakin kirkollisilla paikoilla. Osa heistä lienee enemmän tai vähemmän ns. julkitapauksia, osa vielä kaapissa olevia – ainakin omasta mielestään. Osan menneisyys – aiempi railakas elämä ja siellä tapahtuneet nykyhetken kannalta ongelmalliset asiat – on julkisuudesta poispyyhitty, sitä tai niitä ei ole olemassakaan. Nykyisyys on sitten niin verhottua, koristelua ja voi kai sitten myös sanoa niin valheellista, kuin se vain on mahdollista.

Tämän lisäksi maassamme on molemmissa kirkoissa lukuisa joukko alkoholiongelmaisia kirkon työntekijöitä. Eräs blogisti todisti varsin vakuuttavasti, että toisessa kansallisessa kirkossa niitä lienee lähes kymmenkertainen määrä verrattuna siihen toiseen. Joten ongelmia lienee jossakin päin maatamme ja niiden tulemista kauhistellaan ja pelätään taas jossakin.

En ole missään nähnyt varmoja prosentuaalisia lukuja siitä, paljonko maamme populaatiosta on vaikkapa homoseksuaalisesti suuntautuneita. Joskus olen kuullut puhuttavan luvuista, jotka kaikki ovat kuitenkin olleet alle viiden prosentin. Mielenkiintoista olisi myös tietää, millainen prosenttiosuus noita samoja ihmisiä on kirkon palveluksessa ja pitääkö paikkansa, että toisessa kirkoista tuokin prosenttiosuus on huomattavasti suurempi kuin toisessa.

Jos nuo prosenttiluvut kummassakin tapauksessa ihan oikeasti ovat tuollaisia, kirkon ja sen päättäjien pitäisi nopsaan pohtia niiden syitä ja seurauksia. Miten korjata tilannetta, estää asioiden haittavaikutuksia tai vaikkapa tuossa alkoholiongelmassa, kuinka hoitaa ihmisiä kuntoon.

Joskus nämä kaksi kirkon opin kannalta ongelmallista asiaa ovat kaiken lisäksi sitten nivoutuneet yhteen ja samaan persoonaan ja silloin ongelmien esiintymisen ja niiden julkitulemisen mahdollisuus tuplaantuu. Voin hyvin kuvitella, miltä valitsijoista – tai ainakin niistä seurakuntalaisista, jotka asian tiedostavat ja joille tällaiset asiat ovat vieraita – tuntuu tässä tilanteessa.

Osittain elämme joissain päin maata melko sekasortoisissa tilanteissa, seurakunnissakin, mistä myös media on kertonut laajemminkin kansalle. Monenlaisia väärinkäytöksiä ja ongelmia on ilmaantunut, toisinaan on tarvittu virkavaltaakin asioita selvittämään. Mitenkään kaukana eivät ole nekään ajat, kun eräänkin kirkon työntekijä jossain päin Suomea poikaystävineen räyhäsi kirkonmäellä, jossa hän asui kirkon lähellä ja aiheutti melkoista hämminkiä seurakuntalaisten keskuudessa. En tiedä, oliko kyse vain jommasta kummasta em. ongelmasta vai molemmista. Tiedä häntä! Poliisia ei tarvittu, mutta seurakunta saatiin sekaisin ja osin hajalle.

Asian tekee yleisesti ottaen sitten vieläkin vaikeammaksi – ainakin toisessa kansallisessa kirkossamme – se, että seurakunnan työntekijän valintaan pääsee vaikuttamaan joku muu kuin se taho, joka varsinaisen valinnan suorittaa. Joku korkeampi taho seuloo hakijat ja antaa oman diktatorisen päätöksensä siitä, ketkä ovat kelvollisia hänen mielestään paikkaa hakemaan. Kovinkaan suuria perusteluja tuolle eroittelevalle ja valikoivalle päätökselle ei edes sitten vaadita. Kun esivalinta on tältä osin sitten tehty, varsinaiset valitsijat – hieman tilanteesta riippuen joko seurakuntalaiset tai seurakunnan valtuusto – valitsevat sitten työntekijän. Pahimmillaan edessä ei ole edes tilannetta "ota tai jätä", on vain "ota". Asia voidaan jopa nähdä halutessaan niin, että esivalinnalla halutaan vaikuttaa vahvasti valintaan ja saada seurakunta sekaisin, minkä ei missään tapauksessa pitäisi olla esivalitsijan agendalla.

Ja jottei asia olisi sitten liian helppo, tuohon "esivalintaan" voi vaikuttaa moni – voisko sanoa varsinaista valintaa koskien kirkon opetusta ja oppia koskematon aivan ulkopuolinen asia – vaikkapa joku asia esivalitsijan omassa elämässä. Ihmisiä hekin ovat - heikkouksineen ja vahvuuksineen. Jos esivalitsijalla itsellään on esimerkiksi jokin oma henkilökohtainen ongelmansa tai elämäntilanne – kenties samantapainen kuin vaikka valittavalla tai joku muu vastaava – valintatilanne saattaa muodostua – sanoisinko – "todella mielenkiintoiseksi". Mutta myös kestämättömäksi varsinaisille valitsijoille. Heillä kun ei ole valittavana montaakaan muuta vaihtoehtoa.

Viime aikoin on nähty tällaisiakin valintoja ja lisää lienee tulossa. Silloin kun valinnan tekee seurakuntalaiset, ainoa vaihtoehto on asettaa oma ulkopuolinen ehdokas, joka tosin pitää myös olla tuon "esiraadin" hyväksymä ja siksi ei aina johda toivottuun tulokseen. Silloin kun valinnan tekee valtuusto, valinnanmahdollisuudet ovatkin sitten melko vähissä, koska ulkopuolista hakijaa mukaan ei saada laillisesti millään. On valittava niistä, jotka listalla ovat tai jätettävä kokonaan valinta jostain perustellusta syytä suorittamatta.

Onneksi kaikki valinnat eivät suinkaan ole tuollaisia "ongelmavalintoja". Tälläkin hetkellä eräässä tällaisessa samanlaisessa valinnassa on valittavina pelkästään hyviä ja erittäin hyviä, ellei jopa loistavia, joten valitsijoilla on tältä osin helppo tehtävä. Vaikeaksi valinnan tekee varmaan joku muu, vaikkapa se, mitä asiaa valinnassa pitäisi nyt painottaa: nykyisyyttä vai tulevaisuutta, pysyvyyttä vai vaihtuvuutta, turvallisuutta vai hieman epävarmuutta, nuoruuta vai vanhuutta, jne.

Mutta kokonaisuutenaan näille asiolle pitäisi kyllä tehdä jotain, vaikka varsinaisesti demokratia ei kirkkojen piirissä kuulu kuin vain ilmeisesti toiselle kansalliselle kirkolle. Toisessa sitä ei ole koskaan ollutkaan ja nykyinenkin on eräänlaista läntistä lainaa toiselta kansalliselta kirkolta ja on osin melko torso, hyvä ettei jopa toimimaton. Toisen kansallisen kirkon periaatteina on ollut jo vuosisatoja ns. synodaalisuus, mutta se taas edellyttää erilaisten perusasioiden kunnossa oloa ja toimimista, päätöksentekijöiden juohevaa ja hyvää – hedelmällistä – yhteistyötä, jota ei ainakaan maassamme ole aikoihin nähty.

Synodaalisuudesta kirjoitin vast'ikään oman blogijutun ("Demokraattisuus versus synodaalisuus"), joten siitä ei sen enempää. Toivottavasti asiat saadaan kuitenkin edes jossain määrin kuntoon, sillä siihenkin olisi lähiaikoina "hyvä sauma" – johtuen juuri siitä, että tietynlaista vaihtuvuutta, valintoja nekin – on tapahtumassa. Epäilen silti asian toteutumista vahvasti, mutta aika näyttää senkin.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

20.2.17

Yksipuolista ystävyyttä

Facebookista "lainattu" kuva ja ja sen teksti.
Todellinen ystävyys on aarre, josta kannattaa pitää kiinni. Mutta millaista sitten onkaan tuo todellinen ystävyys? Siitä on sanottu usein, että se on pyyteetöntä, luottamuksellista ja molemminpuolista. Monia muitakin laatusanoja varmasti löytyy, kun puhutaan todellisesta ystävyydestä. Ystävyys ei tunne aikaa. Se jatkuu, vaikka välissä olisi pitkäkin aika, kun ei ole nähty tai tavattu.

Millaista sitten on se ”ei-todellinen” ystävyys? Varmaankin voisi kääntää nuo laatusanat vastakohdiksi ja sanoa vaikka, että vaativaa, valheellista ja yksipuolista. Samoin lienee tässäkin tapauksessa, että noita laatusanoja voisi varmaan jokainen oman persoonansa mukaan lisätä vielä pitkän listan erikseen.

Itse olen riittävän tyytyväinen siihen, että minulla on muutama todella hyvä ystävä. He ovat olleet ystäviä jo kauan, kymmeniä vuosia ja aina tarvittaessa kulkeneet rinnalla tai kannatelleet minua, kun siihen on ollut aihetta. Todelliseen ystävään on voinut turvautua aina hädän tai muun kriisin hetkellä.

On minulla varmaa myös niitä toisenlaisia ystäviä, joista ainakin useimmiten on vaikea käyttää nimitystä todellinen ystävä. Joskus tuollainen ystävyys ei ole ollut ollenkaan pyyteetöntä, vaan siihen on liittynyt vaikkapa silloin, kun olin vielä työssä, oman asemani tuoma ”ystävälisä”. Nykyinen some-aikakausi on taas tuonut runsaasti erilaisia virtuaalikavereita, joita ei myöskään välttämättä aina oikein ystäviksi voi kutsua, kun pahimmassa tapauksessa tuollaista fb-kaveria ei edes ole koskaan tavannut kasvokkain.

Toisinaan jotkut näistä satunnaisista tapaamistani ihmisistä ovat taas olleet sellaisia ”ystäviä”, että he ovat vain pyrkineet hyötymään minusta ja toiminnastani ja menemään elämässään ja urallaan eteenpäin tavalla tai toisella kauttani. Olen saattanut olla sellainen kohde, jonka tunteminen tai jonka apu on sillä hetkellä ollut avuksi joissain elämäntilanteissa.

Tuo yksipuolinen ystävyys on viime aikoina mietityttänyt jonkin verran. Miksi ystävyys, joka aikanaan on vaikuttanut ihan mukavalta ystävyydeltä, on hiljalleen hiipunut ja muuttunut kenties jopa tuollaiseksi yksipuoliseksi ystävyydeksi? Yksipuoliseksi varmaankin kumman tahansa puolelta katsottuna, minun tai tuon toisen.

Olenko minä tehnyt jotain ja siksi menettänyt tuon yhteyden vai olenko vain käynyt arvottomaksi, hyödyttömäksi jopa haitalliseksi? Joukossa saattaa toki joskus olla vaikkapa erilaisissa poliittisissa, kirkollisissa tai vastaavanlaisissa luottamustehtävissä olevia ja heillähän nuo ystäväsuhdanteet vaihtelevat tiettyjen vuosien välein. Aina vaalien lähestyessä tätä ”ystävyyttä” herätellään henkiin.

Mutta on joukossa sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät ole mukana politiikassa, eivät edes kirkkopolitiikassa. He vain häipyvät, haihtuvat silmistä, katoavat ja ystävyys kuihtuu käsiin. Miksi? Sitä aina ajoittain mietin. Syinä voisi varmaan olla vaikka tämä vanhuus ja sen mukanaan tuomat erilaiset korostuneet kielteiset luonteenpiirteet kuten vaikkapa kärttyisyys ja erilaisten asioiden tai tapahtuminen luoma erakoituminen tai sitten vaikka erilaiset sairaudet, fyysiset tai psyykkiset tai sitten molemmat. Syinä siis kummassa tahansa minussa tai tuossa toisessa. Varmasti syitä löytyy ja niitä löytyy takuulla kummastakin, minusta ja hänestä. Ystävyyttä ei ehkä vain ole hoidettu kunnolla tai ollenkaan. Sitä ei ole kasteltu kuten kukkia pitää kastella.

Omien vikojen kaiveleminen tällaisessa tilanteessa onkin sitten oma juttunsa. Niitä kun ei yleensä meillä täydellisillä ole ja emme helposti tunnusta vaikka olisikin. Minulla niitä silti on varmasti paljonkin. En tosin tunnista ja tiedä ihan kaikkia, mutta aina toisinaan jälkikasvu niistä saattaa toki muistuttaa. Usein niiden löytyminen ja havaitseminen itsessään satuttaa, mutta noistakin pitäisi kai selvitä ja jatkaa matkaa, vaikka kuinka koskisi.

Itse olen ollut huomaavinani, että yksi omista huonoista luonteenpiirteistä, joista kaikki eivät suinkaan pidä, on suorasanaisuus yhdistettynä melko karheaan kritiikkiin, jota helposti esitän – varsinkin näin kirjallisesti. Yleinen sääntöhän kai on, että kritiikkiä saa tehdä, kunhan se ei kohdistu minuun tai siis tässä tapauksessa sinuun. On mukava kuulla tai lukea kritiikkiä jostain toisesta, mutta auta armias, jos se kohdistuu minuun.

Toisaalta jokaisen meistä olisi hyvä pohtia, saako ystävää kritisoida ja jos saa miten. Kahden kesken, julkisesti, sanomalla suoraan, miten? Itse ajattelen niin, että ystävyys kestää kritiikinkin, mutten haluaisi kertoa kritiikkiä koko maailmalle julkisesti. Jos ystävää on aihetta kritisoida, sanon sen hänelle suoraan, mutta mielellään aina kahden kesken.

Kritiikkiä voi ja saa esittää, jos sillä on tarkoitus muuttaa käytäntöjä sujuvammiksi ja tuoda esille epäkohtia, tehdä maailmaa yleensäkin paremmaksi. Tosin asioita voi aina nähdä eri tavoilla ja maailmaa muuttava kritiikki voidaan useinkin kokea henkilökohtaisena tai omaan ystävään – siis jonkun toisen ystävään – kohdistuvana.

Joka tapauksessa tällaisia asioita on tullut pohdiskeltua, kun ulkona on melko outo ja suuresti vaihteleva keli. Välillä sataa lunta, välillä räntää ja melko usein vettä, välillä on kova pakkanen, välillä lauhtuu, jopa lämpenee, mutta aurinkokin paistaa edes joskus. Vaihtelevaa kuten elämässäkin. Tiet ja kadut ovat liukkaita. Muutamat ystävät – jopa toinen poikaninikin ovat ”karanneet” lämpimiin maihin ja itse poden väliin kipeää selkää väliin jotain muuta kotona. Välillä pitää melkein väkipakolla puristaa hymy huulille ja mieli iloiseksi. Onneksi aiheita iloon vielä on ja niistä osaan nauttia. Hyvää kevään ja kesän odotusta kaikille!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

12.2.17

Modeja ja trolleja

Olen toiminut nyt jo kohtuullisen pitkän nettielämäni aikana monenlaisen sivuston ylläpitäjänä ja ns. moderaattorina. Moderaattorihan on Wikipedian mukaan
”internetissä käytävän keskustelun asiallisuutta valvova henkilö, joka toimii ylläpitäjän apulaisena. Moderaattoreita on chateissa, keskustelualueilla ja eri sivustoilla. Moderaattori on yleensä chatin tai keskustelufoorumin aktiivinen jäsen, jolle voidaan myöntää moderaattorin oikeudet. Moderaattorin tehtäviin kuuluu valvoa sitä, että käytävän keskustelun sisältö vastaa kyseisen keskustelun kriteerejä, sääntöjä ja että se yleensäkin pysyy hyvän maun ja netiketin mukaisena. Tarvittaessa moderaattori voi sensuroida keskustelijan viestejä tai antaa porttikiellon eli niin sanotun bannin huonosti käyttäytyvälle käyttäjälle. Moderaattorit pitävät kurissa myös mahdollisen spämmin, jota toisinaan keskustelufoorumeille ja chatteihin ilmestyy”.
Siis varsinainen sheriffin tehtävä, joka vaatii tekijältään lähes lehmän hermot. Keskustelupalstat ja monet muut somen sivut ovat joillekin ihmisille pelkästään pahan olon purkamiskanavia. Joillekin ne taas ovat pätemisen paikkoja ja jollekin – etenkin uskontoon liittyvillä sivuilla – jonkinlaisen julistamisen ja evankelioimisen paikkoja etenkin meille ns. mukamas vääräuskoisille. Onneksi suurimmalle osalle, usein myös onneksi niille aktiivisimmille osallistujille, ne ovat vain tieto- ja tiedon saantikanavia oman elämänpiirin alueelta.

Olen ollut mukana sekä perustamassa että lopettamassa monia tällaisia sivuja. Useimmat niistä ovat liittyneet jotenkin uskontoon ja erityisesti ortodoksisuuteen. Onpa sivusto melkein minkä ideologian alainen sivusto tahansa, vaikka siis ortodoksinen, eivät ihmiset siellä paljoakaan poikkea valtavirrasta. Samanlaisia räyhääjiä löytyy joka sivustolta. Mutta onneksi siellä on myös mukavia ihmisiä mukana ja kaiken lisäksi useimmat ovat sellaisia.

Joskus kuitenkin sivuille eksyy ihmisiä, joilla mitä ilmeisimmin on jonkilaisia mielenterveydellisiä ongelmia. Heistä saattaa pahimmillaan olla todella pitkäaikainen riesa, jos sen niin ottaa. Itse muistan eräänkin "mirjamin", joka aikanaan riehui eräällä ylläpitämälläni, nyt jo lopetetulla foorumilla jonkin aikaa ja erään toisen (naispuolisen) ylläpitäjän huomautettua häntä kärkevästi
rumista sanoistaan ja poistettuani hänet sitten kokonaan foorumilta, hän riehui ja toisinaan yhä vielä muutamia vuosia noiden tapahtumien jälkeen riehuu eräällä suomalaisella "suolipalstalla" ja kantaa kaunaa tuolle riveistämme jo aikaa sitten poistuneelle naisylläpitäjälle ja siinä ohessa meille kaikille ortodokseille ja siinä ohessa ilmeisesti jollekin entiselle itäsuomalaiselle heilalleenkin.

Joskus tuntuu, kuin joillekin olisi ilmeisesti melkein jonkinlainen elämäntapa olla enemmän tai vähemmän aggressiivisesti poikkiteloin hieman joka asiassa, jollekin se aivan selvästi on erilaisten oman elämän paineiden purkukanava. Paineet ovat voineet syntyä niin omasta henkilökohtaisesta elämästä, pettymyksistä, vastoinkäymisistä kuin myös vaikka työelämän paineista tai tietysti, kuten jo edellä kirjoitin, sairaudesta. Olipa syy mikä tahansa, se useimmiten on varsin ärsyttävää, eivätkä minun mielestäni tuollaiset keskustelusivut ole suinkaan mitään mielenterveystyön jatkoja. Niiden varsinainen tarkoitus on ihan toisenlainen.

Siksi olen omaksunut – ainakin niillä sivuilla, joita itse moderoin tai ylläpidän – melko tiukan linjan. Ensimmäisestä selvästi – minun mielestäni – räyhäämisestä, turhasta panettelusta, rasismista, etnisten ryhmien syrjimisestä tai morkkaamisesta jne. annan joko julkisesti varoituksen, niin että kaikki sen näkevät tai pistän sitten vain itselleni muistiin. Seuraavasta varoituksesta sitten poistan räyhääjän tai väärin toimineen joksikin aikaa pois sivustolta. Yleensä sen suuremmin selittelemättä. Asia kun ei selittelyllä muuksi muutu.

Moderaattorina olen omaksunut silloin jonkinlaisen "nettidiktaattorin" aseman ja annan joskus kovankin saamani "miksi-kritiikin" valua selästäni kuin veden hanhen selästä. Jos ei miellytä, voi siirtyä vaikka sinne "suolipalstalle". Karua, mutta totta.


En suinkaan sitten ilmoita, että tervetuloa taas sivuille, vaan henkilö joko itse havaitsee asian (leppymiseni) ja liittyy taas sivustolle tai sitten loukkaantuu niin syvästi, että jää kokonaan pois. Usein en suinkaan itke tällaisten perään, vaikka joskus olisi hänelle itselleen ja hänen omalle ”kasvulleen” paljon parempi olla toki ryhmässä. Mutta mitäpä tällekin aina voi!

Pari kolme tuollaista tilapäistä poistoa sivuston ryhmästä aiheuttaakin sitten jo vakavammat seuraukset. Sen jälkeen moni sivu tarjoaa ylläpidolle vaihtoehdon ”estä” eli henkilö ei enää voi edes yrittää liittyä sivustolle. Tämä vaihe saattaa kestää sitten kauankin, mutta yleensä aina jossain vaiheessa puran eston ja henkilö voi halutessaan taas koettaa kepillä jäätä. Toki on olemassa sellaisiakin trolleja, jotka lentävät heti ensimmäisen viestin jälkeen ja estoa ei pureta koskaan. Niitäkin on toki tullut vastaan tällä bittimaailman ihmeellisillä poluilla.

Tätä työtä tehdessäni olen useampaan otteeseen ihmetellyt, millaiseksi onkaan mennyt nykyinen keskustelukulttuuri tässä laajalle levinneessä, lähes räjähtäneessä somessa – sosiaalisessa mediassa. Pääsääntöisesti en pidä siitä tyylistä, jota siellä laajalti ilmenee: vihapuhetta, negatiivisuutta ja loan heittoa toisten silmille, räyhäämistä, "besserwisserointia", nolaamista, töykeää ylimielisyyttä ja toisten aivan turhaa aliarvioimista, jne. Hyvä media on tuollaisella toiminnalla melkein pilattu, mutta silti minäkin siellä yhä rimpuilen. Toivottavasti en useinkaan kuitenkaan syyllisty itse siihen, mistä nyt tässä muita moitin.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

7.2.17

Seurakunta sairastaa ja muita juoruja

Muistelen kirjoittaneeni aina silloin tällöin jostain seurakunnasta, jossa työntekijät eivät voineet hyvin. Tällaisia seurakuntia saattaa hyvinkin olla eri puolilla ja eri kirkoissa tänä päivänä yhä enemmän. Ihmiset näköjään voivat pahoin niin kirkossa aivan samoin kuin laajalti koko maallisessakin yhteiskunnassamme. Usein, päätellen vaikkapa esimerkiksi erilaisista toistuvista tai lähes jatkuvista sairauden vuoksi tapahtuneista poissaoloista, vaikuttaa siltä, että monen firman pomokaan ei taida voida aina parhaalla mahdollisella tavalla. Ja tällaisella jatkuvilla ja usein toistuvilla poissaolemisella yleensä vain kiihdytetään organisaation kaaosta ja epäjärjestystä. Vastuun ottamisen pakoilu vaikka sairaudenkin varjolla ei yleensä koskaan johda hyvään, päinvastoin. Ja mistä tuo jatkuva poissaolo sitten oikeasti kertookaan!

Jossain vaiheessa maailmalla puhuttiin jostain seurakunnasta vai liekö ollut useammasta että osa työntekijöistä selviää enää vain mielialalääkityksen tai muiden vastaavien vippaskonstien avulla. Osa sai silloin omasta tahdostaan tai useammin esimiehen käskystä siirron muihin tehtäviin, monesti siis aivan ilman omaa tahtoaan. Joskus tosin tahtoenkin, mutta ilman edellisen, aiemmin tehtävää hoitaneen "pikkupomon" tietoa ja tahtoa. Jossain vaiheessa taidettiin jossakin rakentaa jopa jonkinlaisia fyysisiä esteitä, seiniä, sermejä, työntekijöiden väliin estämään juohevaa ja luonnollista kanssakäymistä. Tilanne johti vääjäämättä pakenemiseen ihmiset vaihtoivat työpaikkaa tai jäivät jopa kokonaan pois töistä. Osa jopa erotettiin, he saivat siis potkut. Kuka sopimattoman käyttäytymisen vuoksi, kuka alkoholiin sortumisen vuoksi, kuka sairastuttuaan, kuka tuotannollisista ja taloudellisista syistä tai kuka mistäkin syystä.

Useimmitenhan tällaiset tarinat ovat juoruja, joiden todenperäisyyttä ja asioiden syvällisempää syytä ei ulkopuolisena voi tietenkään tietää, ainoastaan yrittää arvailla. Mutta sen verran maailma on opettanut, ettei yleensä ole savua ilman tulta. Monen juorun takana on jotain tottakin, joskus jopa enemmän kuin arvaammekaan.

Kun sitten kaiken tuon tapahtuneen sijoittaa siihen kokonaiskuvaan, joka jostain tuollaisesta työpaikasta on usein puheiden juorujen tai tosiasioiden, jopa oikeustapausten perusteella viime vuosien aikana muodostunut, ei tapahtumat kaikesta outoudestaan huolimatta aina tunnu kovinkaan kummallisilta, aivan kuin olisi jopa odottanut jotain tuollaista tapahtuvan, vaikka oikeastihan ne kummallisia mitä suurimmassa määrin ovat. Jotenkin sitä vain ajattelee liian suoraviivaisesti. A:ta seuraa B ja B:tä C.

Silloin tällöin jonkinlaisia merkkejä muutoksista on kuitenkin ollut havaittavissa myös näiden ongelmakenttien ulkopuolellakin. Ne tosin ovat usein samalla tavalla kovin ohuiden tietolähdesäikeiden varassa ja väkisin herättävät enemmän kysymyksiä kuin on saatavissa vastauksia.

Joitain seurakuntaa ovat vaivanneet lukuisat oikeustapaukset, joissa entiset, erotetut tai töihin pyrkivät ovat hakeneet oikeuksiaan ja oikeutta tuomioistuimen kautta. Tämä on samalla usein tullut seurakunnalle kalliiksi ja taloudellinen tilanne on tälläkin tavoin huonontunut. Taloudellisen tilanteen huononemiseen ovat vaikuttanet myös jäsenmäärän vähentyminen ja monet muut maallistumiseen ja kirkon vaikutuksen tai merkityksen vähentymiseen liittyvät syyt. Lapsia ei kasteta, kirkon aktiivit vähenevät vanhetessaan ja kuoleman korjatessa satoaan. Seurakuntatyö ei enää kiinnosta nuoria tai edes nuoria, osaavia, aktiivisia aikuisia. Seurakunnan jakaantuminen lisääntyy, kun vallan haalinut eliitti touhuaa omiaan ja kirkkorahvas ei pysy mukana, vaikka maksaa koko "leikin". Mutta havaittuaan todellisuuden, lopettaa pian maksamisen ja eroaa kirkosta. Seurakuntaa ohjaava ylempikään taho ei suuremmin auta asiaan, päinvastoin. Toisinaan omalla sekavalla ja osin kirkon ideologiaa halveksivalla tavalla se liian usein murentaa samalla tavalla koko järjestelmän uskottavuutta.

Kukaan sisäpiirissä ei oikein tunnu kantavan vastuuta tulevasta: kirkon laskevasta jäsenmäärästä ja jäsenten asioitten hoitamisesta. Enemmän siellä tunnutaan kiinnitettävän huomiota siihen saako puoliso, poika, tytär tai joku muu läheinen töitä tai pääseekö joku päättäjän paikalle tai joskus väännetään kättä siitäkin, miten kirkko suhtautuu erilaisiin vähemmistöihin. Välillä tuntuu, kuin koko kirkolta olisi kateissa strategia siitä, kuinka edetä tästä suosta. Siitäkin huolimatta, että joka vuosi strategiaa tarkistetaan ja se luodaan aina pitemmäksi jaksoksi. Seurakuntien yhdistymisiä ja koko kirkon merkittävien työntekijöiden siirtoja suunnitellaan, mutta tavoitteena ei suinkaan välttämättä ole seurakunnan ja seurakuntalaisten tai kirkon etu, vaan asioihin mennään oma
– siis työntekijän – henkilökohtainen etu edellä. Jälleen toisinaan jopa ajatuksella saako puoliso, lapsi, sukulainen, kaveri töitä uudessa organisaatiossa. Kenties myös, miten omista töistä pääsisi hieman helpommalla, saisi parempaa palkkaa ja voisi matkustella ulkomailla.

Jo toteutuneissakin seurakuntaliitoksissa muristaan usein sillä "toisella puolella", sillä, joka jäi lapsipuolen asemaan, syrjään, vähemmälle osalle tai menetti johtavan asemansa. Vastaavasti "se toinen puoli", joka sai, voitti ja laajeni, ei vaikuta ymmärtävän tämän toisen tarpeita, eikä edes toimi mitenkään lopettaakseen purnauksen. Yhteystietoja ja muita yhteisiä asioita ei päivitetä ja johtava työntekijä väsyy jo alkumetreillä työpaineen alla. Siitä huolimatta, että asiaa olisi valmisteltu vaikka kuinka kauan ennakkoon, kaikki muutostarpeet ja -paineet näyttävät silti tulleen yllätyksenä. Huono suuunnittelu ja ennakkovalmistelu kostautuvat jo alkumetreillä.


Kun samaan aikaan keskushallintokin vaikuttaa lähes lamaantuneelta, vaikea tilanne seurakunnissa "moninkertaistuu". Aiempi ajatusmalli, jota vaadittiin toteutettavaksi, kuin käärmettä pyssyyn, eli laaja hallinnonuudistus, "lähes" torpattiin "lähes" mahdottomana. Tuon jälkeen kiinnostus oikeastaan kaikkeen kirkon todelliseen kehittämiseen vaikuttaa pysähtyneen keskushallinnossa samalla, kun vastuullisella paikalla olevan työntekijän oma "lempilapsi tapettiin". Tuo lempilapsi, jonka parissa hän puuhaili niin, että kaikki muu oleellisempi jäi ilmeisesti tekemättä. Välillä tuntuu ikään kuin koko ajan puuhasteltaisiin vain aivan turhien asioiden parissa ja nautitaan näköalattomina hyvää palkkaa tekemättä oikeastaan mitään muuta, kuin hankitaan kavereiksi mukavia, mutta työhön millään tavalla kuulumattomia tai liittymättömiä some-kavereita. Siinä kun on samalla se hyvä puoli (siinä tekemättömyydessä), että kun ei tee mitään, ei tee virheitäkään.


Mutta ilmassa on silti selvästi hieman muutoksen tuulia aistittavissa. Kaikesta huolimatta ja onneksi. Niitä oli hieman havaittavissa jo jokin aika sitten, kun jossain näistä ongelmallisimmista organisaatiosta tehtiin – etenkin luottamushenkilöiden parissa – muutoksia, joilla ainakin yritettiin lieventää syntynyttä kovaa arvostelua. Joku eliittiin kuuluva siirrettiin syrjään, jonkun huikeasti alkaneelle urakehitykselle laitettiin jarruja ja samalla eliittikin ryhtyi erilaisiin niitä voisi kai nimittää korjaaviin tai puolustuksellisiin manovereihin, joilla ei suinkaan aina ollut toivottavia vaikutuksia, vaan melkeinpä päinvastoin. Ne lisäsivät vain kapinahenkeä.

Mutta silti vastuullisissa luottamushenkilöissä on monin paikoin liikaa "juu-juu"-henkilöitä, jotka on valittu sinne ilmeisesti eliitin vahvalla tuella ja vain siksi, että ovat sellaisia, toisinaan jopa tietämättömyydessään ohjailtavissa olevia. Aitoa osaamista ja perinteen vahvempaa, syvällisempaa tuntemusta voisi toki edellyttää valituilta hieman enemmän jo valintavaiheessa tunnettavuuden ja mediaseksikkyyden sijaan.

Lainaisin tässä kohtaa mielelläni ja tosin lupaa kysymättä erään arvostamani entisen kirkkoherran sanoja, kun hän vertaili eräässä yhteydessä uskontoa ja kieltä keskenään mielenkiintoisella tavalla. Hän sanoo "näkevänsä uskonnon eräänlaisena kielenä, jolla ihminen mieltää ympäristöään ja ilmaisee itseään. Kieli ilmaisee tapaa ajatella ja vaikka ihminen muuttaa toiseen maahan ja opettelee sen kielen, ajattelutapa säilyy. Samoin kun ihminen muuttaa uskontokuntaansa, se entinen ajattelupapa säilyy". Hyvin sanottu ja luulen tuon seikan olevan juuri yksi merkittävimmistä ongelmistamme kirkkokentässä nykyään
– olipa sitten kyse kristillisten kirkkojen välisistä eroamisista ja toiseen liittymisistä tai vaikka muhamettilaisten liittymisestä kristittyihin kirkkoihin sen kummemmin kuitenkaan ketään syyllistämättä. Kysehän saattaa olla enemmänkin katekumeeniopetuksen puutteesta tai sen huonosta laadusta ja tuota työtä tekevien ihmisten osaamattomuudesta tai laiskuudesta. Mene ja tiedä! Skarppaamisen paikka olisi tässäkin. 

Joka tapauksessa
niin tai näin samalla kulisseissa käy melkoinen kuhina. Eräs merkittävä vallankäyttöpaikka tulee pian auki ja siihen pitää löytää sopiva (nimenomaan joidenkin mielestä vain sopiva, ei ehkä niinkään pätevä) hakija, jota eliitti pystyisi ohjailemaan. Yksi ennätti jo ilmoittautua tehtävään, mutta huhujen mukaan ilmeisesti ammuttiin alas kesken lennon, koska "todellisille valitsijoille" on ilmennyt, ettei hän olekaan täyttänyt niitä laadullisia odotuksia, joita eliitti häneen latasi. Juorujen mukaan hänet olisi siirretty kaikessa hiljaisuudessa syrjään, jätetty koheltamaan entiseen tehtäväänsä ja paikalle olisi jo kaavailtu uusi, entistä neitseellisempi hakija.

Viime aikoina tällaiset "mielenkiintoiset" huhut ovat taas velloneet ja aika ajoin nousseet framille. Epävarmuus ihmisten keskuudessa on selvästi lisääntynyt. Moni kyselee huolestuneena, missä taas jälleen kerran mennään. Kenen johdolla, kun kaikki merkittävä päätöksenteko tehdään kulisseissa, suljetuissa kokouksissa, salassa maksajilta, kirkkorahvaalta. Mutta samalla huhutaan myös kapinoinnista, joihin jopa jotkut työntekijät ovat valmiita ja mikäli puheisiin on luottamista ilmeisesti muutamat ovat myös ryhtyneet sanoista tekoihin. Kapinointi lienee jos sitä nyt oikeasti on melko monisäikeistä ja kohdistuu arvatenkin useammalle taholle, eri portaille, eri ihmisiin. Mielenkiinnolla odotetaan myös tulevia oikeuden päätöksiä.

Mitä kulisseissa tapahtuu, siitä eivät kerro organisaation viralliset tietolähteet eivätkä nettisivut. Niistä saattaa saada joitain viitteitä vapaan median sekä sosiaalisen median sivuilta, jos nyt sattuu olemaan jäsenenä oikeilla sivuilla. Samalla tietysti viimeaikainen syvä nettihiljaisuus tai netissä näkymättömyys saattavat kertoa ainakin joillekin – sen lisäksi, ettei kirkollisia vaaleja ole näkyvissä – myös sen, että pinnan alla kytee. Asioista ei uskalleta puhua leimaantumisen ja potkujen pelossa, se on jopa hienovaraisesti saatettu kieltää hierarkiassa alemmalla tasolla olevilta. Tai sitten kyse on vain pelkästään itsesensuurista, joka tosin estää samalla asiallisenkin vietinnän. Tai sitten kyse on vain tavanomaisesta pelin politiikasta. Saa nähdä, milloin räjähtää. Se on totta, että ainakin joku huomattavalla paikalla olevista vastuuhenkilöistä on poistumassa kuvioista, mutta merkit viittaavat vahvasti, että hän saattaa saada jopa seuraa varsin yllättävältäkin taholta, mikäli kapina löytää oikeat kanavat.

Yleensähän tuollaisessa "rottabiologiassa" on tapana, että suurimman rotan poistuessa kuvioista pienemmät rotat ovat varuillaan siitä, kuka nousee uudeksi suurimmaksi rotaksi ja miten se sitten tulee käyttäytymään pienempien rottien suhteen. Joskus seuraajaksi aikova, uusi alfaurosehdokas
– mikäli hän on riittävän heikko  – raadellaan tai laitetaan kuriin muuten, jottei siitä ole pelkoa jatkossa. Jotain yhtäläisyyksiä voinee vetää tuollaisesta eläinten käyttäytymisestä ihmisiinkin, vaikka ihmiset kyllä ovat sitten oikeasti omalta osaltaan paljon, paljon viekkaampia ja ovelampia sekä kekseliäämpiä kuin eläimet tässä biologiassakin kuten myös monessa muussa logiassa.

Onko tämä sitten pelkkää harhakuvitelmaa, spekulaatiota, arvailua, vihjailua vai todellisuutta, sen varmasti aika näyttänee. Onko tuollaisia seurakuntia oikeasti olemassa, sen jokainen voi selvittää itse olemalla aktiivinen omassa seurakunnassaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

You Tube-video

2.2.17

Kirkon kapinalliset

Luterilaisen Espoonlahden seurakunnan kirkkoherra Jouni Turtiainen kirjoitti syyskuussa blogissaan avoimen kirjeen oman kirkkonsa anarkistipapeille. (Kts. Avoin kirje kirkkomme anarkistipapeille). Hän sanoi kirjeessään mm:
”Olette antaneet pappislupauksen, jonka mukaan olette sitoutuneet noudattamaan kirkon järjestystä. Siis pelaamaan yhteisillä pelisäännöillä.

Se, mihin olette omalla julkisella ilmoituksellanne ryhtymässä 1.3.2017, ei ole yhteisten pelisääntöjen noudattamista, vaan anarkismia ja sooloilua. Olette ottaneet kirkkolain ja -järjestyksen tulkinnan omiin käsiinne. Vetoatte kunnon skismaatikkojen tavoin lakiin, Tunnustuskirjoihin, Lutheriin, omaantuntoon, Raamattuun – jopa Pyhän Hengen ilmoitukseen ja Jumalan tahtoon. Tai siis tarkemmin sanoen omaan tulkintaanne kaikesta tästä.”
Tällaisena hierarkisen, toisen kansallisen kirkkomme, ortodoksisen kirkon, maallikkojäsenenä, olen usein ajatellut melko samalla tavoin noista luterilaisista papeista, joita khr Turtiainen nimittää anarkistipapeiksi. Meillä ortodokseilla ei tuommoinen peli vetelesi ollenkaan. Tuollaisen purnauksen ja kapinoinnin seurauksena ortodoksinen pappi saisi katsella asioita sivusta ilman papillista toimituslupaa tai pahimmillaan hän saattaisi menettää pappeutensa, joka meillä ortodokseilla ei suinkaan ole mikään arvo tai tutkinto, vaan piispan joillekin sakramentin kautta antama kirkollinen tehtävä, joka samalla tavalla voidaan tarvittaessa ottaa poiskin.

Meillä ortodoksisella piispalla on omassa hiippakunnassaan lähes diktatorinen valta alueensa pappeihin. Häntä – piispaa – sanotaankin piispalle laulettavassa tervehdyslaulussa despootiksi (Εις πολλά έτη Δέσποτα! / Eis polla eti despota!). Hänellä on suuri valta ja vastuu pappien vihkimisessä, tehtävään asettamisessa ja jopa vaalissa, mihin hän asettaa haluamiaan pappeja ehdokassijoille tai on asettamatta. Kummallakin tavalla hän voi ja yrittää tietysti vaikuttaa valintaan. Muualla ortodoksisessa maailmassa piispa pääsääntöisesti itse valitsee papit seurakuntiin, ei kuten meillä Suomessa kansanäänetyksellä tai valtuuston valitsemana.

Ortodoksisessa kirkossa ei siis – ainakaan helpolla – voi purnata piispaansa ja piispan tai piispojen päätöksiä vastaan. Tai ainakaan papit eivät näin voi tehdä, meillä maallikoilla on sitten eri tilanne – ainakin nyt periaatteessa. Meillä ei kirkkoa ja sen oppia uudisteta tällaisella – kuten Turtiainen sen kirjeessään sanoo – "oman käden oikeudella". Se tapahtuu vain ja ainoastaan ortodoksisessa kirkossa laajan kirkolliskokouksen päätöksellä. Edes Suomen ortodoksisen kirkon oman kirkolliskokouksen päätös ei siihen riitä.

Aiheellisesti Turtiainen kysyykin:
”Missä muussa asiassa aiotte rikkoa pappislupauksenne ja olla noudattamatta yhteisiä pelisääntöjä? Jos olette uhmakkaita ja piittaamattomia tässä asiassa, mikä saisi luottamaan siihen, ettei sama toistu jossain muussa asiassa?”
Turtiainen sanookin tällaisten anarkistien hakevan marttyyrin asemaa maallisen lain suojissa, kun he vetoavat siihen, että "kyse on ihmisistä ja heidän palvelemisestaan".

Jokin aika sitten Norjan luterilaisessa kirkossa päätettiin hyväksyä samaa sukupuolta olevien liitot ja jossain mediassa sanottiin, että oikeudenmukaisuus ja rakkaus voittivat, mutta missään ei sitten samalla innolla välttämättä kerrottu miten kävi Norjan kirkon yhtenäisyydelle ja kirkon uskolle ja opetukselle.


Toki samanlaisia yrityksiä ja ajatuksia on heitetty ilmaan myös ortodoksisen kirkon piirissä jopa melko korkealta hierarkiselta taholta, mutta onneksi oma arkkipiispamme on ollut asiassa jämäkkä ja ilmoittanut, mikä on ortodoksisen kirkon kanta ja että kirkko pitäytyy raamatullisessa vanhassa ortodoksisessa perinteessä ja pitää avioliittoa sakramenttina ja vain miehen ja naisen välisenä.

Ei ortodoksinen kirkko mitenkään voimakkain sanoin tuomitse samaa sukupuolta olevien liittoja, mutta pitää ilmeisesti sitä enemmän pastoraalisena asiana, ei omaa oppia horjuttavana eikä siihen kuuluvana asiana. Mi kuten varmaan melko moni muukin ortodoksi emme suinkaan tuomitse samaa sukupuolta olevien yhteiseloa, heidän elämäänsä ja parisuhdetta, mutta sen sotkeminen sakramentteihin ja kirkon oppiin ei mielestämme ole sopivaa, vaikka kuinka liberaaleja olisimme.

Aina aika ajoin asia nousee tapetille joidenkin aktivistien taholta myös ortodoksisessa kirkossa. Jokin aika sitten eräs eteläsuomalainen ortodoksinen julkaisu käsitteli lehdessään homoseksuaalina elämistä ja siihen liittyviä parisuhdekysymyksiä kirkossamme. Jotkut muiden alojen kuin ortodoksisen teologian asiantuntijat perustelivat tämän ortodoksisen julkaisun seuraavassa numerossa tällaista erilaista elämäntyyliä tavoilla, joilla ei joidenkin mielestä oikein ollut mitään ortodoksista teologista taustaa eikä se ollut ortodoksisen kristillisen opetuksen mukaista. Kirjoittelu laukaisi ketjureaktion, johon joku yritti sitten vastata omalla kirjoituksellaan, mutta se tuli torjutuksi lehden päätoimittajan taholta. (Kts. Simeon ja Hanna: Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät (1. Moos.1:27))

Tällainen tapahtuma toistuu aina silloin tällöin melkein kuin johonkin agendaan ohjelmoituna ja usein jäljet johtavat ainakin jollain tavalla ajateltuna ”sylttytehtaalle”, samoihin tahoihin, jotka asiaa haluavat pitää esillä ja saada muutoksia ortodoksisen kirkkomme toimintaan. Mielenkiintoista on nähdä, mitä tulee lähiaikoina tapahtumaan, kun yksi suurimmista tällä tavalla ajattelevien tahojen sponsoreista on väistymässä omalta uraltaan ja siirtymässä sivuun. Mitä tekee aikanaan hänelle valittava jatkaja ja millainen konflikti siitä seuraa vai onko tapahtumassa jotain muuta. Sen aika näyttää.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com