29.11.14

He eivät tiedä, mitä tekevät

Tuo lause vuoden 2014 Finlandia-palkinnon saaneen kirjan otsikkoon on saatu Kristukselta, joka ristillä kahden ryövärin, Dismasin ja Gestasin, välissä riippuessaan sanoi arameaksi nuo maagiset sanat: "Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät." (Luuk 23:34)

Noita sanoja on varmaan moni ihminen käyttänyt myös viime päivinä selittäessään mustaa valkoiseksi tai valkoista mustaksi. Siinä mielessä tuon psykologin ja kirjailijan, ilmeisesti myös luterilaisen papin pojan, Jussi Valtosen kirja osui oikeaan aikaan ja paikkaan ajankohtaisuudellaan. Mutta oli siinä varmaan myös sisällöllä osuutensa tuon palkinnon saamiseen.

Samaan aikaan riehuttiin muualla Suomessa. Itsenäni ei rahtuakaan kiinnostanut tuo Eduskunnassa tapahtunut äänestys spn-avioliiton puolesta tai vastaan. Minua ei asia millään lailla kosketa, ei hyvässä eikä pahassa. Tiettyyn rajaan asti minusta on melko samantekevää, onko joku sukupuoliselta suuntautumiseltaan vaikka mitä. Minua ei kiinnosta se, mitä hän tai he tekevät makuuhuoneessa tai jossain muualla, kunhan eivät tule tämän asian tuputtamisen kanssa liian lähelle.

Tuputtamista ja pakkosyöttöä en siedä. Mutta sitäkin olen viime päivinä erilaisten - osin jopa noiden puheena olleidenkin ja molempiin ryhmiin kuuluvien ihmisten taholta saanut - ihan muissa yllättävissä ympyröissä - jopa Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksessa.

Viime kokous Valamon luostarissa jää historian lehdille kummallisena kokouksena. Yhden suuren, itsevaltiaasti käyttäytyvän ja voiman tuntoa uhoavan, mutta samalla hymyilevän hiippakunnan edustajat melko varmasti valitsivat toiselle hiippakunnalle johtajan. Valitsivat, osin nyt tehtäväänsä valitun henkilön kavereiden masinoimana, ja kuten kulunut sanonta kuuluu, "korkeampien voimien" myötävaikutuksella.

Ortodoksinen kirkolliskokous on ihmeellinen sekoitus länsimaista demokratiaa ja ortodoksista hierarkiaa. Siellä ei välttämättä toimi tietyt ns. normaaleihin kokouksiin liittyvät lainalaisuudet, vaan kokouksen päätös saattaa usein olla yllätys monelle, myös kokousedustajalle itselleen. Tässä nyt nähdyssä ja koetussa tapauksessa ainakin erään pohjoisen hiippakunnan jäsenille. Mutta se ei ollut yllätys kuitenkaan yhden toisen eteläisen hiippakunnan jäsenille, jotka olivat asian mitä ilmeisimmin aikaisemmissa jossain masinoiduissa tilaisuuksissa ja suljettujen ovien takana junttakokouksissa jo ennakkoon päättäneet. Siltä nyt ainakin vahvasti näytti ja tuntui. Mikä on sitten totuus, sitä voimme vain arvailla.

Kun pohdin tuota proseduuria, mietin ihan vakavissani, miten oikeasti saadaan kaikki tietyn alueen edustajat äänestämään halutulla ja ennakolta määrätyllä tavalla. Se vaatii jo monenlaisia taitoja ja etenkin ortodoksisen kirkon piirissä tuiki tavallista ja monesti väärinkäytettyä hierarkiaa, jossa ainakin "alemmat" noudattavat "ylemmän" antamia ohjeita, olivat ne sitten oikeita tai vääriä. Itse kuvittelin aikaisempien kokemuksieni perusteella, että kyllä siellä joukossa joku fiksukin oli, joka osaa / haluaa / voi ajatella omilla aivoilla. Mutta nyt kysyn vakavissani itseltäni: oliko? Tällaiselta tämä tilanne minusta ainakin nyt tuntuu. Kun asiaan sitten liittyy noita kaveruuksia ja muita houkutuksia, palkitsemisia, epämääräisiä suhteita ja mene ja tiedä vaikka painostamistakin, voi olla, että fiksujenkin hämääminen onnistui. Tosin herääminen myöhemmin karuun todellisuuteen, saattaa olla kamala ja tuskainen.

En ole aikoihin saanut tällaista palauteryöppyä, kun nyt sain aiheeseen liittyvistä kirjoituksistani. Mukavaa - etenkin tällaisessa harmittavassa asiassa - oli se, että palaute on ollut kokonaan positiivista. Toinen yllättävä piirre palautteen saamisessa on ollut, että sitä on tullut myös sellaisilta ihmisiltä, joilta en olisi ikinä palautetta odottanut. Mutta tämä kertonee asian vaikuttavuudesta ja se aiheuttamaa shokkitunteesta melko monessa ihmisessä. Mutta se kertoo varmasti myös jostain vakavammasta. Jakaantuuko kirkkomme nyt jonkin kirkkoon ja uskontoon kuulumattoman asian vuoksi kahtia? Kantavatko asian tai prosessin liikkeelle panneet voimat vastuunsa kaikesta tulevaisuudessa tapahtuvasta?

Monenlaisia sanoja on vilahdellut asian käsittelyn ja päätöksenteon yhteydessä. Vastuuttomuus, putinismi (jossa toisinaan Putinin tilalla taisi olla joku toinen nimi), suosiminen ja monenlaiset muutkin määritelmät, joita ei tänne voi missään nimessä kirjoittaa. Moni täysin tietämätön valinnan tehnyt on nyt ilmeisen tyytyväinen, kun ei kaikkea tiedä. Johtajaksi saatiin toinen samaan muottiin valettu kuin yksi valitsijoista, valitulla tosin on poikkeavasti edes hieman ortodoksista teologista koulutusta - ehkä kuitenkin vain hieman - kun valitsijoita ohjanneella ei tiettävästi ole mitään ortodoksista koulutusta takanaan. Mutta onhan tuo toinenkin selvinnyt ortodoksisen kirkon hengellisenä johtajana, miksi ei selviäisi toinenkin samassa tilanteessa. Mutta arvatenkin vaikeaa tulee olemaan. Pelkona saattaa tosin olla "Suomen luterilaistuneen ortodoksisen kirkon" hallitsematon leviäminen ja pahimpana kauhuskenaariona tuo jo edellä mainittu kirkon jakaantuminen.

Pahat kielet väittävät, että tämä offensiivi oli vai esimakua, eräänlainen preliminääri, siitä, mitä tulee kohta tapahtumaan. Kaksi hengellistä johtajaa jää varmasti eläkkeellä piakkoin - milloin, sitä ei kukaan tiedä. Toinen heistä johtaa suurta kiinteistömassaa Etelä-Suomessa ja tuota tehtävää hoitamaan jatkossa ei todellakaan kelvannut kuka vain. Ei ainakaan sellainen, joka jossain vaiheessa olisi edennyt kirkollisen hierarkian seuraavalle askelmalle juuri suuren eteläisen kaupungin hiippakunnan johtajaksi.

Nyt tehdyllä ratkaisulla varmistettiin ehkä tuokin ongelma. Mutta tässä tilanteessa on jotain yhteistä Itä-Ukrainan kaaoksen kanssa. Siellä venäläinen hallinto laski vapaaksi ja vapaasti riehumaan alueella vastuuttomat separatistit, joita ei enää kukaan - venäläisetkään - osaa pitää aisoissa, eivätkä hallitse. Oleellista on sielläkin "kasakkakaveruus" (ei siis kasukka-), rikastuminen toisten kustannuksella, välinpitämättömyys toisista, jotka maksavat kaiken, jne. Hieman samat efektit saattavat olla nyt näissäkin asioissa pian nähtävissä ja edessämme. Vanha suomalainen sananlasku kuvaa mielestäni hyvin ja erikoisesi tähän tilanteeseen osuvasti syntynyttä tilannetta: "Kun annat pirulle pikkurillin, se vie koko käden!"

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

27.11.14

Hymyilevä vallankumous

Eri puolilla maailmaa on tapahtunut monenlaisia vallankeikauksia, joille on sittemmin annettu erilaisia nimiä vaikkapa värien mukaan. Kaukana meistä Afrikassa, Lähi-idässä juhlittiin jokin aika sitten arabikevättä ja taisipa jossain olla oranssi vallankumouskin, ja mitä niitä nimiä nyt kaikkiaan olikaan. Mutta - tiesitkö, että myös Suomessa on kaikessa hiljaisuudessa tapahtunut eräänlainen ideologinen ja elämäntapaamme sekä uskoamme syvästi koskettava vallankumous. Tämä vallankumous tapahtui jo kauan sitten, reilu vuosi sitten se konkretisoitui käsinkosketeltavalla tavalla ja nyt olen vallankumouksen vuosijuhlan jälkeen nimennyt sen viime aikaisten tapahtumien perusteella "hymyileväksi vallankumoukseksi". Kerron siitä kohta tarkemmin.

Vuosi sitten lausuin tuosta vallankaappauksesta - mitä nimeä silloin käytin - monenlaisia sanoja. Silloin - myös joulupaaston aikaan - olin luvannut olla kirjoittamatta blogijuttuja ja siksi tarinani piti tehdä ns. puhuvina päinä, videoina. Edelleen ne löytyvät yhdestä aiemmasta blogistani, joka oli ja on nimeltään muuten Happy 1 eli HapPy ykkönen, vuoden 2013 marraskuun ja taitaapa jotain olla joulukuunkin kohdalla. Silloin käytin tuosta Valamossa kokoontuneesta kirkolliskokouksesta nimitys "rosvosynodi", ja kerron sen varastaneen mm. demokratian.

Moni eteläsuomalainen tuttuni pitää minua kaiken kirjoitteluni jälkeen lähes vainoharhaisena tai ainakin aika harhaisena, kun yhtenään moitin erään maamme hiippakunnan asioita ja yhteisten asioiden hoitajia. Samalla tietysti kaikki muutkin tekoni lasketaan tuon harhaisuuden piikkiin, teen sitten hyvää tai pahaa. En tiedä, kuinka harhainen olen, mutta se voin sanoa, että kuluvan viikon alussa tuo harhaisuus vai pitäisiköhän minun itseni sanoa se sivistyneemmin: näky tai visio, vaikkapa omasta kirkostamme koki todella kovia.

Siitä olen varma, että eteläsuomalaiset ystäväni eivät tule pitämään sanoistani, mutta enpä minä tuosta ole ennekään välittänyt, jos olen halunnut jotain sanoa. Kotikasvatukseni on kuitenkin sen verran vaikuttanut, etten sano asioita niin, että siitä näkyisi vaikkapa nimi tai selvästi, kuka tietty on kysymyksessä. Sitä ei tarvitse pelätä. Sen saat edelleen arvailla ja osua tai olla osumatta, kun kerron jälleen tämän seuraavan tarinani.


Minua on syytelty vihjailuista ja melkein valehtelustakin tai ainakin konservatiivisista mielipiteistä oman kirkkoni ja siihen liittyvien ihmisten osalta. Hauskaa tässä on ollut se, että nuo sanojat ovat saaneet ja saavat edelleen käyttää tuollaista samanlaista tyyliä, mutta minulta yritetään tukkia suu, etten sanoisi mitään. Jo se osoittaa asetelman: vain joillakin (vallanpitäjillä) on hallussaan totuus, muut (roskasakki, maksajat) vaietkoot!

Minua on syytetty erilaisten salaliittoteorioiden kehittelystä ja kaikesta muusta siihen liittyvästä huuhaasta, mutta samaan aikaan jos jonkinlaiset moderniin ja vapaamieliseen, iloiseen ja "reippaaseen" elämään ja hauskanpitoon keskittyneet viilikerholaiset ovat valinneet toinen toisiaan ja kavereitaan erilaisiin tehtäviin, mitä ihmeellisimmin selän takana käsikirjoitetuin kuvioin ja poksauttaneet pelistä pois kaikki mahdolliset ja mahdottomat jogurtinsyöjät. Suureen ja lähes arvaamattomaan arvoon on kohonnut yllättävä seikka: kummius. Se, jos mikä, on yhdistänyt viilikerholaisia. On syntynyt aivan uusi hierarkia: kummisetä. Eikös niitä muuten ole jossain muussakin organisaatiossa?

Minua on syytetty mustamaalaamisesta ja pahanpuhumisesta ihmisistä, jotka tahtovat yhteiselle asialle vain kaikkein parasta, tosin meidän rahoillamme. He eivät kuitenkaan ole sanoneet, että tuo kaikkein paras on yleensä vain heidän omaa parastaan, ei muiden. He syövät ilmaisia lounaita, matkustavat ympäri ämpäri, hankkivat tarpeettomia koneita ja laitteita - meidän rahoillamme. Ja usein vielä aivan ilman mitään sellaista ideologista syytä, joka edellyttäisi tuollaista matkustelua tai toimintaa ja jolla tätä omaa yhteistä aatettamme - ortodoksista uskoa - saataisiin paremmaksi, saavutettavammaksi tai kaikkien omaisuudeksi. Ei, ei - syyt ovat varsin itsekkäitä, kun niihin tarkemmin paneutuu.

Minua on syytetty suvaitsemattomuudesta, mutta samalla nämä viilikerholaiset eivät suvaitse minun kaltaisiani asioista oikeilla nimillä puhujia tai muita heistä itsestään poikkeavia, niitä jogurtinsyöjiä. Usein heistä vain normaalista, tavanomaisesta ja biologisesti tai muutoin tavallisesta - jopa joskus raamatullisesta, perinteisestä elämästä - poikkeava on se "oikea normaali" ja tällainen minun ideologiani esittämä oikea normaali on "poikkeava". Viittaan Aapelin romaaniin "Siunattu hulluus", kun sanon , että minä, itseni Elmeriksi tunteva, en aina kestä kärryillä mukana Anan ja Vilippuksen kanssa. Se pitää sanoa!

Kun joku tällainen porukka saa sitten riittävästi valtaa, se synnyttää ympärilleen hovin ja kumartelijat, joilla usein on "oma lehmä ojassa" - vai pitäisikö tässäkin käyttää Aapelin tekstiä: "oma lehmä makuuhuoneen sängyssä"- työpaikka, kaveruus, raha, valta, vihreämpi oksa, kellä mikäkin. Ja "tauti" leviää, porukka kasvaa ja vaikutus suurenee. Minun kannalta katsottuna se näyttää joskus toisenlaiselta, ihan kuin jääkausi leviäisi ja tappaisi kaikki kauniit kukat ympäriltään.

Ovelaa tässä kaikessa on se, että nimittämällä vastustajia vaikkapa suvaitsemattomiksi, homofobistisiksi, konservatiiveiksi, asioista tietämättömiksi, nurkkakuntaisiksi, oppimattomiksi yksityisyrittäjiksi, pahansuoviksi, lööperinpuhujiksi ja monella muulla "herttaisella" haukkumanimellä, varsinainen asia, vallankaappaus, peitetään, sen ylle lasketaan sumuverho, jonka turvin voidaan taas edetä seuraavat askelmat. Ja vallankumous etenee vääjäämättömästi. Siihen on silloin olemassa tarvetta, kun on saatu sopiva ja keksitty vihollinen: me.

Kaikesta huolimatta kaikilla vallankumouksellisilla on silti taipumuksena kuolla joskus. Tiettävästi kukaan ei ole jäänyt henkiin. Yhden tosin kerrotaan joskus nousseen kuolleista jossain Lähi-idässä. Tuo kohtalo - siis kuolema - pelottaa nyt jo monia ja siksi nepotismin ja muunlaisin keinoin on turvattava jääkauden jatkuminen, luodun vastakkaisen järjestelmän pysyminen. Pitää sanoa, että kyllä se pelottaisi minuakin - se kuolema - jos toimisin samoin, kuin nuo toimivat ja kun oikeasti muuten uskon siihen, mitä uskon. Mutta ei näytä pelottavan niitä, joiden pitäisi kertoa meille oppimattomille pelosta ja uskosta.

Moni varmaan ihmettelee, mitä se Pyykkönen taas yrittää sanoa? Mitä se oikein vihjailee? No sanon sen vielä kerran: minusta oman kirkkoni tilanne on menossa kohti kauhistuttavaa kaaosta, kohti sellaista uskomusta, oppia ja tapoja, jotka eivät vastaa minun käsitystäni ortodoksisesta, oikeauskoisesta eli oikeaan uskovasta kirkosta ja oikeasta uskosta. Tämän kaaoksen mielessäni ja kenties reaalitodellisuudessakin ovat aiheuttaneet itsekkäät, vallanhimoiset, juonittelevat ja monesti myös - minun mielestäni - melkein harhaoppisia ajatuksia esittävät ihmiset, joiden elämä ja elämäntyyli ja tapa elää ja toimia eivät sovi tuollaisessa asemassa olevalle keulakuvalle tai johtavassa asemassa oleville ihmiselle, kirkonmiehelle tai maallikolle, molemmissa löytyy. Tarkennan vielä: en siis tuomitse kenenkään elämäntyyliä, siitä vastaa uskomukseni mukaan jokainen itse henkilökohtaisesti ja se on jokaisen oma asia. Katson vain, ettei sellainen sovi kirkkoon.

Siksi nyt viikon alussa kokoontunut "hyviä päätöksiä aikaan saanut, sopuisa ja tasapainoinen kirkolliskokous" ei välttämättä ansaitse kaikkia noita mainesanoja. Hymyn ja sopuisuuden takana saattaa useissa tapauksissa olla "ketunhäntä kainalossa" olevia ihmisiä, paljon pahaa, "lehmänkauppoja", valhetta ja kirkolle vieraita elementtejä, jotka saatiin läpi kokouksessa, jossa enemmistö muista - siis suoraan, muista kuin viilikerholaisten vaikutusvallan alla olevista - ei pääsääntöisesti edes ymmärrä, mistä puhutaan, mitä ollaan päättämässä ja miten pitää toimia. Ja siellä kun pitäisi olla se "kerma", paras osa tuota kansanosaa päättämässä yhteistä - Huom! yhteisistä - asioista, ei vain yhden viilikerhon asioista. Nyt muut valitsivat toisille johtajan, eivät he, joille se kaikkein eniten ja paljon puhuttua demokratiaa kunnioittaen olisi kuulunut. Ei sen alueen ihmisillä ollut paljokaan sananvaltaa asiassa, joka oli "sovun ja rauhan hengessä" päätetty jo muualla, mutta jolla on merkitystä eniten juuri heille. Valinnan kriteerit tulivat muualta, ei tarpeesta, ei oikeudenmukaisuudesta eikä pätevyydestä ja aikaisemmasta toiminnasta, kirjallisista töistä, akateemisesta osaamisesta, hengellisestä elämästä, kirkollisuudesta, eikä etenkään kirkon omaksumasta vanhasta perinteestä. Ei - vaan maallisista asioista, kummiudesta, kaveruudesta, mukavuudesta ja monista lähes sekularistiksiksi asioiksi luokiteltavista syistä. Siksi annoin tuolle tapahtumalle nimen: hymyilevä vallankumous.

Tässä tilanteessa lohduttaudun kuitenkin  - jälleen - kovasti pitämäni kirjailijan, Simo Puupposen eli Aapelin sanoin, kun hän toteaa kollegani Vilhelm Horsman suuhun pannuin sanoin tuossa maanmainiossa teoksessaan "Siunattu hulluus" varsin osuvasti: "Hyviä on vähän, pahoja vielä vähemmän, mutta meitä siunatusti hulluja on lukematon määrä."



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

26.11.14

Kerro, kerro, kuvastin ...

Kirkolliskokous aloittaa viimeisen päivänsä mielenkiintoisissa tunnelmissa. Kaikki muut viralliset asiat on saatu päätökseen, vain yksi on jäljellä: ken onkaan se, joka saa hartioilleen raskaan taakan, Oulun metropoliitan tehtävän.

Päivät ovat sujuneet - sanoisinko tavanomaisesti ja odotukseni mukaisesti. Mutta täytyy heti perään sanoa, että olen myös jossain määärin pettynyt. Omaa pettymystäni hieman lievensi kuulla vanhan pappiskonkariedustajan kriittinen mielipide (kts. http://bambuser.com/v/5102400), jonka hän ilmaisi lyhyessä pikahaastattelussaan. Itse tein hieman samankaltaisia havaintoja myös "toisesta poolista", maallikoista, kuin hän "nuorista papeista". Maallikot eivät tosin ilmeisesti kokoontuneet edes junttakokouksiin, mutta ulospäin selvästi näkyvässa saamattomuudessaan ja sanomattomuudessaan he pääsivät samoihin lukemiin ja sfääreihin isä Leon esittämän mielipiteen kanssa.

Ensimmäinen "kylmäävä hetki" heidän kohdallaan oli kirkolliskokouksen ekana päivänä, kun kukaan ei osannut esittää ketään maallikkoa varapuheenjohtajaksi. Se ei luvannut jatkotoiminnalle hyvää, eikä homma siitä oikeastaan koko aikana sitten parantunut tai muuksi muuttunut. Sama tylyn tyrmäävän hiljainen linja jakui loppuun asti pienin poikkeuksin.

Olkoon tämä nyt ensimmäinen päätelmä kokouksesta ja sanon sen kaiken varalta jo nyt, koska en ole ollenkaan varma, että lähiaikoina sanon yhtään mitään, kunhan kotiin pääsen. Sen verran ramasee. Ajattelin löhöillä kotona kotvan ja mahdollisesti käväistä tulevalla viikolla "Elämäni naisen" neljävuotis-synttäreillä ja sitten rauhassa odottaa joulun pukkikeikkaa, joka toivottavasti - tai pitänee sanoa todennäköisesti - on seuraava keikkani. Miniäni kun ilmoitti edellisen blogikirjoitukseni perusteella, että mahdollisesti saan mennä heille ja vunukoitteni luo joulun viettoon. Imellyksen ja laatikon laadusta ja sen tarkemmasta sisällöstä ei vain vielä ole varmuutta.

Palaan vielä tuohon piispan vaaliin. Hyvä, että tulee vaali. On siis kaksi ehdokasta, joista valitaan nyt parempi. Valinta tuntuu niin valitsijoista kuin varmaan valitustakin mukavammalta, kuin sellaisessa tilanteessa, jossa olisi vain yksi ehdokas. Kumpi tulee valituksi, siitä minulla on aivan selkeä käsitys, mutta jääköön se vielä sanomatta, vaikka kai sen jo tästäkin asenteellisesta ja vihjailevasta blogijutustani monet arvaavat.

Mielenkiintoista vaalissa ei suinkaan ole yksistään se, ketkä ovat siinä valittavina, vaan yhtä tai jopa mielenkiintoisempaa on omalla tavallaan se, ketkä eivät ole vaalissa valittavina. Huhut ja käytäväkeskustelut kun antoivat ymmärtää ihan muuta. Siitä riittänee vielä varmaan keskustelua ja kannunvalantaa runsaasti kirkolliskokouksen jälkeenkin.

On vaikea suoralta kädeltä sanoa syytä siihen, miksi henkilö A tai B ei ollutkaan ehdolla, vaikka oli mukana spekulaatioissa. Syitä on varmaan erilaisia ja niitä tällaisessa asemassa kuin minä, voin vain arvailla. Viittauksia ja tukea arvailulleni saan epämääräisistä keskusteluista Trapesassa ja käytävillä. Joku sanoin, ettei piispaksi voi haluta ja pyrkiä, eikä edes ilmoittaa olevansa käytettävissä. Piispaksi valitaan sopiva tai sopivin saatavilla oleva, siihen kutsutaan. Joku toinen sanoi, ettei tiedä raskaampaa työtä kuin piispuus. Ei niinkään ruumiillisesti kuin henkisesti, vai pitäisikö sanoa hengellisesti. Noista tai mahdollisesti muista "pelin pelaamisesta" ja tulevaisuutta ennakoivista syistä johtuen, jotkut mahdollisesti puuttuivat ehdokaslistalta nyt. He saattavat toki löytyä sitten taas seuraavalta listalta, joka muuten ei sekään liene kovin kaukana. Onko se apulaispiispaehdokkaiden lista vai vielä "järeämmän kaluston" ehdokaslista, sen aika ja etenkin Luoja meille aikanaan näyttää.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

25.11.14

Minä niin mieleni pahoitin

En ole vielä ehtinyt käydä katsomassa hyväksi mainostettua Dome Karukosken ohjaamaa elokuvaa "Mielensäpahoittaja", mutta olen keskustellut siitä monen sen katsoneen kanssa ja ilmi selvästi minun on mentävä katsomaan tuo elokuva mahdollisimman pian. Niin paljon yhteistä olen löytänyt itsestäni noiden keskustelujen perustella verrattuna tuohon Tuomas Kyrön luomaan ja elokuvassa Antti Litjan esittämään fiktiiviseen Mielensäpahoittaja-hahmoon.

Tämä hämäläinen (minä tosin olen karjalainen) Päijänteen länsipuolella asusteleva, karvahattupäinen henkilö kirjoittelee kuten minäkin ja valittaa kuten minäkin ja on melkoinen jäärä kuten minäkin. Kumpikaan meistä ei lääkärinkään käskystä muuttanut aikanaan ruokailutottumuksiaan ja elintapojaan, vaan aivan toisin - aloimme rehellisesti valittamaan ja kyselemään tuulelta, ovatko kaikki arvot kohdallaan.

Jotain muutakin yhteistä meiltä löytyy. Molemmat asumme yksin ja mielensäpahoittajallakin emäntä on jossain muualla, eikä enää tule kotiin. Jokin erokin toki löytyy. Kun Mielensäpahoittajalla oli vain yksi ystävä, Yrjänä, joka hänkin sitten kuoli ja Mielensäpahoittaja totesi: "…eikä ole väärin miettiä onko minulla muita ystäviä. Kyllä ei ole kun ei ollut tarvis", minulla onneksi on vielä joitain todella hyviä ja todellisia ystäviä, joista suuresti iloitsen ja joita tarvitsen.

Niitä ystäviä on tosin harvinaisen vähän täällä Valamon vuoden 2014 kirkolliskokouksessa, jossa nyt olen ja josta nyt yritän tehdä jos jonkilaista juttua niin videoina, suorina netti-TV-lähetyksinä, kuvina kuin tekstinäkin. Tosin en koskaan kuvitellut, että tällä tarmolla ja etenkin tällaisilla välineillä tuollaistakin hommaa joskus teksisin, mutta niin vain teen. Kuvaan videoita, joista en lapsuudessa tiennyt mitään. Silloin oli vain kaitafilmiä, joka piti kehittää Saksassa, kun Suomessa ei osattu ja johon vain apteekkarilla oli varaa. Elokuvissakin käytiin pari, kolme kertaa vuodessa, kun kiertävä elokuvien esittäjä saapui kylälle ja istuimme katselemassa Pekka Puupää tai muita - yleensä kotimaisia - elokuvia pitkillä puupenkeillä työväentalolla.

Nyt oma poikani komensi isänsä kuvaamaan ja tekemään netti-TV-lähetyksiä kännykällä ja digi-kameralla, vaikka mieli teki jäädä kotiin makoilemaan. Mielensäpahoittajasta poiketen - hyvässä hengessä ja sovussa - vaikka jotain yhteistäkin yllättäen tässäkin Mielensäpahoittajaan löytyy: minät.


Mielensäpahoittajan miniä ei osaa arvostaa perunaa riittävästi ja saa aikaan mielipahaa tarjoamalla joulukinkun sijaan kalkkunaa. Minun kohdalla ei ole ihan samoin, mutta melkein, kun miniä ei osaa arvostaa suomalaisia sieniä ja erityisesti suolasieniä ja joka joulu joudun syömään jotain imellettyä laatikkoa. Mutta Mielensäpahoittajasta poiketen pärjään silti ihan hyvin miniäni kanssa, riitoja ei suuremmin ole.

Hieman on helpostusta tuonut kuitenkin kaikkeen tähän "mielensä pahoittamiseen" se, että on täällä Valamossa paikalla muitakin mielensäpahoittajia, jopa sellaisia, että he tuovat sen ihan selvästi esille. Jopa minulle. Ja minähän arvostan suuresti suoraa ja selkeää sananvaihtoa ja asioiden kertomista suoraan ja kiertelemättä, vaikka mielensä pahoittaen.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

24.11.14

Älä luota vieraaseen apuun

Suomenlinnan yksi kivitauluista.
(Kuva: Wikipedia)
Helsingin edustalla sijaitsevan Suomenlinnan eli Sveaborgin (Viaporin) pääsisäänkäynnin,vuosina 1753–1754 rakennetun ns. Kuninkaanportin, itse asiassa koko Suomenlinnan tunnusmerkin, yhteydessä on neljä kivitaulua, joihin on Augustin Ehrensvärdin toimesta hakattu ruotsiksi viestejä jälkipolvelle. Kuuluisimmaksi niistä on epäilemättä tullut lause, jota on käytetty mm. maamme itsenäisyytemme korostamisessa ja liittoutumattomuuden välttämisessä - siis ihan ajankohtaisissa aiheita vaikka vielä nyt 2000-luvulla. 

Tämä teksti kuuluu ruotsiksi:
"Eftervärd, stå här på egen botn, och lita icke på främmande hielp"
eli vapaasti suomennettuna:
"Jälkipolvi, seiso täällä omalla perustallasi, äläkä luota vieraaseen apuun."


Tuota samaa Ehrensvärdin lauseen ajatusta meidän "ulkopuolisten" pitää noudattaa myös täällä Valamossa pidettävässä Suomen ortodoksisen kirkolliskokouksen tiedottamisessa. Jos jotain aiot kertoa, tee se omin avuin, sillä kirkon tiedotukselta et saa mitään apua. Kun sanoin, että laita nyt se tiedote, vastaus oli: "Katso kirkon sivuilta!"

On enhkä riskaabelia puhua omalla kohdallani tiedottamisesta, kun en ole alan ammattilainen ja tiedän termin käyttämisen nostavan joidenkin verenpainetta, mutta lohduttaudun sillä, ettei tuolla kirkon puolellakaan niitä (ammattilaisia) pahemmin ole. Joten ainakin siltä osin tasoissa ollaan, joitain osin toivottavasti myös heitä edellä.

Meidän "harrastuksen pohjalta" tiedottavien tulee hankkia kaikki: laitteet, tiedot, tilat, tapahtumien aikataulut, jne. itse, mitään emme saa, vaikka pyytäisimme. Kerran olen aikaisemmin (ennen tätä päivää) pyytänyt ja esittänyt toiveen, että saisimme kirkon lehdistötiedotteen meillekin Ortodoksi.netiin. Silloin sain yhden, muita ei ole koskaan näkynyt eikä kuulunut, eikä ilmeisesti jatkossakuaan kuulu. Voihan olla, että osoitteeni on kadoksissa. Se muuten on, ihan tiedoksi vain kaikille: nettihoukka(at)gmail.com

Ensmmäinen kokouspäivä oli melkoista haipakkaa, viralliset aloitusseremoniat puheineen ja sitten jo lähetekeskusteluun, jossa ruodittiin monin tavoin esityslistalla olevia asioita. Lähetekeskustelusta on useita puheenvuoroja videoina Ortodoksi.netin Facebook-ryhmäsivulla, jossa niitä voi katsella ja kuunnella, mikäli on ilmoittautunut sivun jäsneksi. Kaikki eivä sinne pääse, sinne pitää ihan oikeasti ilmoittaa halukkuutensa liittyä jaloon seuraan. (kts. www.facebook.com/groups/ortodoksinet/).

Tämän päivän surullisisin tapahtuma oli ylimääräisten puheenohtajien valinta. Tavallisesti piispojen lisäksi valitaan yksi pappisvarapuheenjohtaja ja samaan tehtävään yksi maallikkoedustaja. Papit saivat nimen ulos suustaan, mutta maallikot istuivat typertyneinä ja kukaan ei pystynyt/osannut/voinut/kyennyt ehdottamaan ketään maallikkoedustajaa varapuheenjohtajaksi. Hävetti! Viimein sitten yksi papiston edustaja esitti helsinkiläistä maallikkoedustajaa tehtävään. Nyt molemmissa varapuheenjohtajuuksissa on edustaja Helsingistä. Sillä lailla!

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kts. Ortodoksi.net / YouTube: Arkkipiispan aloituspuheenvuoro

Hiippakunta vai seurakunta toiminnan ytimessä

Suomen ortodoksisen kirkon ylin päättävä elin, kirkolliskokous, pohtii vuoden 2014 kokouksessaan Valamossa, onko kirkollisen toiminnan keskiössä laaja hiippakunta (joita on Suomessa kolme) vai seurakunta (joita on reilut kaksikymmentä).

Tosin osittain joitain asioita on jo lähes lopullisesti päätetty, kun lakitekstit on muutama vuosi sitten kirjoitettu ja eduskunnassa päätetty. Laki ortodoksisesta kirkosta määrittelee, että kirkon perusyksikkö on hiippakunta (OrtL 6 §). Lain mukaan seurakunnan tehtävä on toteuttaa kirkon tehtävää alueellaan ja huolehtia pyhistä toimituksista, ortodoksisesta ja kasvatuksesta ja opetuksesta, diakonia- ja hyväntekeväisyystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä (OrtL 44 §). Mutta tietysti ainahan eduskunta voi lakiakin mutta, vaikka hieman ihan rehellisesti sitä epäilen tässä tapauksessa.

Nyt painopistettä halutaan siirtää - lähinnä piispojen ja esikunnan hallintobyrokraattien toimesta - enemmän tai joidenkin mielestä liikaa tai täysin hiippakuntiin, jotka jatkossa määrittelisivät suuren osan sellaisista taloudellisista asioista ja osin muistakin seurakunnan resursseista oman seurakunnan ja siellä vaikuttavien toimijoiden sijasta. Seurakuntiin jäisi vain eräänlainen neuvoa-antava neuvosto ja seurakunnan valtuustot lakkautettaisiin ja siirrettäisiin hiippakuntatasolle. Piispan valtaa asioiden ratkaisemisessa ja etenkin esimiesasemassa lisättäisiin ja korostettaisiin.

Hyvää asiassa on varmaan se, että nykyisessä taloudellisessa tilanteessa on järkevää yhdistää joiltain osin voimia ja resursseja tehokkaampaan käyttöön. Pelottavaa asiassa on piispan aseman korostuminen, jota monella taholla pelätään. Tosin, jos piispalla olisi käytössään vaikkapa keskushallinnossa tai omassa hiippakunnassaan tehokas esikunta, joka hoitaisi käytännön "likaiset asiat", työnjohdon, työntekijöiden palkkaamisen ja erottamisen, jne. taitavasti ja osaavasti, piispalle jäisi silloin vain teologinen, hengellinen johtaminen eikä hän edes pyrkisi - tai paremminkin sanottuna hänen ei tarvitsisi pyrkiä - pääsemään "visiiriksi visiirin paikalle" hoitamaan hommia, joita hän ei osaa ja joihin häntä ei ole koulutettu, tällainen toimisi. Mutta samaan hengen vetoon on sanottava myös, että jos lehmällä olisi siivet, se lentäisi.

Asian pelottavuuteen liittyy varmasti myös yhden kolmesta hiippakunnasta esittämä nykyinen rooli, jonka monet kokevat isotteluksi, uhitteluksi, ylivallaksi, ylimielisyydeksi ja Kehä III:n ulkouolisen alueen elämän ja olosuhteet unohtavaksi ja niistä tietämättömäksi. Tämä hiippakunta on paisunut muuttoliikkeen ja yhteiskunnallisen aluepolitiikan vuoksi liian suureksi jäsenmäärältään ja tilanteen rauhoittaminen kirkon kannalta vaatisi vaikkapa hiippakuntien aluerajojen muuttamista ja niiden koon tasaamista jäsenmäärien suhteen. Muussa tapauksessa pelätään, että kaikki resurssit menevät yhden alueen kehittämiseen ja muut jäävät "huutolaispojan asemaan". Merkkejä kun jo on ilmennyt joissain asioissa siihen suuntaan ja alueellinen ja jopa perhekeskeinen klikkiytyminen on kaiken muun lisäksi vaikeuttanut asioiden järkevää hoitamista ja sujumista.


Asiasta tullaan joka tapauksessa varmasti keskustelemaan ja siihen liittyy myös yksi - oikeastaan ainut tehty - kirkolliskokousedustajan aloite, jonka mukaan esitetään, että hallinnon kehittämisen päälinjasta päätetään vasta vuoden 2015 kirkolliskokouksessa, kun esityksiä vaihtoehtoisista malleista on saatu. Tämä voi pahimmassa tai parhaassa - näkökannasta riippuen - tarjota mahdollisuuden joko tilanteen rauhoittamiseen tai se totaaliseen sotkemiseen, jossa muuten kirkolliskokous on jo aikaisemmin melkoisen reippaasti kunnostautunut. Mitä nuo vaihtoehtoiset esitykset sitten ovatkaan, torstaina olemme tässäkin asiassa ehkä viisaampia.

Hieman - tai oikeastaan kovasti - tässä samalla mietityttää, missä mennään kirkon seuraavan, vuoteen 2020 ulottuvan strategian kanssa. Kukaan ei käytävillä puhu siitä. Asia on, kuin se olisi sivuraiteilla, ja vaikuttaa, kuin se olisi nyt täysin toissijainen asia kaiken tämän muun hypetyksen - piispan vaalin ja hallinnon uudisamisen - keskellä. Vaikka kaiketi sen, jos minkä, pitäsi olla kirkkomme päätösten keskiössä. Ainakin näin tavallisen, kaiken tämän touhun maksavan jäsenen kannalta katsottuna. Strategian valmisteluun kun pitäisi osallistua kaikki tahot - ihmiset, kaiken verorahoillaan maksavat jäsenet seurakunnissa, seurakunnat hiippakunnissa ja hiippakuntien valitsemat edustajat - kirkkokansan sinne vaaleilla valitsemat, "kirkolliset kansanedustajat", kirkolliskokousedustajat - kirkolliskokouksessa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

23.11.14

Lievää levottomuutta ilmassa - kirkolliskokous alkaa kohta


Valamo iltavalaistuksessa iltapalveluksen jälkeen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Taisinpa jossain vaiheessa melkein luvata (ainakin itselleni), etten enää mene mukaan kirkolliskokoukseen, kun kerran sieltä kerran pois pääsin. Tulihan siellä istuttua parikin "kakkua", kuusi vuotta, toisen vielä sivistysvaliokunnan puheenjohtajana. Hyvässä muistissa ovat vielä ne tuhottoman pitkät ja asioita täynnä olevat kokoukset, joissa istuttiin aamuvarhaisesta iltamyöhään. Vaikka silloin toisella kaudella sivistysvaliokunnan ihmiset olivat mukavia ja ahkeria sekä auttavaisia, reilut kolme tiukkaa kokouspäivää veivät yleensä kaikki voimat vanhasta miehestä, joka olin jo silloin, muutama vuosi sitten. Joten entäs nyt.

Nyt ei tarvitse tai oikeammin en edes saa osallistua valiokuntien kokouksiin, koska ne ovat yleisöltä suljetut ja minä kuulun yleisöön. En tosin istuskele kokoussalin takaosan tuoleilla ja kuuntele silmät ummessa, puolinukuksissa puheita, vaan kuvaan koko ajan suoraa netti-TV-lähetystä kokouksen tärkeimmistä osista. Mitä ne ovat, sen joutuu aina päättämään noin viisi sekuntia ennen tilanteen alkamista, joten mitään aikataulua ei ole. Mutta lähetykset voi katsoa joko suorana ja pitää Ortodoksi.netin auki koko ajan tai katsella suorien lähetysten tallenteita osoitteesta: bambuser.com/channel/ortodoksi.net silloin, kun haluaa.

Ensimmäinen lähetyskin Valamosta on jo netissä. Se oli sunnuntai-illan ehtoopalvelus ja sen yhteydessä toimitettu akatistos Jumalansynnyttäjälle. Se löytyy netistä osoitteesta: http://bambuser.com/v/5098385 . Akatistos alkaa nauhoituksessa noin 40 minuuttia alusta ehtoopalveluksen jälkeen. Kokonaiskesto nauhoituksessa on hieman yli tunnin.

Hieman olen jo ennättänyt haistella ilmaa ja selvästi on pientä jännitystä ilmassa. Viime hetken "Jobin postina" tuli yllättävä tieto, että yksi varamiehistä on estynyt tulemasta kokoukseen ja hänen tilalleen ei ole saatu ketään muutakaan, joten vajausta on nyt maallikkoryhmässäkin. Puntit ovat nyt tasan papiston + kanttorien kontra maallikkojen kesken 17 - 17.

Maanantaina 24.11. kokous alkaa virallisesti. Aamu on saapumista, ruokailua, majoittumista ja kello 12 alkaa rukouspalvelus, jonka yhteydessä on kokousedustajien ryhmävalokuvaus. Varsinainen kirkolliskokous alkaa ensimmäisellä täysistunnolla klo 13 ja siitä se sitten jatkaakin omaa aikatauluaan asioiden valmistumisen ja kokoukseen tuomisen tahdissa. Netti-TV-lähetykset alkanevat jo puolenpäivän aikaan ja jatkuvat stten klo 13 täysistunnossa.

Jännityksen aiheuttaja - piispan mahdollinen vaali - on vasta kolmantena kokouspäivänä keskiviikkona noin klo 10, minkä jälkeen lehdistökin kuulee tuloksen ja kokous jatkuu päätökseensä. Kirjoitin "mahdollinen vaali", kun tästä porukasta ei koskaan tiedä päättääkö se ihan tosissaan valita piispan vai tekeekö "viimevuotiset" ja lykkää taas valintaa jonkun alueellis-kirkkopoliittisen tai piispojen valtapoliittisen syyn vuoksi. Mutta saapas nähdä, mitä tossu tehdä!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kirkolliskokousedustajan painajainen - toisen unelma

Soppajonossa Tampereella.
Kohta alkaa Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous Valamossa. Listalla on monia tärkeitä asioita, joihin toivottavasti kaikki kirkolliskokousedustajat ovat valmistautuneet huolellisella etukäteistyöllä. Tuo etukäteistyö ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joku (yksi tai kaksi) on tutustunut asioihin, muodostanut siitä kuvan ja mielipiteen ja sitten jotkut muut vain nyökkäilevät: "Hyvä, hyvä!"

Sinänsä tämä kohta alkava kokous on lähes malliesimerkki ja oivallinen tilaisuus saada läpi mitä erilaisimpia (huomaa mitä adjektiivia EN tässä yhteydessä käyttänyt) ehdotuksia, kun valtaosa edustajista puuhastelee todennäköisesti valtaosin vain yhden asian - tai korkeintaan kahden - kimpussa. Tärkeitä asioitahan nekin ovat, mutta, mutta ...

Historia on tarjonnut monia esimerkkejä hämäyksestä. Tyyli: kansalle tarjotaan "leipää ja sirkushuvia", "panem et circenses", on aina toiminut, kun on huomio pitänyt viedä pois jostain muusta, yleensä vallanpitäjän tai kansalta valtansa saavan päättäjän toimista. Sama toimi Roomassa ja se toimii yhä mainiosti Venäjällä. Kukaan ei puhu Ukrainasta, kun vallanpitäjät pelottelevat lännen vallankaappauksella tai ketä ja mitä ja millä nyt sitten milloinkin pelottelevatkaan.

Pohdiskelin, mikähän mahtaisi tällä kertaa olla tässä kokouksessa kirkolliskokousedustajan painajainen, tilanne, jota hän ei ole osannut odottaa ja joka vyöryy tuttuun tapaansa äkisti päälle. Muistan joskus, kun itse olin samanlaisena edustajana, että yleensä joku asia aina tuli puskista, milloin se oli rahaesitys museolle, milloin puolenmiljoonan laina kulttuurikeskukselle tai jotain muuta. Hyvää noissa esityksissä oli se, että edustajien adrenaliinitaso nousi ja sitä myötä useimpien suoritustaso, ainakin niiden, jotka vain hereillä pysyivät, osa kun nukkui vielä tuolloin vanhemmuuttaan.

Mutta tässä tulevassa kokouksessa, ajattelen, siihenkö menee tehokas valmistautuminen, suuri ennakkotyö ja valtaisa kulisseissa lobbaaminen. Mahdollisesti! Pian se nähdään. Mutta pitäisiköhän tästä nyt viimein herätä ja lähteä ajelemaan kohti kirkolliskokousta. Huomenta!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

22.11.14

Taas piispaa tekemässä

Olen pari kertaa eläessäni ollut "piispaa tekemässä". Ensimmäinen oli vuonna 2000 Kreikassa Ateenan Mitropolissa, Ateenan pääkirkossa, Jumalansynnyttäjän, Neitseen Marian ilmestyksen katedraalissa, kun silloisen tilapäisen asuinpaikkani Moni Pendelin johtaja, igumeni, vihittiin Marathonin piispa Ioannikseksi. Pääsin kuvaamaan tilaisuutta aivan Kreikan silloisen, nyt jo edesmenneen arkkipiispa Kristodouloksen istuimen viereltä - hyvä etten melkein Pyhän Synodin keskellä ollut.
Arkkimandriitta Ioanniksesta tulee Marathonin piispa Iaonnis Kreikan Pyhän Synodin myötävaikutuksella Ateenan Mitropolissa v. 2000.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Toisen kerran olin Kuopiossa, Pyhän Nikolauksen katedraalissa, kun silloinen Valamon munkki, arkkimandriitta Arseni vihittiin apulaispiispaksi Kuopion pääkirkossa. Vuosi taisi olla 2005. Molemmat juhlallisuudet olivat vakuuttavia hetkiä. Erilaisia tosin, sillä kreikkalainen toimii joissain tilanteissa erilailla kuin suomalainen, vaikka seremonia on pääpiirteittäin täysin samanlainen. Tuossa ekassa vihkimyksessä pääsin lisäksi juhlaillallisille ateenalaiseen loistoravintolaan ja kylläpä ruoka ja sen oheistuotteet silloin maistuivatkin normaalin luostarimuonan jälkeen hyvältä.
Juuri tehtäväänsä asetettu uusi Joensuun piispa Arseni jakaa ehtoollista kirkkokansalle silloisen ylidiakoni Kimmo Kallisen kanssa Kuopion katedraalissa vuonna 2005.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Nyt näyttäsi jälleen, että pääsen ainakin katsojana mukaan tilaisuuteen, jossa mahdollisesti tai toivottavasti tehdään päätös uudesta metropoliitasta, ei siis ehkä enää uudesta piispasta, koska valittava metropoliitta saattaa jopa parhaassa tapauksessa olla jo piispa, mutta katsotaan nyt kuitenkin. Kannunvalanta ja huhut liikkuvat tiuhaan ortodoksisessa maailmassa - pienessä piirissä, koska ortodoksinen kirkko on kuitenkin vähemmistökirkko Suomessa.

Jonkun "varman tietolähteen" mukaan ehdokkaita on runsaasti, jonkun kaksi ja jonkun kolme. Riippuu hieman sanojan hiippakunnasta, montako. Joku piispa tekee runsaasti taustatyötä, joku ei ja joku kaiketi vaikenee, kun on pakko. Mutta valitsijat ovat osin levällään kuin varpusparvi ja suurelta osin myös täysin tietämättömiä, missä mennään.

Valinta tapahtuu - mikäli Luoja ja piispainkokous sen suo - pian marraskuun lopulla Valamon luostarissa pidettävässä kirkolliskokouksessa, mahdollisesti sen toisena ja kolmantena päivänä - tiistaina 25.11. ja lopullisesti keskiviikkona 26.11. Valintaan ja koko prosessiin osallistuvat niin kirkolliskokous, joka asettaa ehdokkaat piispainkokoukselle, joka taas valitsee ja hyväksyy ehdokkaat ja asettaa ehdolle, minkä jälkeen sitten kirkolliskokous valitsee metropoliitan eli hiippakuntapiispan.

Ehdokkaiden ehdollepano kirkolliskokouksessa tapahtuu poikkeuksellisesti suljetussa kokouksessa, josta ajetaan ulos kaikki muut paitsi kokoukseen osallistuvat viralliset edustajat ja toimihenkilöt. Minkäänlaista edeltävää vaalityötä ei tapahdu - ei ainakaan julkisesti. Kulisseissa kyllä ja lobbaus käykin melko kuumana.

Tilanne on hieman kuin juuri päättyneissä Romanian presidentinvaaleissa. Siellä kuten nyt meilläkin kaikki mahdolliset tiedossa olevien ja mahdollistenkin ehdokkaiden töppäilyt viimeisiltä viideltä, kymmeneltä vuodelta on kerätty talteen ja niitä käytetään härskisti tai oivallisesti - näkökulmasta riippuen - hyväkseen oman puolesta ja toista vastaan. Siinä niputetaan yhteen niin ryyppäilyt jossain ulkomailla kuin töppäilyt edustustilaisuuksissa tai mitä tarinoita nyt kunkin mielikuvitus ja huhut saavatkaan syntymään. Oleellistahan ei ole välttämättä asioiden oikeellisuus, vaan huhujen maukkaus, "herkullisuus" ja tietenkin niiden vaikuttavuus kuulijaan. Joku koetaan riskisijoituksena, joku turvallisena, joku varmana, joku pienimpänä pahana, joku liian jonain muuna. Mielipiteitä on yhtä monta kuin on sanojaa.

Itse kirkolliskokouksesta tuo vaali vie suuren osan mielenkiinnosta. Nyt olisi varmaan hyvä sauma saada lisää rahaa vaikka kirkkomuseolle tai jollekin muulle huuhaa-yritykselle, kun kaikki puhuvat vain piispanvaalista ja arkkipiispan istuimen siirrosta Helsinkiin ja energia ja mielenkiinto ei muuhun riitä. Listalla on toki muitakin tärkeitä asioita. Mm. hallinnonuudistus, joka tulee vaikuttamaan moneen kirkon jäseneen ja moneen seurakuntaan. On listalla muitakin tärkeitä asioita, sellaisiakin, joita ei edes virallisista listoista löydy, mutta esille ne tulevat - tavalla tai toisella, valiokunnissa tai suuressa salissa - ja saattavat olla aikanaan melkoisen merkittäviä ratkaisuja koko kirkkomme kannalta. Siksi hieman hirvittää tämä tällainen hypetys.

Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee pieneltä osin myös osallistujat, joiden jo odottaisi tässä vaiheessa hieman oppineen "hörripelin sääntöjä", miten siis kokouksessa toimitaan ja vaikutetaan. En tosin ole siitä ihan varma vielä, mutta kuten vanha Topin kanssa aviossa oleva naiskollegani sen jo vuosia sitten sanoi: "Toivossa on hyvä elää".

Mukaan kokoukseen on päässyt joitain "jokereja", varamiehiä, joiden tausta kirkon vaikuttajina on mielenkiintoinen. Yksi on vanha kirkolliskokousedustaja, pappi ja sovitteleva jäsen, yksi entinen kirkon työntekijä, joka joutui lähtemään työstään erilaisten syiden vuoksi muihin hommiin ja yksi on mielenkiintoisen hiippakunnan edustajana ilmeisesti yksi ko. hiippakunnan oppositioon kuuluva, mikäli nyt merkit paikkansa pitävät. Kyseisen hiippakunnan edustajien käyttäytyminen on nyt muutenkin suurennuslasin alla. Isottelevatko he, puuttuvatko he liiaksi toisen hiippakunnan asioihin oman hiippakuntajohtajan ohjeiden mukaan vai ajattelevatko he itse, mikä on kirkolle parasta ja monta muuta kysymystä sinkoilee ilmassa ja odottaa vastaustaan.

Samoin uskon jonkinlaista paniikkia olevan muuallakin, mikäli aavistukseni ja arvailuni nyt yhtään osuvat oikeaan. Mutta se ei ole enää mitään uutta, siihen totuin jo ollessani itse kirkolliskokousedustajana. Nyt saan - todellakin saan - seurata koko tuota ilmeisen käsikirjoittamatonta näytelmää ihan muussa roolissa kuin edustajana.


Pian saamme kuitenkin nuo vastaukset sinkoileviin kysymyksiin. Kirkolliskokous alkaa osin jo valiokuntien ja muiden kokousten toimin sunnuntaina 23.11., mutta vasta maanantaina 24.11. varsinaisesti ja kestänee, mikäli Luoja, eräs hiippakunta ja yksi piispa niin suo, ehkä kolme päivää.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

19.11.14

Näkymätön Ortodoksi(.net)

Tämän kertaisen jutun otsikko juontuu ruotsalais-suomalaisen Klaus Härön ohjaamasta ja 1950-luvulle Torniojokilaaksoon sijoittuvasta draamaelokuvasta. Elokuva perustuu Kerstin Johansson i Backen romaaniin ”Som om jag inte fanns” ja joka on saanut varsin kuvaavan suomalaisen nimen ”Näkymätön Elina”.

Eihän tuo otsikossa mainittu ortodoksinen tietosivusto, Ortodoksi.net, suinkaan näkymätön oleei varmaan koskaan ole ollutkaanmutta jotain analogiaa noilla kahdella – sivustolla ja Elinalla – kuitenkin on. Elinahan oli kohde (lapsi), jota ei huomattu erilaisuuden vuoksi, vaikka hän ei ollutkaan erilainen, vaan ihan samanlainen kuin muut. Elinakin halusi olla oikeudenmukainen ja puolustaa heikompia. Yksi muukin yhtäläisyys näiden kahden välillä vielä on. Se on sisukkuus, jota löytyy molemmista.

Ortodoksi.net on toiminut kohta kymmenen vuotta ja kehittänyt toimintaansa resurssiensa mukaan. Resurssien, joita ei koko aikana ole suinkaan ollut paljoa, mutta jotka on käytetty aina tehokkaasti ja sisukkaasti. Lisämausteena matkan varrella on koko ajan riittänyt kampittajia ja epäilijöitä sekä vähättelijöitä, ajoittain jopa työmme estäjiä. Heitä on ollut ns. tavallisten ihmisten lisäksi runsaasti mm. kirkon ja sen hallinnon parissa työskentelevissä. Eipä ole suuremmin haitannut, koska emme syö kenenkään kädestä, emmekä ole kenestäkään riippuvaisia taloudellisesti tai henkisesti, vaan täysin itsenäisiä toimijoita, jotka kuitenkin kaikessa tekemässämme työssä kunnioitamme suuresti oman rakkaan Kirkkomme perinnettä ja oppiajoskus tosin (valitettavasti) noiden "ihmeellisten" hallintoihmisten kustannuksella. Sellainen toiminta ei ymmärrettävästi tuo ystäviä kenestäkään "maallistuneesta hallintobyrokraatista" tai joskus jopa muistakaan kirkon työntekijöistä, joilla on omassa työssään pelkästään "oma lehmä ojassa" tai jotka jopa pelkäävät sanoa meille edes "hyvää päivää", koska joku ylempi papillinen henkilö saattaa suuttua siitäkin.Olemmekin jo tottuneet siihen, että jotkut tahot kiittävät meitä työstämme vain "out of office", epävirallisesti nurkan takana, ei koskaan julkisesti.

Aika ajoin olemme yrittäneet pohtia noita kampittajia ja muita vastustajia sekä heidän motiivejaan. Hallintobyrokraattien osalta se on selvää: he eivät pidä, että heidän virheistään ja mielestämme kirkkomme kannalta vääristä tai ainakin arveluttavista ratkaisuista kerrotaan muille, lähinnä siis kansalle, koko tämän "härdelin" maksajille. Muiden kampittajien kohdalta syyt eivät aina ole selvinneet ja siksi olemme vain tyytyneet arvailemaan niitä. Aina olemme onneksi myös päässeet niiden aiheuttaman hetkellisen mielipahan yli, vaikka joskus väsyneenä se on saattanut kestää hieman pitempäänkin.

Syitä tuollaisiin kampittamiseen olemme siis joidenkin kohdalla vain arvailleet, harva on tullut siitä itse kertomaan. Syitä voivat olla omat pahat mielialat, yksinäisyys, pettymykset toisiin ihmisiin, parisuhteeseen, omiin lapsiin tai jopa lapsettomuuteen ja mihin kaikkeen sitä voikaan ihminen pettyä, mutta myös varmasti taustalla on erilaisia persoonallisia ominaisuuksia, joiden hallitseminen ei kaikilta onnistu iästä, terveydellisistä tai muista syistä johtuen.

Yksi yllättävä ja erilainen sivuvaikutuskin on mielestämme ollut joskus havaittavissa. Sille on hieman vaikea keksiä yksiselitteistä yhtä nimeä, mutta se pitää sisällään niin kateutta, pyrkyryyttä, hakeutumista parempaan asemaan ja kilpailua vihreämmästä oksasta. Varmasti vielä jotain muutakin, mutta eiköhän tuo lista suunnilleen kuvaa sitä, mitä tarkoitan. Tällaista toimintaa on ollut etenkin akateemisessa maailmassa, joka ei suinkaan ole meille tuntematon, mutta jonka liiallista korostamista olemme tietoisesti välttäneet sivustossa, joka on tarkoitettu kaikille ja erityisesti tavallisille ihmisille valistukseksi ja tietolähteeksi. Akateemiset kun ovat näissä omissa tietolähteissään huomattavasti sisäsiittoisempia.

En nyt ryhdy liian yksityiskohtaisesti purkamaan noita ajatuksiani, mutta kerron nyt joitain esimerkkejä. Taipaleemme ensivaiheilla meillä oli vaikeuksia selittää joillekin akateemisen maailmankin ihmisille, että a) se, mitä teemme, on meidän tekemää, ei jonkun yliopistoihmisen, joka voisi lukea ne omaan CV:nsä ja b) jos meidän tekemäämme käytetään väärin tuolla tavalla, se ärsyttää meitä ja saa aikaan vastareaktioita.

Jouduimme joissain tilanteissa puuttumaan tilanteisiin, kun sivustomme materiaalia käytettiin luvatta ja ilman lähdemainintaa jopa omiin, kirkolle vieraisiin kaupallisiin tarkoituksiin, joko rikosilmoituksella tai lähettämällä suolaisen laskun lainaajalle.

Saimme toisinaan kitkeriä viestejä puuhastelustamme vaikkapa Minean parissa – kas kun joku olisi kaiketi mieluusti tehnyt siitä kirjan saadakseen hieman pennosia – ja me hörhöt menimme ja julkaisimme sen kaikille luettavaksi ilmaiseksi. Tai kun sivustollamme julkaistu – aikanaan varmaan yksi ensimmäisistä suomalaisista virtuaaliversioista – ortodoksinen virtuaalikirkko – oli niin hyvä, että yksi ja etenkin se ainokainen ilmoitti sivuillansa ja muissa yhteyksissä virheellisesti olevansa kyseisen työn kehittäjä ja etenkin sen alkuperäinen ideoija. Työn kuitenkin teki – ihan oikeasti – yksi sivustomme perustajista ja ylläpitäjistä omana yliopistollisena (sic!) opinnäytetyönään ihan toisen henkilön ohjauksessa.

Hiemantosin  aivan pienen pientäkarvasta jälkimakua koin noista ajoista, kun sain äskettäin käteeni uuden julkaisun, johon Ortodoksi.net oli löytänyt Internetin ihmeellisestä maailmasta kauniin ortodoksisen laulun YouTubesta ja teki siitä sitten vuosi-pari sitten ensimmäisen suomennoksenkin omille Fb-sivuilleen. Kappaletta kysyttiin pian tuohon silloin suunnitteilla olevaan julkaisuun ja annoimme ilman muuta luvan myös suomennoksemme käyttöön, jos se vain on riittävän hyvä julkaistavaksi. En tiedä oliko, minulla ei ole enää helposti löydettävissä tuota tekstiä, mutta laulun suomalainen teksti oli kyllä julkaisussa – todennäköisesti ja oletettavasti eri sanoin – toisen kääntämänä eikä sivustoamme tai sen osuutta mainittu missään.

Tämä seikka ei millään tavoin alenna tuon julkaisun arvoa, mutta palautti vain joitain inhimillisiä tuntemuksia tämän nettimatkan varrelta taas pintaan. Siihen palautumiseenkin tai oikeammin tähän reagoimiseeni oli kuitenkin suurinpana syynä varmaan oma väsymykseni, koska olen nyt taas ollut reissussa muutaman viikon pitkin ja poikin Eurooppaa ja alkaa väsy käydä vanhan käpälään. Jos olisin ensin nukkunut muutaman yön kotona ja saunonut kunnolla, en ehkä olisi tällaista juttua kirjoittanutkaan. Mutta nyt junassa matkalla kotiin kun on aikaa, niin tulkoon ja menköön tämäkin teksti.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com


P.S.Pohdin tämän tekstin julkaisemista kotiin tultuani ja nukuttuani kaksi yötä. Laitan sen kaiken uhalla silti julki, koska yhä olen samaa mieltä.

H@P