19.2.16

Tuntematon numero soittaa

Ollessani mukana vielä työmaailmassa, minulla oli suuren osan aikaa kaksi matkapuhelinta: oma henkilökohtainen matkapuhelin ja työnantajan minun käyttööni antama matkapuhelin. Oma matkapuhelin minulla on ollut jo noin neljännesvuosisadan, ensimmäisen sain joskus 1990 ja se oli silloin hinnaltaan aivan tolkuton, muistaakseni jotain 22 000 mummon markkaa eli nykyeuroina yli 3500 euroa. Onneksi sen hankintaan osallistuivat silloin muut tahot, enkä tarvinnut ostaa sitä itse omilla rahoillani, joten se ei kirpaissut omaa taloutta tolkuttomasti.

Ihan tarkkaan en muista, milloin sain ns. työpuhelimen, mutta joskus myöhemmin 1990-luvulla se ilmeisesti oli. Kauan matkapuhelin oli työntekijöillä jonkinlainen statussymboli. Paitsi kaupparatsuille, jotka kantelivat matkalaukun kokoisia Mobira-matkapuhelimiaan autosta matkailumajaan. Statussymbolius johtui varmaan osittain myös sen kalleudesta. Vasta myöhemmin niistä tuli kaiken kansan huvia, ja nykyään taitaakin maassamme olla matkapuhelimia enemmän kuin asukkaita, eli se tarkoittaa, että monella on useampi puhelin kuin yksi.

Jo varsin varhaisessa vaiheessa omasta matkapuhelimesta alkoi tulla ongelma, riesa. Kun minulla tiedettiin olevan se, minulle voi siis soittaa milloin vain ja mistä asiasta tahansa. Koskipa se sitten työtä tai jotain omia henkilökohtaisia asioita.

Työtehtäväni vuoksi jouduin silloin pahimmillaan melko usein vastaamaan puhelimeen aamukuuden ja keskiyön välisenä aikana. Soittaja ei ollenkaan ihmetellyt soittaessaan omaa lastaan koskevaa asiaa minulle klo 6 aamulla, kun vastasin siihen unisella äänellä herättyäni makeasta unesta, mitä vuorokauden aika mahtoikaan silloin olla.

Samoin soittaja ei suuremmin pohtinut, kun hän soitti keskiyön maissa ja halusi kertoa perheensä vaikeasta tilanteesta, joka sitten vaikutti lapsenkin kouluelämään. Ja tarinaa riitti sitten tunnin, pari. Yleensä kuuntelin, koska katsoin asian tärkeäksi, mutta samalla toki ärsyynnyin. Eikö minulla saanut olla ollenkaan omaa aikaa ja omaa elämää, vapaa-aikaa.

Noiden kokemusten rikastuttamana päätin sitten vaihtaa oman henkilökohtaisen matkapuhelimeni salaiseksi numeroksi. Vuodessa parissa se oli hävinnyt luetteloista ja ihmisten muistista, ja aloin saada sitä kaipaamaani rauhaa. Siihen soittivat vain ne, joille numeron olin anatanut.

Tosin moni muu valitteli, ettei minuun saa enää yhteyttä. Vastasin, että olen normaalisti tavoitettavissa klo 8 ja klo 16 välisenä aikana ja usein pitempääkin esimerkiksi klo 18 saakka omasta työpuhelimesta.

Henkilökohtaista numeroani ei enää saanut numerotiedustelusta eikä soittajan, siis minun numero näkynyt hänen puhelimessaan, kun soitin toiselle. Siinä oli vain teksti (hieman puhelinmerkistä riippuen): "Tuntematon numero soittaa".


Maailma on muuttunut sitten isiemme ajoista, jolloin vielä kierrettiin puhelimen kampea ja pyydettiin keskusneitiä, "sentraalisantraa", yhdistämään johonkin numeroon tai myöhemmin, kun pyöritimme puhelimen numerokiekkoa ja sitten myöhemmin näppäilimme puhelinnumeron, johon soitimme lankapuhelimella. Silloin ei toinen, joka nosti ns. lankapuhelimen korvalleen, tiennyt, kuka soittaa.

Nyt siis näemme, kuka soittaa tai ainakin yleensä näemme numeron, mistä soitetaan. Paitsi näiden salaisten numeroiden kohdalla. Silloin se ei näy. Se näkyy vain, jos lähetän tekstiviestin jollekin tai erikseen koodaan numeron näkymään numeron alkuun laitettavalla koodilla.

Jotkut ärsyyntyvät siitä, etteivät tiedä, kuka soittaa. Jotkut ovat sulkeneet tällaiset numerot pois omasta puhelimestaan ja ne eivät edes hälyytä tällaisessa puhelimessa. Jotkut eivät vain vastaa tällaisiin numeroihin. Miksi? Ilmeisesti syyllisiä ovat suurelta osin ns. puhelinmyyjät, jotka kauppaavat milloin lehtiä tai muita tarpeellisia tai tarpeettomia tavaroita. Moni kokee heidän joskus jopa lievästi aggressiiviset puhelunsa kiusallisiksi, koska he eivät ehkä osaa niin helposti sanoa: ei kiitos, ei kiinnosta.

Usein kuitenkin unohtuu, että joillain viranomaisilla on salaiset numerot. Viranomainen saattaa soittaa asiassa, joka voi - tai onkin - usein tärkeä. Poliiseilla ja lääkäreillä on usein salaiset numerot. Kirkonkin piirissä olen tavannut piispoja ja pappeja, joilla on salaiset numerot. Ainakin ns. henkilökohtaisissa puhelimissaan. Monella julkkiksella on myös salainen numero, jotta hän saa olla rauhassa vaikkapa yli-innokkailta faneiltaan.

Mutta mitä teet, kun puhelimesi soi ja soittajasta näkyy vain: tuntematon numero? Luulen, että kansa jakaantuu melko laajalti tässä asiassa. Jos itse en tunnista numeroa, joka soittaa minulle - minullakin siis yhä on salainen numero - vastaan kyllä, mutta vanhasta tottumuksesta sanon vain: "Haloo". Jos soittaja kysyy, kuka siellä, sanon vastaan: "Kuka soittaa?" Jos soittaja kysyy minua, mutta ei esittele itseään, kysyn yhä, kuka hän on, ennen kuin vastaan muuta.

Kovin on siis muuttunut tuo puhelimeen vastaamisen ja yleensä koko puhelinkulttuuri sitten isiemme ajoista. En tosin osaa sanoa, parempaan vai huonompaan suuntaan, kun itsekin toimin noin, kun toimin. Tänään kuitenkin kohtasin toisen kansankirkkomme papin, jolle soitin kiireessä niin, etten muistanut tai kerennyt koodata numeroa, jotta oma numeroni näkyisi hänelle, joten esittelin itseni heti puhelun aluksi. Kerroin nimeni ja paikkakuntani, mistä soitan. Mitä teki hän?

Kysyi ensin minulta, mistä firmasta soitan. Vastasin, etten mistään, vaan olen yksityinen henkilö. Se jälkeen hän sanoi sulkevansa puhelimen ja pyysi minua soittamaan sellaisesta numerosta, joka näkyisi hänen puhelimessaan ja löi luurin korvaan. En soittanut, koska asia, miksi soitin olisi ollut hänelle hyvä ja myönteinen asia kuulla, minulle se oli "aivan sama", yhdentekevä. Jos kohtelias esittäytyminen puhelun aluksi ei riitä, olkoon muutkin. Papillekin.

Kiukutti hieman. Kirjoitin blogin. Ja unohdan koko jutun ja lauhdun. Hulluja me suomalaiset!


Hannu Pyykkönen 
nettihoukka@gmail.com

Ei kommentteja: