Onko kirkolliskokous enää kirkon näköinen?

 

Kirkolliskokous Valamossa 2012

Ajatuksia kokouksen alkaessa 2025

Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous kokoontuu jälleen, tällä kertaa Helsingissä. Kyse on oman kirkkomme korkeimmasta päättävästä toimielimestä. Mutta koko sen ajan, mitä olen sitä kokenut, kuullut ja nähnyt, sen päätöksentekotapa on muistuttanut enemmän muualta lainattua, pientä, rakenteeltaan raskasta kirkollista eduskuntaa kuin hengellistä yhteisöä, jonka keskiössä olisi kirkon elämä, yhteys ja missio.

Seuraan kokousta nykyisin täysin ulkopuolisena, entisenä edustajana ja yhden valiokunnan entisenä puheenjohtajana. Reilun parin kymmenen vuoden seurannan ja pohdinnan jälkeen minun on kuitenkin yhä sanottava, että mielestäni kokouksen varsinainen toiminta, päätöksenteko, ei ole tuona aikana kehittynyt olennaisesti parempaan. Pikemminkin se elää omassa kirkkopoliittis-hallinnollisessa todellisuudesta vieraantuneessa maailmassa, kuplassa, jossa hengellinen näkökulma jää helposti toissijaiseksi ja samat asetelmat, samat henkilöt ja heidän samat ongelmansa muiden ongelmien ohessa toistuvat vuodesta toiseen.

Silti tai joka tapauksessa meidän pitäisi koko ajan muistaa kirkkoisä Johannes Krysostomoksen sanat:

“Kirkko ei ole ihmisten kokous, vaan Pyhän Hengen yhteisö.”

Mutta miltä tämä yhteisö näyttää ulospäin, kun sen ylin päättävä elin muistuttaa yhä vahvemmin maallista hallintohimmeliä?

Hengellinen orgaani vai maallinen koneisto?

Ortodoksisen kirkon päätöksenteko ei ole vain väistämätöntä maallisen vallan edellyttämää byrokratiaa, vaan sillä on aina myös hengellinen ulottuvuutensa. Kirkolliskokouksen tulisi olla paikka, jossa Pyhän Hengen johdatus on myös läsnä ja juuri, ihmisyyden puutteellisuuden läpi.

Mutta miten Pyhän Hengen johdatusta voi etsiä elimessä, jossa uusi edustaja käyttää vuoden tai pahimmillaan kaksi oppiakseen ylipäätään tarpeettoman monimutkaisen ja kuppikuntaistuneen kokousprosessin, päätöksenteon painopiste on liian usein epävirallisissa keskusteluissa, tärkeimpiä asioita sovitaan etukäteen ja osa edustajista ei koko kokousviikon aikana nouse puhujapönttöön kertaakaan?

Jos edustaja ei uskalla, jaksa, viitsi tai osaa käyttää edustamansa ryhmän julkista puheenvuoroa, mikä on koko toimielimen perusidea, ollaan tilanteessa, jossa edustuksellisuus on vain muodollista. Valiokuntien työ on tärkeää, mutta läpinäkyvyys ja vastuu punnitaan puhujapöntössä, ei kulisseissa.

Apostoli Paavali muistuttaa:

“Kaikki koetelkaa, ja pitäkää se mikä on hyvää.” 
(1.Tess.5:21)

Mutta mitä voidaan koetella julkisesti, jos keskustelu käydään pääosin piilossa?

Varjoja menneiltä vuosilta

Jo vuonna 2019 kirjoitin blogissani suoraan kirkolliskokouksen sulkeutuneesta ilmapiiristä. Silloinen julkisten kokousten striimaamiseni, jota siis tein minä, kun kirkon virallinen tiedotus ei vielä tuolloin hoitanut sitä, herätti suuttumusta ja jopa pelkoa: minua yritettiin ajaa ulos, ettei “väärä kuva” välittyisi julkisuuteen. Pelättiin, että kamerani näyttäisi maailmalle sen, mitä ehkä kaikki edustajat eivät halunneet omien seurakuntiensa näkevän.

Ironista kyllä, tänä päivänä juuri samat tahot toivovat avoimuutta ja kameroita, koska julkisuus ei enää pelota, vaan päinvastoin: houkuttaa, kiinnostaa. Nykykulttuurissa julkisuudesta on tullut oma arvonsa. Halutaan tärkeää medianäkyvyyttä, ruutuaikaa, mahdollisuutta tulla julkkiksiksi. Tämä kertoo kulttuurin totaalisesta muutoksesta, mutta ei välttämättä parempaan suuntaan. Yhä pelätään ihmisten mielipiteitä, "sometuomioita" enemmän kuin totuutta. Siksi kirkollinen media voisi toimia vastavoimana tällaiselle kehitykselle. Mutta asia ei ole kovin helppo toteuttaa, koska siihen tarvitaan molempien osapuolien toimia: sekä kirkollisen median ja kirkolliskokousedustajien.

Kaiken taustalla toistuu ehkä sama kysymys, jonka eräs vanha askeetti esitti oppilaalleen:

“Etsitkö totuutta, vai hyväksyntää?”

Kirkon sisäiset haavat eivät katoa vaikenemalla

Seurakunnissa on nähty viime vuosina liikaa järjettömiä projekteja, taloudellisia väärinkäytöksiä, riitoja, oikeusprosesseja, jäsenmäärän rajua laskua ja verotulojen hiipumista. Piispatkin ovat joutuneet julkisuuteen usein epämiellyttävissä yhteyksissä. On selvää, etteivät nämä ongelmat ole vain yksittäisiä “vahinkoja”, vaan ne heijastavat syvemmälle juurtunutta kulttuurista vinoumaa.

Pyhittäjä Serafim Sarovilainen muistutti jo aikanaan:

“Missä on rauha ja nöyryys, siellä on Kristus.”

Mutta missä on kirkolliskokouksen nöyryys, jos toiminnan perusta on oma tai alueen etu,  kirkkopoliittinen taktinen liike, eikä hengellinen vastuu?

Helsinki vai Valamo? Kyse ei ole vain rahasta

Kokous järjestetään jälleen Helsingissä. Kysymys, jota ei haluta käsitellä, kuuluu: miksi kalleimmassa mahdollisessa ympäristössä, kun kirkollisesti luontevin paikka olisi Valamon luostari? Syitä tähän ei ole avattu julkisesti. Miksi ihmeessä? Välillä tulee mieleen, tehdäänköhän vielä joskus aloite kokouksen viemisestä Ruotsin laivalle!

Helsinki tarjoaa kohtuullisen korkeat majoitus- ja matkakulut, kalsean kokousmiljöön, joka ei muistuta suuremmin mistään hengellisestä. Samalla Helsinki tarjoaa maallisen ympäristön, joka ei tue luonnollisella tavalla joulupaastoaikaan sijoittuvien kokouspäivien hengellistä rytmiä.

Valamo sen sijaan taas tarjoaa yhteisöllisen elämän, ortodoksisen rukousrytmin, tarvittaessa hiljaisuuden ja tilan, jossa päätöksenteko voisi todella tapahtua kirkon omassa hengellisessä ympäristössä. Samalla kustannukset olisivat todennäköisesti pienemmät ja kokous hyödyttäisi myös taloudellisesti juuri omilla toimillaan, ilman kirkollisverotuloja elävää silti kirkon tukea tarvitsevaa luostarilaitosta. Ja kokousen tiukasta rytmistä väsyneet vapaalle siirtyneet edustajat löytyisivät tarvittessa lähempää.

Kysymys on lopulta yksinkertainen:

Mistä käsin kirkko haluaa tehdä päätöksensä: hotellien kokoussaleista ja kabineteista vai rukouksen keskeltä?

Pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen sanoi:

“Kun teet päätöksen ilman rukousta, päätät yksin. 
Kun rukoilet, et ole enää yksin.”

Tämä koskee myös kirkolliskokousta.

Asialista vuonna 2025: raskas ja merkittävä

Tämän vuoden asialista on poikkeuksellisen painava. Siihen sisältyy muun muassa:

• kirkon tavoite- ja toimintasuunnitelma 2026–2030

• valtionavun heikkenemisen vaikutukset yleishallintoon ja sitä kautta heijastuksina seurakuntiin ja niiden vähenevään kirkollisveroon perustuvaan talouteen

• hiippakuntarakenteen mahdollinen uudistaminen, yksi vai kaksi hiippakuntaa, yksi vai useampi metropoliitta, vaiko artkkipiispa ja monta(ko) apulaispiispaa? Entä lainsäädäntö?

• keskushallinnon kiinteistön tulevaisuus Kuopiossa, mihin museo, mihin hallinto ja mihin tai mistä osaavat työntekijät?

• Oulun metropoliitan vaali (vai asian lykkäys), vai pitäisikö ihan ajatella totaalisesti kokonaan uudenlaista "hierarkiajärjestystä"

Hiippakuntarakenteen uudistaminen on erityisen vaativa kysymys. Se edellyttää rehellisyyttä menneisyyden ja tulevaisuuden suhteen, aitoa näkemystä koko kirkon ja sen jäsenistön tulevaisuudesta ja rohkeutta astua ulos vanhoista alueellisista asemista. Päätösten tulee palvella vain kirkon jäseniä, ei yksittäisten vaikuttajien kunnianhimoa tai pelkoja tai yhden (kenties ongelmallisimman) alueen hyvinvointia.

Kyse ei ole pelkästään rakenteista, vaan suunnasta

Kirkolliskokous on paljon enemmän kuin tekninen päätöksentekoelin. Se on paikka, jossa koko kirkon yhteinen ääni voisi kuulua, jos se sille suodaan. Kysymys kuuluu:

Haluammeko olla kirkko, joka tekee päätöksensä hengellisesti?
Vai kirkko, joka ylläpitää vanhoja rakenteitaan ja niihin kietoutuneita piirejä?

Haluammeko kokoontua luostarissa, rukouksen keskellä?
Vai hotelleissa ja kaupunkien hälyssä?

Haluammeko kirkon, joka uudistuu säilyttäen oman traditionsa vai kirkon, joka odottaa ratkaisevaa kriisiä?

Jos mikään ei muutu, jokin lopulta murtuu. Ja silloin kipu on syvä – eikä sitä voi enää ohittaa hymähdyksellä 😇 , laimeilla tiedotteilla tai turhanpäiväisillä somekuvilla ja pintapuolisuudella.

Pyhä Maksimos Tunnustaja tiivisti asian jo 600-luvulla:

“Kirkko ei romahda ulkoa, vaan sisältä,
kun ihmiset lakkaavat etsimästä totuutta.”

On aika kysyä, etsiikö kirkolliskokous vielä totuutta, kuinka johtaa kirkon jäseniä ortodoksista tietä eteenpäin. Vai etsiikö se pelkästään organisaation hallinnollista toimivuutta tavalla, joka voi kaventaa hengellisen vastuun näkökulmaa ja synnyttää kulttuuria, jossa todellinen johtajuus ja vastuu jäävät taka-alalle – niin seurakunnallisella kuin hiippakunnallisella ja ehkä koko kirkonkin tasolla?

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com