 |
| Vuoden 2008 kirkolliskokouksessa Valamossa oli puhumassa myös Sauli Niinistö, silloin ei vielä presidenttinä. (Kuva: Hannu Pyykkönen) |
Kirkolliskokouksen aika tuo taas mukanaan huhuja, kohuja ja kysymyksiä kirkon tulevaisuudesta
Marraskuun loppu on ortodoksisessa Suomessa kuin vuodenaikojen käännekohta — mutta ei aina hengellisessä mielessä. Silloin kokoontuu kirkkomme ylin päättävä elin, kirkolliskokous, ja samalla ennen kokousta käynnistyy tuttu pyörre: huhut, spekulaatiot ja lehtiotsikot. Usein ne eivät kerro kirkon sisäisestä hengestä vaan ympäröivän maailman levottomuudesta.
Kirkolliskokous – enemmän kuin vain kokous
Kirkolliskokous on Suomen ortodoksisen kirkon korkein päättävä elin. Se kokoontuu normaalisti kerran vuodessa ja käsittelee muun muassa hallintoa, taloutta, lainsäädäntöä sekä piispanvaaleja.
Kokous
ei kuitenkaan muuta kirkon oppia, dogmia — kokouksen tehtävä on
sovittaa ikiaikainen ortodoksinen kirkollinen traditio tämän päivän
suomalaisen todellisuuden raameihin. Joskus se on vaikeaa.
Joka tapauksessa moni odottaa siltä
ratkaisuja asioihin, jotka eivät edes kuulu sen päätösvaltaan:
vaikkapa naispappeudesta ja naisdiakoneista aina erilaisiin kanonisiin kysymyksiin ja
moniin muihin kysymyksiin ja jopa ns. ongelmiin, joista jokaisella tuntuu olevan mielipide.
Siis se ainoa oikea mielipide.
Median kestosuosikki: kohu kirkosta
Lähes joka vuosi näemme saman näytelmän. Tietyt journalistit tarttuvat kirkolliskokouksen ympärille syntyvään liikehdintään ja alkavat rakentaa tuttuja tarinoita: kuka on väärässä, kuka on melkein "konna", kuka kelpaa piispaksi, kuka ei.
Toiset pitävät näitä toimittajia rohkeina ja älykkäinä yhteiskunnallisina keskustelijoina — toiset näkevät heissä sen sijaan pelkästään hyökkääviä ääniä, jotka palaavat aiheesiinsa lähes pakkomielteisesti.
Olisi joskus varmaan terveellistä kysyä, mikä todella motivoi toistuvia kirjoituksia ortodoksista kirkkoa vastaan. Onko kyse journalistisesta velvollisuudesta, vanhoista kaunoista vai kenties jostain henkilökohtaisemmasta? Ja joskus herää myös varovainen, mutta väistämätön kysymys: vuotaako kenties joku kirkon sisältä tietoja ja tulkintoja julkisuuteen? On ollut tilanteita, joissa vaikuttaa siltä, että ehkä oma työntekijä tai mediaa taitavasti sijaistoimijana käyttävä kirkon sisäinen toimija on syystä tai toisesta päästänyt asioita julkisuuteen tavalla, joka ei rakenna luottamusta vaan hajottaa sitä.
Kirkon viestintästrategiassakin mainittu kirkon avoimuus ei tarkoita itseään vastaan kääntynyttä vuotokulttuuria.
Kun piispanvaali lähestyy, myrsky nousee
Tänäkin vuonna yhdessä hiippakunnassa ollaan valitsemassa uutta metropoliittaa. Ja jälleen ennen kuin yhtään ääntä on annettu, julkisuus on jo täynnä vihjailuja ja arvosteluja.
Yhtä varteenotettuimmista ehdokasta pidetään muka ”sopimattomana” — toisen nimeä ei haluta edes vielä mainita. Usein tämä vaikeneminen ei ole sattumaa. Uudet nimet pidetään visusti poissa julkisuudesta, koska jokainen tietää, että seuraava joutuu saman myllyn läpi. Turvallisinta on tuoda ehdokas esiin vasta kirkolliskokouksessa, kun valinta on jo käytännössä ennen kokousta valmisteltu ja lähes varma.
Kirkon johtajat ja hiljaisuuden aika
Suomen vähäinen ortodoksinen piispajoukko elää murrosvaihetta. Kaikki kolme toimivaa piispaa lähestyvät eläkeikää, ja osa saattaa lähivuosina siirtyä syrjään. Tämä luo epävakautta ja odottavaa hiljaisuutta.
Ehkä juuri tästä syystä toimessa olevien piispojenkin julkinen ääni on ollut viime vuosina varsin vaisua. Harvoin nähdään suuria hengellisiä puheenvuoroja tai kirjoituksia, jotka sytyttäisivät laajempaa hengellistä keskustelua kirkon sisällä. Sen sijaan on nähty lähinnä muodollisia esiintymisiä, juhlapuheita ja seremoniallista läsnäoloa, jonkinlaista ”patsastelua”. Kirkon henkinen johtajuus tuntuu odottavan uutta tulemista — tai uutta rohkeutta.
Henkilöstöpula ja piispakriisi
Kirkon henkilöstöhaasteet eivät rajoitu piispoihin. Seurakunnissa kärsitään jo nyt henkilöstöpulasta, mutta myös laajemminkin katsottuna tulevaisuuden johtajuus näyttää epävarmalta.
Silloin tällöin esiin nousee nuoria ja lahjakkaita pappeja tai papiksi opiskelevia, joiden on toivottu vuosien kuluessa kypsyvän piispalliseen tehtävään niin henkisiltä kuin hengellisiltä ominaisuuksiltaan. Kuka vaikeamman tien – seurakuntapappauden kautta – kuka kenties monen mielestä helpomman, mutta todellisuudessa vielä vaikeamman tien – luostaripappeuden kautta. Mutta monen kohdalla tie on vienyt toisaalle — ulkomaille, toisiin tehtäviin tai pois oman kirkon huomasta tai jopa kokonaan pois kirkon piiristä. Syitä on varmaan monia: henkilökohtaisia, teologisia ja joskus pettymyksiä kirkon sisäiseen ilmapiiriin.
Vanhemmat ns. leskipapit alkavat olla naisten terveiden elämäntapojen vuoksi ehtyvä luonnonvara, ja selibaattipappien kohdalla kysymys heidän asemastaan piispallisina ehdokkaina jakaa mielipiteitä. Tämä ei ole vain hallinnollinen kysymys, vaan se koskee laajemminkin kirkon käsitystä pappeudesta, kutsumuksesta ja pyhyydestä.
Kirkolliskokous jälleen Helsingissä – mitä odottaa?
Tänä vuonna kirkolliskokous kokoontuu poikkeuksellisesti Helsingissä, ei Valamon luostarissa, joka on ollut sille vuosikausia luontevin ja ehdottomasti sopivin ja hengellisesti latautunein paikka. Päätös herättää kysymyksiä: miksi näin, ja mitä sillä halutaan viestiä?
Onko
kyse vain logistiikasta – vai halutaanko kokous tietoisesti tuoda
median valokeilaan? Haluaako kirkon tiedotus päästä tässäkin helpommalla, koska Valamoon oli vaikea houkutella mediaa pitkien matkojen ja hankalan sijainnin vuoksi ja tiedottamisen eteen piti — ainakin yrittää — tehdä töitä. Helsingissä media on valmiina paikalla ja päästään helpommalla.
Olipa syy sitten mikä tahansa, tulossa on jälleen mielenkiintoinen
loppusyksy. Päätöksiä odotetaan, ja nimiä kuiskitaan
kulisseissa. Ja samaan aikaan moni ulkopuolinenkin seuraa tarkasti –
ei niinkään rakkaudesta kirkkoon, vaan koska draama
myy.
Kirkko ja media – välttämätön mutta vaikea suhde
On totta, että media voi joskus vääristää tai yksinkertaistaa kirkollisia ilmiöitä. Mutta yhtä totta on, että kirkko tarvitsee tervettä julkista keskustelua. Ilman avointa dialogia kirkko jähmettyy itseensä, ja kritiikin puute muuttuu sisäiseksi kuuroutumiseksi. Sitäkin on kirkkomme lyhyen historian aikana toki riittäväst nähty ja koettu.
Kirkon ja median suhde on kuin epätasainen avioliitto: toisiaan ilman ne eivät tule toimeen, mutta yhdessä eläminen vaatii kärsivällisyyttä ja rehellisyyttä. Kirkon on opittava viestimään omasta todellisuudestaan ilman pelkoa, ja median on opittava kuuntelemaan ennen kuin tuomitsee.
Ehkä silloin kirkolliset kohut voisivat muuttua keskusteluiksi, jotka rakentavat, eivät vain hajota.
Kirkon elämä jatkuu, vaikka maailma huutaa
Kaiken tämän keskellä on hyvä muistaa, että kirkko ei elä otsikoista. Se elää liturgiasta, rukouksesta ja ihmisten hiljaisesta uskosta.
Vaikka marraskuu tuo myrskyn, sen jälkeen koittaa aina joulupaaston ja joulun rauha. Ja ehkä juuri siinä on ortodoksisen kirkon vahvuus: se kestää kohut, vuodesta toiseen, ja jatkaa silti kulkuaan kohti valoa.
Hannu
Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti