Pikaunohtamisen torjuntaa

Lappeenrannan ortodoksisen hautausmaan muistelupaikka.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Muistan joskus hymyilleeni ihmisille, jotka kävelivät hautausmaalla hautoja katsellen. Nyt teen sitä jo täyttä päätä itsekin - siis kävelen hautausmaalla ja toki hymyilenkin yhä. Sielläkin.

Hautausmaa kertoo minulle aina jotain kyseisen paikan - joko kylän tai kaupungin - kulttuurista. Sieltä näkee yllättävän paljon asioita ihmisistä. Elävistäkin.

Hovineuvoksetarkin oli kuollut.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kävelin jälleen yhdellä tai itse asiassa kahdella hautausmaalla, sillä en ensin löytänyt sitä oikeaa ja menin "väärälle hautausmaalle". Olin käymässä vunukoitteni luona pikavierailulla Lappeenrannassa ja ajattelin samalla tiellä käydä kuvaamassa ortodoksisen hautausmaan erikoista tuohusten sytyttämispaikkaa. Pientä kirkkotornin muotoista rakennusta hautausmaan keskellä.

... ja lentomestari, jonka hautamuistomerkissä oli vanha suomalainen symboli, jota ei saa sekoittaa Natsi-Saksan symboliin. Tämä merkki oli vuosina 1918-1945 Suomen ilmavoimien koneen tunnuksena ja vasta toisen maailmansodan jälkeen sen merkitys natsien vuoksi pilattiin. Aiemmin se on hyvin vanha onnen vertauskuva, jota on käytetty onnen tunnuksena monissa eri kulttuureissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tapasin samalla reissulla ihania ihmisiä, jotka ystävällisesti opastivat oikealle hautausmaalle. Lähtivät jopa autolla näyttämään paikan. Tämän eläkkeellä olevan avioparin "harrastuksena" oli kunnostaa omien sukulaistensa unohdettuja hautoja. Rouva oli tutkinut sukuaan, josta oma äiti oli eläessään vaiennut tyystin ja nyt hän oli löytänyt lukuisia "uusia" sukulaisia - niin eläviä kuin kuolleitakin - joista hänellä ei ollut aiemmin mitään tietoa.

Juttelimme tavatessamme hautausmaiden siisteydestä, niiden luonnontilaisuudesta kontra sliippausuudesta ja hautamuistomerkkien säilyttämisestä. Pitkälti olimme samaa mieltä siitä, että silloin kun haudalla ei enää käy kukaan sitä hoitamassa, sen voisi varmaan ottaa "uusiokäyttöön" - haudata siihen siis uusi vainaja.

Tosin tuollakin hautausmaalla huomasi eron rikkaan ja vähemmän rikkaan kohdalla. Rikkaiden haudat olivat hoidettuja, vaikka kuolemasta oli kulunut todella paljon. Sitten oli hautoja, jotka olivat aivan hoitamattomia, vaikka kuolema oli ollut "vasta" 1980-luvulla. Toisilla oli siis varaa maksaa pitkästä haudan hoidosta, toisilla ei. Tai sitten kyse on periaatteesta. Tarvitseeko vainajaa muistella haudalla vuosikymmeniä? Milloin haudasta tulee kulttuurimuistomerkki?

Muistutus katoavaisuudesta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Itse edustan hieman sellaista ajattelutapaa, joka voisi olla perua vaikka ortodoksisuudesta. Kun haudalla oleva puuristi happanee ja kaatuu, on aika haudata siihen uusi vainaja. Haudalle ei pitäisi laittaa järkälemäisiä hautamuistomerkkejä, kivisiä kauhistuksia, jotka hiljalleen sammaloituvat ja harmaantuvat, mutta pysyvät pystyssä varmaan vaikka satoja vuosia, jos on tarvis. Jossain vaiheessa vainajastakin pitää "päästää irti". Se ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa, että hänet unohdetaan kokonaan.

Ortodoksisessa perinteessä on erilaisia tapoja muistaa omaa kuollutta läheistään. Haudalla tai myös usein kirkossa voidaan toimittaa vaikka panihida, vainajan muistopalvelus, ja muistella näin omaa sukulaistaan vaikka hänen syntymäpäivänään tai vaikka sitten kuolinpäivänään. Slaaveilla ja sitä myötä myös karjalaisilla oli omat mielenkiintoiset tapansa muistella vainajia. He ottivat eväät mukaan haudalle ja siellä sitten muisteltiin oikein kunnolla tätä kuollutta sukulaista ottamalla jopa vodkaryyppy hänen muistokseen ja usein vielä kaadettiin haudallekin oma ryyppynsä myös vainajalle itselleen.

Grobu Joensuun ortodoksiselta hautausmaalta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ortodoksiselle haudalle on joskus rakennettu pieni "maja", jota nimitetään grobuksi. Grobussa saattaa olla etuikkunan luukkuna pieni kääntyvä taso, johon sitten laitetaan ruokaa ja juomaa vainajallekin vainajien muistelupäivinä. Aiemmin tuo oli käytännössä hyvin hienovarainen tapa hoitaa sosiaalista köyhäinhoitoa, sillä eihän toki vainaja tuota evästä syönyt. Sen söivät hautausmaalle myöhemmin tulevat elämän murjomat ihmiset, mikäli nyt oravilta ja muilta eläimiltä ennättivät. Oravatkin saattoivat myös täydentää varastojaan noilla eväillä.

Paljon on tyyli muuttunut nykypäivinä. Enää harvemmin näkee eväiden syöjiä haudoilla. Eipä siellä näy ihmisiä oikein muutenkaan enää montaakaan. Unohdus on nykyisin huomattavasti pikaisempaa kuin ennen. Siksi kai minäkin kävin hautausmaalla, jotten unohtaisi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com