Kun olin vielä työelämässä, muistan hyvin sen ajan, kun tietokoneet saapuivat kouluihin. Ensin oli lerppukoneita, sitten korppukoneita — ja lopulta Mikro-Mikkoja, joita kannettiin niska vääränä opettajainhuoneeseen. Yksi per työpaikka, jos sitäkään. Vähitellen koneita alkoi sitten olla useammassakin huoneessa.
Moni suhtautui koneisiin epäluuloisesti:
– “Minä en ikinä koske tuohon pirun koneeseen!”
– “Viekää minut hullujenhuoneelle, jos joskus tuon koneen ääressä istun.”
Meitä, jotka istuimme 90-luvulla koneen ääressä – teimme “juttujamme”, kokeilimme, kirjoitimme, laskimme, opettelimme – pidettiin välillä jopa hulluina. Mutta vähitellen maailma muuttui.
Jossain historian lehdillä muistan lukeneeni samanlaisista vastareaktioista. Silloin taisi olla kyse hevosista ja ensimmäisistä autoista. Ihmiset epäilivät, pelkäsivät, jopa nauroivat autoja ja sitä "hulluutta". Mutta entä miten historia lopulta kulki?
Hevosen ja tietokoneen jäljillä
Hevosrattaat katosivat kaupunkikuvasta, ja autot ottivat niiden paikan. Samalla tavalla tietokoneet muuttivat rooliaan: lähes paholaisen keksinnöistä ja toistuvista ihmetyksistä jokapäiväiseksi työkaluksi, joka on nykyään läsnä kodeissa, kouluissa, työpaikoilla – jopa kodinkoneissa ja älypuhelimissa – autoissakin.
Ne ihmiset, jotka aikoinaan vannoivat, etteivät koskaan käytä tietokonetta, huomasivat pian jäävänsä ulkopuolelle. Joillakin työteho jopa heikkeni, koska he eivät päässeet käsiksi uuteen tietoon tai eivät voineet jakaa sitä työkavereiden kanssa. Silti heidän hiljainen tietonsa toki säilyi arvokkaana — mutta yhteys muuttuvaan maailmaan hiipui.
Moni
jäi silti eläkkeelle helpottuneena siitä, ettei tarvinnut opetella
tietokoneen käyttöä. Mutta ajan myötä he huomasivat – ehkä
liian myöhään – että maailma oli kuitenkin muuttunut.
Pankkikonttorit
sulkivat ovensa, palvelut siirtyivät verkkoon. Vanha pankkikirja
vaihtui verkkopankkiin. Ne, jotka eivät osanneet käyttää
konetta tai puhelinta, jäivät jälkeen. Osa jäi neuvottomiksi, osa
altistui huijareille. Ehkä heidän mielessään liikkui tunne: “Ehkä
minun olisi pitänyt opetella edes vähän.”
Tekoäly – uusi piru vai uusi kuilu?
Nyt
olemme jälleen uuden murroksen edessä: tekoälyn
aikakaudessa.
Samalla tavalla kuin tietokoneet aikanaan, myös
tekoälyssä näkyy sekä mahdollisuus että pelko.
Moni
vastustaa: “Minä en ikinä käytä tekoälyä!” tai “Se on
paholaisesta!”
Mutta historia opettaa, että pelko ei riitä
pelastusrenkaaksi viimeiselle rajalle. Tarvitsemme puhetta,
ymmärrystä ja nyt taas: teologiaa.
Arkkimandriitta Isidoros Katsos muistuttaa, että nykyiset kognitiiviset mallit eivät sisällä todellista älyä, vaan ne “jäljittelevät ihmisen ajattelun muotoja ilman sisäistä ymmärrystä”:
“Ne eivät tunne voiton iloa eivätkä tappion pettymystä. Ne ainoastaan toistavat ihmisen tekemiä siirtoja.” (Ortodoksi.net)
Tämä tuo esiin eron tekoälyn ja ihmisen välillä: tekoäly voi käsitellä symboleja ja tuottaa vastauksia, mutta sillä ei ole kokemusta, merkitystä eikä vastuullisuutta.
Teknolatria – varo teknologian palvontaa
Ortodoksinen
teologia on varoittanut jo kauan teknolatriasta
— teknologian palvonnasta. Se tarkoittaa sokeaa uskoa siihen, että
teknologia pelastaa meidät kaikesta. (Ortodoksi.net)
Se on kuin
ihminen nostaisi omien kättensä työn jumalaksi.
Teknologia on
hyvä palvelija, mutta huono isäntä. Kun uskomme sen ratkaisevan
kaiken, olemme jo astuneet sen alttarille.
Luovuus, persoona ja teknologia
Tekoälyn myötä herää kysymys: missä on ihmisen luovuus, jos kone voi tuottaa tekstiä, säveltää säveliä tai tehdä tai maalata kuvia? Voiko kone koskaan olla luova, vai sekoitammeko luovuuden vain jäljittelyksi?
Marina Stojanovic muistuttaa, että luovuus liittyy vapauteen ja identiteettiin:
“Luova ihminen ei tuota samanlaisia teoksia vaan jotakin autenttista.” (Ortodoksi.net)
Ja vielä syvemmin:
“Persoona on ihmisluonnon yleispätevä ilmaus… Persoonallisen identiteetin säilyminen on mahdollista vain Jumalassa.” (Ortodoksi.net)
Tämä
on tekoälyajan teologinen avain:
* Ihminen ei ole algoritmi, vaan
suhde –
suhde
Jumalaan, toisiin ihmisiin ja luomakuntaan. Jumala
itse on suhde – Isä, Poika ja Pyhä Henki – ei
yksinäinen tieto-olio.
* Luovuus syntyy kohtaamisesta, ei laskennasta. Kun
kaksi ihmistä kohtaa – opettaja ja oppilas, taiteilija ja yleisö,
ihminen ja Jumala – jotakin uutta syntyy. Tekoäly voi tuottaa
jäljennöksiä, mutta ei osallisuutta.
* Persoona ei ole
kopioitava rakenne, vaan elävä yhteys Jumalaan ja toisiin.
Ihmisluonnon vakavuus – teknologian paineessa
Professori
Chris Flordellis
on varoittanut, että tekninen ajattelu voi alkaa nähdä
ihmisluonnon vain mallinnettavana resurssina, eikä osallistumisen
mahdollisuutena. (Ortodoksi.net)
Jos ihmisestä tehdään vain laskennan kohde, hän menettää sen arvon, joka kuuluu hänen olemiseensa Jumalan kuvana
Ortodoksisessa
teologiassa vajavaisuus ei ole virhe, vaan kutsu.
Vajavuus on
ovenrako, josta armo astuu sisään.
Se on osallistumisen
mahdollisuus Jumalan elämään – ei epäonnistumisen merkki.
Kirkko, osallistuminen ja tekoälytyökalut
Teknologia ei voi korvata kirkollista osallistumista. Kirkon elämä ei ole passiivista katsomista, vaan yhteistä kokemusta, liturgiaa, rukousta ja yhteyttä. (Ortodoksi.net)
Siksi kirkko ei pelkää uusia välineitä, mutta ei myöskään alistu niiden vietäväksi. Teknologia on tervetullut silloin, kun se palvelee ihmistä – ei silloin, kun ihminen palvelee sitä.
Tästä
hyvä esimerkki on Nea
Ionian metropoliitta Gabrielin
ja Egean yliopiston kehittämä ortodoksinen tekoäly, LOGOS.
Se
ei ole hengellisen elämän korvike, vaan väline sen syventämiseen:
työkalu, joka ymmärtää ortodoksisen perinteen kieltä ja
logiikkaa, ja auttaa rukouksessa, opiskelussa ja opetuksessa.
Metropoliitta Gabrielin sanoin:
“Oikein käytettynä teknologia voi olla myös hengellisen kasvun väline.”
Suunta kontrollissa, ei hylkääjänä
Tekoäly ei ole mystinen paholainen, mutta se ei ole myöskään neutraali työkalu. Se ei tunne iloa eikä tuskaa, mutta voi paljastaa meidän sokeita pisteitämme. Se ei luo uutta, mutta voi yhdistää ja tukea – jos se pysyy välineenä, ei herrana.
Tekoäly
ei korvaa ihmistä, mutta se haastaa meidät kysymään:
Mitä
ihmisyys merkitsee teknologian keskellä?
Kirkko
voi ja sen tulee kulkea tämän kehityksen rinnalla – ohjaten, eikä torjuen. Teknologia ilman tarkoitusta on vaarallinen. Mutta kun
usko ja järki kulkevat käsi kädessä, kehitys saa merkityksen ja
suunnan.
-----
“Alussa oli Sana – ja Sana oli Jumalan luona.”
(Joh.1:1)
-----
Ehkä nyt on meidän aikamme kysyä:
Miten
Sana, Logos, voi puhua myös tekoälyn kautta – jos – tai paremminkin, kun me pidämme ohjat kädessämme?
Tekoäly ei ole vain tekninen ilmiö – se on peili, joka heijastaa ihmisen suhdetta luovuuteen, vastuuseen ja toisiin. Se haastaa meitä kysymään, mitä pidämme pyhänä, mikä on ihmisen arvo, ja missä kulkee raja koneen ja persoonan välillä. Kirkon tehtävä ei ole paeta kehitystä, vaan kulkea sen rinnalla – ohjaten, arvioiden ja muistuttaen, että teknologia ei saa syrjäyttää kohtaamista, rukousta eikä yhteyttä. Kun ihminen pitää suunnan käsissään, myös uudet välineet voivat palvella elämää, ei hallita sitä.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Lähteet
Arkkimandriitta Isidoros Katsos: Tekoäly ja teologian haaste, Ortodoksi.net
Marina Stojanovic: Luovuus digitaalisella aikakaudella – tekoäly, teologia ja kirkollinen taide, Ortodoksi.net
Professori Chris Flordellis: Ihmisluonnon ontologinen uhka uuden biologian ja tekoälyn aikakaudella, Ortodoksi.net
Teknolatria – teknologian palvonnan varoitus, Ortodoksi.net
Kirkon elämä ei ole katsomista vaan osallistumista, Ortodoksi.net
LOGOS – ortodoksinen tekoälyprojekti, Nea Ionian Metropolia / Ortodoksi.net
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti