Pysäyttävä hetki

Elämässä on hetkiä, jotka pysäyttävät. Ne voivat olla suuria tai pieniä, mutta jokainen niistä jättää omanlaisensa jäljen. Kuinka monta tällaista hetkeä ihminen kohtaa elämänsä aikana? Vastaus riippuu varmasti sekä ihmisestä itsestään että hänen ympäristöstään – perheestä, ystävistä ja niistä olosuhteista, joissa hän elämäänsä elää.

Kun katson omaa elämääni taaksepäin lähes kahdeksankymmenen vuoden taivalta, huomaan pysäyttäviä hetkiä kertyneen yllättävän monia. En tosin silloin, kun noita hetkiä elin, kokenut niitä ehkä samalla tavalla kuin nyt arvioidessani niitä elämäni pysäyttäviksi hetkiksi. 

Lapsuuden idyllinen maalaismaisema Tuupovaaran kirkonkylässä oli pieni ja tuttu, turvallinenkin, ja varmasti monella tapaa ajatellen täynnä pysäyttäviä hetkiä, joita ei vain silloin ymmärtänyt sellaisiksi. Jälkeen päin ajatelllen siihen tuli muutos, kun kymmenvuotiaana astuin aivan toisenlaiseen maailmaan: pääsin opiskelemaan Joensuun lyseoon. Olikohan se elämäni ensimmäinen pysäyttävä hetki? En tiedä, ehkä.

Se oli varmaan ainakin yksi ensimmäisistä, jonka näin jälkeenpäin sellaiseksi koen. Pienen lapsen elämässä varmasti suuri pysäyttävä hetki. Astuin suuren, kaikuvan koulun käytäville. Yksin. Tunsin koko koulusta vain oman isoveljeni. Koulurakennus tuntui jättimäiseltä, kuin omalta pieneltä kaupungilta. Mutta se opetti selviytymään, tutustumaan toisiin, sosiaalistumaan ja löytämään oman paikan tuon ajan maailmassa, sodan jälkeisessä Suomessa. Sisäänpääsy oppikouluun, opiskelumahdollisuus, avarsi maailmaani enemmän kuin osasin silloin ymmärtääkään ja loi varmasti perustan monille myöhemmillekin pysäyttäville hetkille.

Seuraava suuri pysäyttävä hetki oli ylioppilaaksi pääseminen vuonna 1969. Sen jälkeen elämä kuljetti armeijan kautta yliopistoon, ja valmistuin opettajaksi vuonna 1973. Jokainen näistä toimi kynnyskivenä kohti seuraavaa, mutta todellinen elämän kulkua muuttava pysähdys tuli pian sen jälkeen: avioituminen vuonna 1975.

Isyyteen liittyy kuva, jota en unohda. Olin valmentautunut olemaan mukana synnytyksessä, mutta esiin nousseet ongelmat estivät sen. En jäänyt oventaakse odottelemaan, vaan kuljin Mikkelin satamaan ja potkin pikkukiviä järveen, katselin tumman veden väreilyä ja kuuntelin heräävän aamun outoa hiljaisuutta. Se oli epätietoisuuden ja pyhyyden hetki yhtä aikaa. Lopulta kaiken käytyä hyvin ymmärsin, kuinka paljon isyys jo ensimmäisellä hetkellään voi ihmistä muuttaa. Hiljainen ranta ja veden syvyys jäivät mieleeni kuin vertauskuvana elämän arvoituksellisuudelle.

Työelämä toi mukanaan omat pysäyttävät hetkensä. Vuonna 1990 minut valittiin Mikkelin Keskuskoulun rehtoriksi, ja pian sen jälkeen sain kunnian toimia ensimmäisenä Päämajakoulun rehtorina. Ne olivat tehtäviä, jotka lisäsivät vastuuta mutta antoivat suunnattomasti merkitystä ja kasvattivat minua ihmisenä.

2000-luvun alussa ulkomailla eletty vuosi, lastenlasten syntymät ja monet muut odottamattomat tilanteet muodostivat elämän varrelle yhä uusia pysäyttämisen paikkoja, pieniä ja suuria, kaikki omalla tavallaan merkittäviä ja jälkensä jättäviä. Kun eläkepäivät alkoivat lähestyä vuonna 2010, ajattelin niiden olevan seuraava suuri pysäyttävä hetki – ehkä jopa viimeinen. Mutta elämä ei kuitenkaan koskaan mene aivan odotetusti.

Tavaroihin liittyy yksi oma erityinen pysäyttävä hetki. Aikoinaan niitä kertyi ympärille liikaakin – jopa neljän autotallin verran. Niiden keskellä yksi kokoelma on ollut toista tärkeämpi: ortodoksinen kirjakokoelmani. Se ei ole vain hyllymetrejä tai tuhansien kansien pinoja, vaan kuva ortodoksisesta elämästäni, identiteetistäni ja henkisestä kasvustani. Ortodoksinen kirkko on muovannut minua aikuisiällä varmasti enemmän kuin mikään muu; se on tuonut edes joskus arkeen rukouksen rytmin, juhlan merkityksen ja lohdutuksen hetket. Siksi kirjakokoelma on minulle kuin peili – se näyttää polun, jota olen kulkenut. Sen kohtalo on yhä avoin kysymys, ehkä siksi että sen merkitys elämässäni on ollut enemmän matkassa kuin määränpäässä.

Ja lopulta tuli se hetki, jota olin joskus hiljaa aavistellut, ehkä jopa hieman pelännytkin: mahdollinen kohtaaminen viimeisen pysäyttävän hetken kanssa. Edessä oli suuri operaatio, joka ”yleensä meni hyvin”, mutta sisälsi riskinsä. Silloin ymmärsin pysäyttävän hetken todellisen luonteen: sen, jolloin elämä todella pysähtyy ja kaikki muu katoaa taustalle.

Pysäyttävä hetki on se, jolloin aika tuntuu pysähtyvän ja ihminen näkee elämänsä kirkkaana, kuin veden pinnasta heijastuvan kuvan. Mitä sen jälkeen tapahtuu – sen näyttää vain aika.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

P.S.
Olen joulua odotellessa 16.12.2025 ajastanut tämän blogijutun ilmestymään 21.5.2026. Tuo päivä on eräs elämääni pysäyttänyt päivänä vuodelta 1978. En tiedä ajastushetkeä valitessani tulevaisuudestani yhtään mitään varmaa. Sen tällä hetkellä tiedän, että olen menossa Kuopioon KYS:iin suureen sydänleikkaukseen, ja se vuoksi jokin aika sitten kirjoitin tämänkin ja nyt kaiken varalta,
mutta samalla Luojaani luottaen, ajastin ilmestymään toukokuussa.
Toivottavasti luen aikanaan myös mahdollisia kommentteja!
Jos en, elämälle ja Jumalalle kiitos!
HAP