Mikä ortodoksisuudessa kiinnostaa?

 

Hyvä Paimen - seinämaalaus entisestä
Iisalmen evakkokeskuksesta.

Viime vuosina yhä useampi suomalainen, niin luterilaisista, vapaista suunnista kuin myös katolisesta kirkosta, on alkanut katsoa ortodoksisuuteen päin. Ilmiö ei ole äänekäs eikä helposti mitattavissa. Se ei näy kampanjoina tai suurina otsikoina, mutta se on todellinen. Usein se on hiljainen ja pitkään kypsynyt prosessi. Kun näitä kertomuksia kuuntelee, huomaa nopeasti, ettei kyse ole uskonnollisesta uteliaisuudesta tai halusta vaihtaa hengellistä tyyliä. Pikemminkin kyse on kaipuusta: toiveesta löytää uskolle paikka, joka kantaa myös silloin, kun sanat ja selitykset eivät enää riitä.

Etsijän tie ja käännynäiskriisi

Kaikki kiinnostuneet eivät tule samanlaisesta tilanteesta, eivätkä samasta syystä. Osa on etsinyt pitkään, osa pysähtyy vasta ensimmäistä kertaa. Joidenkin kohdalla taustalla on ilmiö, jota olen aiemmin kutsunut käännynäiskriisiksi. Tällä tarkoitan tilannetta, jossa ihminen huomaa, ettei hänen käyttämänsä hengellinen kieli, tavat tai rakenteet enää kanna samalla tavalla kuin ennen. Usko itsessään ei ole kadonnut, mutta sen paikka ja muoto tuntuvat epäselviltä.

Tällaisessa tilanteessa ortodoksisuus voi alkaa kiinnostaa juuri siksi, ettei se tarjoa nopeita vastauksia tai uusia muotoiluja, vaan kokonaisen kirkollisen elämän, johon voi astua vähitellen. Se ei lupaa ratkaista etsijän kysymyksiä kerralla, mutta se tarjoaa tilan, jossa kysymysten kanssa saa olla rauhassa ja jossa usko saa kasvaa ajan kanssa.

Liturgia, joka pysyy

Yksi selkeimmistä ortodoksisuuden vetovoimatekijöistä on jatkuvuuden kokemus. Moni huomaa, että ortodoksisessa kirkossa on jotakin pysyvää ja rauhoittavaa. Liturgia ei etsi uusia muotoja tai elämyksiä, eikä sen tehtävänä ole seurata ajan virtauksia. Ortodoksisuus ei kaipaa kokeellisia ratkaisuja, vaan pitäytyy perinteisessä liturgiassa, joka on muotoutunut vuosisatojen rukouksessa.

Tämä pysyvyys ei näyttäydy jäykkyytenä, vaan luottamuksena. Jumalanpalvelus saa olla sellainen kuin se on, ilman että sitä tarvitsee jatkuvasti selittää tai puolustaa. Monelle tämä on helpotus maailmassa, jossa lähes kaiken odotetaan muuttuvan.

Kauneus, joka kutsuu oppimaan

Ortodoksinen jumalanpalvelus ja kirkollinen elämä eivät avaudu heti. Paljon jää aluksi ymmärtämättä: sanat, eleet, ikonit, rukouksen rytmi. Silti kauneus vetää puoleensa. Kaikkea ei tarvitse käsittää heti, jotta voisi osallistua. Ortodoksisuus ei vaadi nopeaa ymmärtämistä, vaan kärsivällistä läsnäoloa.

Yllättävää kyllä, juuri se, ettei kaikkea voi omaksua kerralla, lisää monien kiinnostusta. Usko ei muutu projektiksi, eikä kirkko suorituspaikaksi. Ortodoksisuus antaa luvan olla oppija koko elämän ajan. Sitä se on myös aina ortodoksina eläneillekin.

Rukous arjen keskellä

Ortodoksinen rukous ei rajoitu kirkon seinien sisälle. Se kulkee mukana arjessa, joka paikassa. Ristinmerkki on tästä yksinkertainen mutta syvä esimerkki. Sen voi tehdä kirkossa, mutta myös kadulla kävellessä, työmatkalla tai vaikka hiljaa Jeesuksen rukousta mielessään toistaen. Rukous ei vaadi näkyvyyttä eikä selityksiä. Se on ele, joka yhdistää ihmisen Jumalaan keskellä tavallista elämää.

Monia puhuttelee juuri tämä rukouksen ruumiillinen ja arkinen luonne. Usko ei jää ajatusten tasolle, vaan saa näkyä ja tuntua osana koko elämää.

Ei helppo tie – eikä tuputtava

Ortodoksinen usko ja sen tavat eivät ole nopeasti opittavia. Paastot, rukousrytmi ja kirkollinen ajattelu vaativat aikaa ja sitoutumista. Samalla ortodoksisuudessa on jotakin lempeää: ketään ei painosteta, eikä uskoa tuputeta. Harvoin törmää kadulla kulkiessaan ortodoksiseen julistajaan.

Kirkkoon tutustuminen on henkilökohtainen tie, jolla saa edetä rauhassa. Kiinnostus saa kypsyä omassa tahdissaan. Ortodoksisuus ei etsi kannattajia, vaan avaa oven niille, jotka haluavat astua sisään.

Netti porttina – kirkko perustana

Moni kohtaa ortodoksisuuden ensimmäisen kerran verkossa. Netti tarjoaa runsaasti tietoa, tekstejä, kuvia, videoita ja opetusta niille, jotka etsivät. Tässä mielessä netti voi toimia hyvänä porttina ortodoksisuuteen. Siinä vaiheessa yksin opiskelu auttaa kyllä alkuun, mutta se ei riitä kantamaan pitkälle.

Ortodoksisuuden perusta on aina kirkossa ja elävässä jumalanpalveluksessa. Vasta liturgiassa ja seurakunnan elämässä asiat alkavat asettua paikoilleen. Uskon sisältö kirkastuu vähitellen rukouksessa, osallistumisessa ja ajassa. Usein tarvitaan avuksi myös toinen ihminen: rippi-isä, kummi, toinen etsijä, tuttu ortodoksi. Uskon tie on yhteinen tie, vaikka se onkin henkilökohtainen.

Kirkko, joka kantaa

Kun näitä asioita katsoo yhdessä, piirtyy kuva kirkosta, joka ei lupaa helppoja vastauksia eikä nopeaa hengellistä tyydytystä. Ortodoksisuus kiinnostaa, koska se tuntuu kestävältä. Se ei houkuttele yksinkertaisuudella, vaan syvyydellä. Se ei pyydä ihmistä muokkaamaan itseään sopivaksi, vaan kutsuu vähitellen kasvamaan osaksi kirkon elämää.

Ehkä lopulta kysymys ei ole niinkään siitä, miksi ortodoksisuus kiinnostaa, vaan siitä, mitä ihminen itse etsii. Kaipaako hän selityksiä vai tilaa hiljaisuudelle. Haluaisiko hän uskon, jota ei tarvitse koko ajan perustella tai puolustaa, vaan jonka kanssa voi kulkea. Ja jos kirkko alkaa jossakin vaiheessa tuntua enemmän kodilta kuin mielipiteeltä, uskaltaako sen äärelle pysähtyä rauhassa, ilman kiirettä ja ilman valmiita vastauksia.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com