Päivä Ylerminä

Uuden vuoden alkaessa moni tekee ns. uuden vuoden lupauksia, joita ei ilmeisesti oikeasti ole ollenkaan tarkoitusta pitää. Kunhan vain jotenkin lepyttelee sen hetkistä huonoa omaatuntoaan ja näyttää muille, että on ainakin yrittänyt. Minä en ole tehnyt mitään tällaisia lupauksia, mutta aina ajoittain on silti ihan hyvä reivata purjeita ja katsoa, mihin suuntaan elämän vene on menossa, onko suunta oikea. Tämä ei välttämättä tarkoita, ettäkö katuisin tekemääni. Ehkä mieluumminkin tarkastelen tekemisiäni niiden vaikutusten kautta ja pohdin, onko vaikutukset olleet sellaisia, kuin ajattelin vai pitäisikö joitain tekemisiäni vahvistaa tai muuttaa.

Oma kritiikkini on varsinkin näissä blogijutuissa usein kohdistunut kirkkoni hallintoon ja joidenkin kirkollisten tahojen yksinvaltaiseen, lähes diktatoriseen käyttäytymiseen, joka ei mielestäni aina sovi armoa ja pelastusta opettavalle kirkolle eikä ehkä myöskään julkisilla verovaroilla ylläpidetylle organisaatiolle yleensäkään. Kirkon pitäisi mielestäni enimmäkseen olla yhdistävä ja kokoava voima, ei erottava eikä hajottava.

En minä silti ole ihan kaikilta osin ryhtynyt käyttäytymään kuten Eino Leinon runsaasti ja ihan aiheesta mainetta saaneiden Helkavirsien Ylermi, ylpeä isäntä. Ehkä vain osittain.

"Ylermi ylpeä isäntä
ajoi temppelin ovesta,
lausui kirkon laivan alta:
"Täss' on mies tämän sukuinen,
kadu ei tehtyä tekoa,
ei parane palkan eestä."

Onhan tuossa jonkinlaista analogiaa, yhdenmukaisuutta, jos ei muusta niin ainakin noin kuvainnollisesti: "ajoi temppelin ovesta ...", ja eläkeläisenä "… kadu ei tehtyä tekoa, ei parane palkan eestä." Minulla ei ole ollut eikä toivottavasti tulekaan eteeni samat koettelemukset kuin Ylermillä, jolta meni tupa tuhkaksi, vaimo valkeaksi, poika mielipuoleksi, jonka sitten tapparalla tappoi, mutta uhosi tekevänsä toisen, entistä ehomman. Viimein oli kuitenkin vastassa oma kuolo ja viimeiset uhkaukset, joihin Ylermi ikään kuin kunnon nykyaikaisen blogikirjoittajan some-mentaliteetillä vastasi:

"Ylermi ylpeä isäntä
tunsi lattian lahovan,
näki lieskan leimahtavan,
veti miekkansa verisen,
heitti kintahan kivehen
käden kanssa poikki lyödyn,
virkkoi vielä vierressänsä:

"Ennen kirkko kaatunevi
kuin kinnas kivestä irki!

Ennen muurit murtunevi,
kuin sormi seinästä murene!

Ennen aika tulkohonkin,
aika toinen, ankarampi,
joka ei kuololle kumarra,
ei matele Manalle mennen."

Kannusti oritta, liekit
löi yli kultaisen kypärän. -
Vielä on kivessä kinnas."

Jonkinmoista kintaan tai ainakin näin talvella lämpimän turkishanskan nurkkaan heittämistä ja aika ajoin jopa omaakin uhoamista olen tässä hieman joskus harkinnut, mutta katsotaan nyt – millaista ja viitsinkö sittenkään. Vanha mies. Toistaiseksi kuitenkin jatkan entiseen malliin kaikesta huolimatta näitä vanhan happaman miehen puuhasteluja. Niin – ja tätä blogikirjoitteluakin.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com