 |
| (Kuva © Juhart) |
Pappi oli yleisen mielipiteen perusteella – ainakin ennen autoaikaa – arvokas kyyditettävä, kun heitä vietiin seurakuntalaisten luo tai muualle yleensä hevosella ja reellä ja tuota tehtävää ei yleensä annettu ensikertalaiselle. Nykyisin taitavat olla pappien vierailut vähentyneet ja pappia näkee useimmiten vain kirkossa, konttorissa ja perhetilaisuuksissa.
Tammikuun lopulla eteläisessä Suomessa valittiin erääseen suureen seurakuntaan pappia. Nyt tuo paikka annettiin valinnassa jälleen ensikertalaiselle. En ollenkaan purnaa valintaa, mutta tiedän, että se aiheutti ennen ja aiheuttaa jälkeen valinnan paljon porinaa seurakuntalaisten keskuudessa ja kenties laajemminkin.
Vaalissa oli mielenkiintoinen asetelma – kuten nykyään yleensä monissa ortodoksisen kirkon papinvaaleissa, piispanvaaleista nyt puhumattakaan. Papin tointa haki neljä henkilöä, joista kolme laitettiin ns. ehdokassijoille ja yksi heitettiin ”yli laidan”, jätettiin ulkopuolelle koko valinnasta hiippakuntapiispan ”mahtikäskyllä”.
Tämä aiheutti ensimmäiset porinat. Poisjätetty olisi ollut monelle mieleinen ja hänen syrjäyttämisensä aiheutti suuttumusta ja jopa kirjelmän seurakunnanvaltuustolle. Kirjelmässä syrjäyttämistä pidettiin perusteettomana. Jotkut olivat jopa sitä mieltä, että hakijoiksi lähes tarkoitushakuisesti haalittiin henkilöitä, jotta saataisiin yksi pullautettua pois valittavista.
Samalla jotkut varmaan miettivät, millainen viesti sisältyikään piispan tekemään valintalistaan, johon hän asetti tointa hakeneet henkilöt jonkinlaiseen ”paremmuusjärjestykseen”.
Yksi hakijoista oli iältään jo eläkeiässä tai ainakin melkein ja hän oli saanut pappeutensa takaisin jokunen aika sitten, menetettyään sen aikanaan muutamia vuosia sitten omien henkilökohtaisten syittensä vuoksi. Aiemmin, monia vuosia sitten, hän oli toiminut jonkin aikaa toisena pappina eräässä toisessa seurakunnassa.
Toinen hakijoista oli myös pappina toiminut ja omien ratkaisujensa ja henkilökohtaisten päätöksiensä vuoksi siirtynyt vakinaisesta toimesta vapaalle, jossa hän sitten hoiti useita erilaisia papillisia tehtäviä eri puolilla Suomea.
Kolmannella hakijalla ei ollut vihkimystä papiksi, vaikka hänellä oli kyllä vaadittava teologinen tutkinto ja alemman asteen pappisvihkimys ja laaja kokemus kirkolliselta uralta. Hän oli diakoni, mutta tuon ensimmäisen lähes eläkeiässä olevan papin kanssa saman kohtalon kokenut: menettänyt pappeutensa (diakonisuutensa) muutama vuosi sitten ja saanut sen äskettäin takaisin.
Kaiken kaikkiaan asetelma oli – etten sanoisi: herkullinen – ainakin valitsijoiden osalta ja monesta syystä:
- Ehdollepano oli piispan vahva kannanotto siihen, kuka pitäisi valita. Sen näki selvästi ehdollepanosta, kun katsoi sitä ”oikeanlaisten lasien” läpi.
- Kukaan virallisesti ehdolle pannuista ei ollut ilmeisesti ainakin jollain mittarilla mitattuna ”putipuhtoinen”, kellä oli ikää kohtuullisesti, ettei olisi kauaa toimessa viihtynyt, kellä noita pappeuden peruutuksia ja kellä mitäkin mahdollisesti valitsijoiden haitaksi kokemia asioita tai ominaisuuksia. Rannalle jätetystäkään ei taida olla täyttä varmuutta, josko hänenkin joku toiminta olisi aiheuttanut hankauksia valitsijoiden kanssa.
- Ulkopuolinen painostus oli ilmeisen kovaa, siitä kertoi omaa sanomaansa vaalin peruuttamisesta ja pöydälle jättämisestä tehty ”kansalaiskirjelmä” kuin varmaan omalla tavallaan myös koko ehdokasasettelu.
Aika monella takki kääntyi monta kertaa, milloin mistäkin syytä. Kuka oli kenenkin kaveri tai oman läheisen ihmisen puoliso tai muuten vain tavalla tai toisella ”läheinen”. Asioista ei voinutkaan puhua oikeilla nimillään, vaan piti yrittää pysyä kaverina tai sukulaisena. Siksi odotukset olivat korkealla – ainakin joillakin – ja lopputulos oli sitten lopulta osalle suurikin yllätys, osalle – myös minulle – se ei ollut ollenkaan yllätys.
Tämän tyyppisissä hengellisen työntekijän valinnassa liikkuu valtavasti huhuja ja tarinoita, joilla halutaan vaikuttaa jotain vastaan ja jonkun puolesta. On sekä oikealta tuntuvaa informaatiota, kuin myös disinformaatiota, harhaanjohtavaa tietoa. Niin nytkin. Kun samaan aikaan sijoittui vielä kauan odotettu tieto siitä, että valintasijalle laittaja, hiippakuntapiispa, jää jonkin ajan kuluttua eläkkeelle, se lisäsi erilaisia spekulaatioita ja pelin pelaamista.
Samoin tämäkin valintaprosessi liittyy jollakin tavalla koko ortodoksisen kirkon problemaattiseen tilanteeseen, jossa huonoilla henkilösuhteilla, vallan hamuamisella ja ”demokraattisella diktatuurilla” on oma osansa tässäkin kirkon kannalta surkuhupaisassa näytelmässä. Valta on keskittynyt joidenkin mielestä – mm. minun – turhan pienelle joukolle, joka on jossain määrin elitistynyt ja unohtanut massat, kirkkorahvaan. Kavereita ja sukulaisia jopa seurakunnan työntekijöitten lähipiiriä on valittu päättäjien paikalle ja näin aiheutettu toisenlaisia ongelmia, joista osaa on sitten jouduttu setvimään oikeussaleja myöten.
Kalliit oikeustapaukset, joille ei näytä loppua tulevan, ovat maksaneet hirvittävästi ja seurakuntatyöhön tarkoitetut varat ovat osin huvenneet niihin ja osin myös jokin aika sitten tehtyihin varsin omituisiin ja kohtuuttoman suuriin ylimääräisiin paikallisiin (siis ei valtakunnallisesti sovittuihin) palkankorotuksiin, joita sai tosin vain osa henkilökunnasta, ei kaikki. Siksi toimintaa on jouduttu pohtimaan aivan uudessa taloudellisessa tilanteessa ja elämään ”suu säkkiä myöten”, minkä seurauksena joitain toimintoja on jouduttu sopeuttamaan huomattavastikin ja henkilöstöllä ei liene ollut mitenkään helppoa elää noidenkaan ongelmien kanssa.
Kun samaan aikaan väki vähenee seurakunnissa, verotulot pienenevät ja ongelmat sen kun kasvavat ja uudet sikiävät, lienee melko hankalaa elää tuollaisessa olotilassa, onpa sitten työntekijä tai seurakuntalainen. Johtamisessakin lienee omat mutkansa, kun joku johtajista on ilmeisen usein poissa ja sijainen hoitaa – ilman todellista vastuullisuutta ja pitkäjännitteisyyttä – organisaation peräsintä. Aiemmat henkilöstöratkaisut siirtoineen, tehtävämuutoksineen ja muine kommervenkkeineen, jopa erottamisineen, näkyvät yhä nykyisinkin työhyvinvoinnissa. Ulkopuolisena ajoittain on ollut havaittavissa jonkinlaista pinnan alaista toimintaa, jonka ainakin itse luokittelisin ihan kapinahengeksi.
Joten helppoa ei tule olemaan. Ovella kolkuttaa jo uusi oikeustapaus, seuraavatkaan eivät liene suuria yllätyksiä, jos vaikka niitäkin tulisi lisää. Ryhtiliikettä kaivattaisiin kovasti, samoin asiallista, oikeudenmukaista ja taloudellisesti – ja ajoittain jopa opillisesti – järkevää toimintaa, joka ajattelee koko kirkkoa ja sen etua, ei vain yhden ryhmän, yhden seurakunnan tai edes yhden hiippakunnan etua.
Mutta papinvaali saatiin suoritettua ja äänin 12 – 6 – 1 tuli yksi valituksi selvin äänin, onnittelut hänelle, mutta kaksi tai oikeastaan kolme jäi rannalle. Toivottavasti heillekin löytyy töitä ja erityisesti – toivottavasti he nyt toiminnallaan osoittavat, että he hakivat paikkaa ihan tosissaan ja jatkavat aktiivista toimintaansa seurakunnan ja kirkon hyväksi jossain muussa tehtävässä.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti