Voiko tai pitääkö ortodoksin olla näkymätön?

 

Isä Viktor Railaksen kirjoittama usonnon oppikirja 1980-luvulta.

Ortodoksisuus näkyy helposti kirkossa. Teemme ristinmerkin, sytytämme tuohuksen, kumarramme ikonin edessä ja osallistumme jumalanpalvelukseen. Kodissa saattaa olla ikoninurkkaus, kaulassa risti ja kirjahyllyssä rukouskirja.

Mutta entä kirkon ovien ulkopuolella?
Näkyykö ortodoksisuus meissä silloin, kun kukaan ei katso?
Olen miettinyt tätä viime aikoina aika paljon.

Kysymys ei tarkoita sitä, että uskoa pitäisi esitellä näyttävästi. Sellainen ei oikein tunnu ortodoksiselta tavalta. Kristittyä ei ole kutsuttu tekemään itsestään uskonnollista mainosta. Jeesuskin varoitti tekemästä hyviä tekoja vain siksi, että ihmiset näkisivät ne. Silti ajattelen, että uskon pitäisi jollakin tavalla näkyä. Ei välttämättä sanoissa eikä ulkoisissa merkeissä, vaan tavassa elää. Ja silloin kysymys muuttuu paljon suuremmaksi.

Tavallisessa arjessa

Ehkä ortodoksisuus näkyy kaikkein selvimmin juuri niissä asioissa, joita emme yleensä pidä erityisen uskonnollisina.

Pidänkö lupaukseni? Tulenko sovittuun aikaan? Teenko sen, minkä olen luvannut tehdä, vaikka kukaan ei olisi tarkistamassa? Palautanko vahingossa saamani ylimääräisen vaihtorahan? Kerronko, jos laskussa on minun hyväkseni tehty virhe? Hoidanko yhteiset asiat yhtä tunnollisesti kuin omani?

Miten kohtelen kaupan kassaa, siivoojaa, tarjoilijaa, hoitajaa tai ihmistä, joka vastaa puhelimeen silloin, kun jokin asia ei ole mennyt mieleni mukaan? Entä liikenteessä? Jonossa? Kiireessä?

Juuri näissä tilanteissa oma kristillisyys joutuu joskus kovemmalle koetukselle kuin kirkon penkissä. Kirkossa on suhteellisen helppo olla harras. Ruuhkassa, väsyneenä tai silloin, kun joku toinen toimii mielestäni typerästi, se on jo vaikeampaa.

Mitä teen sillä, mitä minulla on?

Uskon pitäisi ehkä näkyä myös suhteessamme aikaan, rahaan ja siihen hyvään, mitä olemme elämässä saaneet.

Huomaanko ihmisen, joka tarvitsee apua? Annanko aikaani ihmiselle, josta minulle ei ole mitään hyötyä? Soitanko yksinäiselle silloinkin, kun minulla ei oikeastaan olisi erityistä asiaa? Autanko silloin, kun siitä ei saa kiitosta, nimeä lehteen eikä edes Facebook-päivitystä?

Kristillinen lähimmäisenrakkaus ei aina tarkoita suuria tekoja. Useimmiten se taitaa tarkoittaa varsin arkisia asioita.

Kassin kantamista. Kyytiin ottamista. Oven avaamista. Vierellä istumista. Puhelua. Kuuntelemista.

Joskus myös rahallista apua sellaiselle, joka sitä tarvitsee. Ja ehkä kaikkein vaikeinta: oman ajan antamista toiselle silloin, kun itse haluaisi käyttää sen johonkin aivan muuhun.

Läheisten keskellä

Helposti ajattelemme kristillistä lähimmäisenrakkautta suhteessa vieraisiin ihmisiin. Mutta ehkä kaikkein todellisin koetinkivi löytyy paljon lähempää. Omasta kodista, lähipiiristä.

Miten puhun läheisilleni, lapsilleni, vanhemmilleni, sukulaisilleni tai ystävilleni? Jaksanko kuunnella saman asian toisenkin kerran? Huomaanko, että joku läheinen tarvitsee apua, vai ajattelenko automaattisesti, että joku muu kyllä hoitaa? Sanonko kiitos asioista, joihin olen vuosien aikana jo niin tottunut, etten enää edes huomaa niitä?

Joskus meille kaikkein läheisimmät ihmiset joutuvat näkemään meistä sen puolen, jonka osaamme muilta piilottaa. Siinä on itselleni ainakin aihetta miettimiseen. On nimittäin mahdollista olla ystävällinen koko maailmalle ja samalla kärsimätön niille ihmisille, jotka ovat kaikkein lähimpänä.

Työssä ja yhteisissä asioissa

Vaikka nyt olen eläkeläinen, vuosien mittaan olen ollut erilaisissa työyhteisöissä, kokouksissa ja luottamustehtävissä. Niissäkin usko joutui käytäntöön. Ei vain siinä, mitä puhuimme toisista, vaan siinä, kannoimmeko vastuumme. Teimmekö yhteisen työn kunnolla? Myönsimmekö oman virheemme? Otimmeko kunnian toisen tekemästä työstä? Kohtelimmeko samalla tavalla niitä, joista emme itse hyötyneet? Ja tietenkin myös siinä, miten puhuimme toisista.

Olen itsekin joskus joutunut jälkeenpäin miettimään omia sanojani: oliko tuo todella tarpeellista sanoa? Olinko ehkä oikeassa – mutta tavalla, joka loukkasi toista? Sillä oikeassakin voi olla väärällä tavalla. Mutta kristillisyys ei voi rajoittua vain siihen, että varomme puheitamme. Sen pitäisi näkyä myös siinä, että meihin voi luottaa.

Facebookissakin

Sosiaalinen media on yksi osa nykyistä elämää, joten ei sitäkään voi tästä pohdinnasta kokonaan sivuuttaa.

Kun kirjoittaa paljon ja ottaa asioihin kantaa, tulee väistämättä tilanteita, joissa joku on täysin eri mieltä. Joskus vastaan tulee loukkaamista, väärinymmärtämistä tai henkilöön käyvää arvostelua. Silloin tekisi helposti mieli vastata samalla mitalla.

Minäkin otan kantaa ja tulen varmasti tekemään niin jatkossakin. Kristitynkään ei tarvitse olla asioista hiljaa. Saa olla eri mieltä. Saa arvostella epäkohtia ja puolustaa sitä, minkä katsoo oikeaksi.

Mutta ehkä ennen Julkaise-painikkeen painamista pitäisi itsekin välillä kysyä: Sanoisinko tämän samalla tavalla, jos tuo ihminen seisoisi edessäni? Tai vielä vaikeammin: Entä jos hänen kasvoistaan katsookin Kristus minua?

Kun kukaan ei näe

Ehkä uskon todellinen mitta löytyy lopulta niistä hetkistä, joista kukaan muu ei koskaan saa tietää. Teenko oikein myös silloin, kun väärin tekeminen olisi helpompaa eikä siitä jäisi kiinni? 

Autanko, vaikka kukaan ei näkisi? Rukoilenko sellaisenkin ihmisen puolesta, joka on loukannut minua? Pystynkö jättämään jonkin loukkauksen omaan arvoonsa? Annanko anteeksi – en vain sanoissa vaan todella? Ja osaanko olla kiitollinen siitä, mitä minulla on, sen sijaan että jatkuvasti vertaisin omaa elämääni siihen, mitä toisilla näyttää olevan?

Olen alkanut ajatella, että ehkä juuri tällaisissa pienissä ja näkymättömissä ratkaisuissa kristillisyys on kaikkein todellisinta. Niistä ei kirjoiteta ansioluetteloon. Niitä ei julkaista somessa. Usein kukaan ei edes huomaa niitä. Paitsi Jumala.

Näkyvä vai näkymätön usko?

Mitä enemmän tätä mietin, sitä vähemmän ajattelen ortodoksisuuden näkymistä vain ulkoisina merkkeinä. Ortodoksi ei tarvitse suuria eleitä todistaakseen uskonsa.

Uskon voisi ehkä nähdä siitä, että hänen sanaansa voi luottaa.
Siitä, että hän kantaa vastuunsa. Siitä, että hän huomaa ihmisen, jonka muut ohittavat. Siitä, että hän osaa sanoa kiitos ja anteeksi. Siitä, että hän antaa omastaan. Siitä, että hänellä on aikaa kuunnella. Siitä, ettei hän kohtele ihmisiä heidän asemansa, hyödyllisyytensä tai mielipiteidensä mukaan. Ja kyllä – joskus myös siitä, ettei hän vastaa loukkaukseen loukkauksella.

Silloin usko alkaa näkyä.
Ei meluna. Ei näyttävyytenä. Ei vakuutteluna siitä, kuinka ortodoksisia olemme. Vaan aivan tavallisessa elämässä.

Ehkä kysymys ei lopulta olekaan: Näkevätkö ihmiset, että olen ortodoksi? Vaan: Muuttuuko tapani elää sen vuoksi, että olen ortodoksi?

Ja jos muuttuu, ehkä sitä ei tarvitse erikseen näyttää. Kyllä se jossakin vaiheessa näkyy.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com