Onko Suomessa ortodokseilla todella uskonnonvapaus kaikilla tasoilla?

Sonkajanrannan Pyhän Hannan ja Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkko.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Amerikan arkkipiispa Elpidoforos osallistui 27. elokuuta Washingtonissa Appeal of Conscience Foundationin ja Yhdysvaltain oikeusministeriön tapaamiseen, jossa Amerikan uskonnonvapautta tarkasteltiin ennen kaikkea oikeutena elää omaa uskontoaan turvallisesti ja näkyvästi. Taustalla olivat uskonnollisiin yhteisöihin ja jumalanpalveluspaikkoihin kohdistuneet väkivallanteot. Elpidoforos korosti eri uskontojen keskinäistä solidaarisuutta: yhden uskonnollisen yhteisön vapauden puolustaminen merkitsee samalla kaikkien uskonnonvapauden puolustamista.

Kun sama kysymys tuodaan Suomeen, vastaus ei ole yksinkertaisesti kyllä tai ei.

Suomessa ortodoksien uskonnonvapaus on kansainvälisesti arvioiden erittäin vahvasti turvattu. Silti ei voida sanoa, että se toteutuisi kaikissa tilanteissa ja kaikilla tasoilla täysin ongelmattomasti tai yhdenvertaisesti. Erityisen kiinnostava rajapinta löytyy koulusta.

Maailmalla ongelma voi olla kirkkoon pääseminen – Suomessa kysymys on usein oikeuden tosiasiallisesta toteutumisesta

Maailman mittakaavassa Suomi kuuluu uskonnonvapauden kannalta aivan toiseen todellisuuteen kuin maat, joissa uskonnollisia yhteisöjä vainotaan, niiden johtajia vangitaan, rakennuksia tuhotaan tai uskonnollista kasvatusta rajoitetaan valtion toimesta.

Suomessa perustuslain 11 § turvaa jokaiselle uskonnon ja omantunnon vapauden. Siihen kuuluu oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, ilmaista vakaumuksensa sekä kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Samalla ketään ei saa pakottaa omantuntonsa vastaiseen uskonnonharjoitukseen.

Myös yhdenvertaisuuslaki kieltää syrjinnän uskonnon tai vakaumuksen perusteella niin julkisessa kuin yksityisessä toiminnassa.

Siis lain tasolla vastaus on selvä: ortodoksilla on Suomessa täysi oikeus olla ortodoksi, tunnustaa uskonsa, käydä kirkossa, käyttää uskonnollisia symboleja, kasvattaa lapsiaan uskonsa mukaan ja osallistua kirkon elämään.

Mutta uskonnonvapaus ei ole vain sitä, että kukaan ei estä menemästä kirkkoon.

Uskonnonvapaudessa on myös positiivinen ulottuvuus

Usein muistetaan niin sanottu negatiivinen uskonnonvapaus: ketään ei saa pakottaa uskonnolliseen toimintaan.

Vähemmän puhutaan positiivisesta uskonnonvapaudesta – oikeudesta harjoittaa uskontoaan ja välittää uskonnollista perinnettä seuraavalle sukupolvelle.

Kansainvälisissä ihmisoikeusnormeissa tunnustetaan myös vanhempien oikeus huolehtia lastensa uskonnollisesta ja moraalisesta kasvatuksesta oman vakaumuksensa mukaisesti.

Tässä koulun uskonnonopetus muuttuu olennaiseksi kysymykseksi.

Suomessa ortodoksisella lapsella on poikkeuksellisen vahva oikeus oman uskonnon opetukseen

Perusopetuslain 13 § on ortodoksisen vähemmistön kannalta merkittävä. Jos opetuksen järjestäjän alueella on vähintään kolme Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuuluvaa oppilasta, jotka eivät osallistu enemmistön uskonnonopetukseen, heille on järjestettävä ortodoksisen uskonnon opetusta. Muiden vähemmistöuskontojen kohdalla opetuksen järjestäminen edellyttää vastaavan oppilasmäärän lisäksi huoltajien pyyntöä.

Lisäksi ortodoksiseen opetukseen voi tietyin edellytyksin osallistua myös kirkkoon kuulumaton lapsi, jos opetus vastaa hänen kasvatustaan ja kulttuuritaustaansa. Hän ei kuitenkaan samalla tavalla muodosta lain vaatimaa kolmen jäsenen vähimmäismäärää.

Tätä järjestelmää ei ole syytä vähätellä. Se on suomalaisen uskonnonvapauden suuri saavutus.

Vuoden 2024 tilastojen mukaan ortodoksista uskontoa opiskeli jo lähes 12 000 peruskoululaista eli hieman yli kaksi prosenttia kaikista oppilaista.

Laki paperilla ei vielä takaa yhdenvertaista opetusta

Juuri tässä alkaa ongelmallisempi alue.

Suomen ortodoksinen kirkko toteaa omissa aineistoissaan, että ortodoksisen uskonnon opetuksen käytännön järjestelyissä on edelleen paljon parantamisen varaa.

Myös Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (Karvi), eli suomalaisen koulutusjärjestelmän riippumaton arviointiviranomainen, on selvittänyt katsomusaineiden opetuksen toteutumista. Karvin tehtävänä on arvioida koulutuksen laatua, yhdenvertaisuutta ja toimivuutta varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen asti sekä tuottaa tietoa koulutuspoliittisen päätöksenteon tueksi.

Karvin selvitysten mukaan vähemmistöuskontojen opetus aiheuttaa erityisesti pienillä paikkakunnilla vaikeuksia: opettajat voivat kiertää useissa kouluissa, vuosiluokkia yhdistetään, opetusta järjestetään etäyhteyksillä ja pätevien opettajien löytäminen voi olla vaikeaa.

Tästä syntyy tärkeä periaatteellinen kysymys:

Onko oikeus todella yhdenvertainen, jos yhdelle oppilaalle oma uskonto kuuluu tavalliseen koulupäivään oman luokan ja koulun yhteydessä, mutta toinen joutuu siirtymään toiseen rakennukseen, opiskelemaan etänä, yhdysluokassa tai hankalaan aikaan sijoitetulla tunnilla?

Lakia voidaan muodollisesti noudattaa ja samalla oppilaan kokemus voi olla aivan toinen.

Tällöin ei ehkä vielä puhuta varsinaisesta uskonnonvapauden loukkauksesta juridisessa merkityksessä, mutta voidaan puhua uskonnonvapauden tosiasiallisen yhdenvertaisuuden heikkenemisestä.

Entä opetuksen vaatimus olla ”sitouttamatonta”?

Tämä on ehkä koko suomalaisen keskustelun vaikein kohta.

Opetushallitus korostaa, että kaiken kouluopetuksen tulee olla uskonnollisesti, katsomuksellisesti ja puoluepoliittisesti sitouttamatonta. Samalla Suomessa opetetaan erillistä ortodoksisen uskonnon oppimäärää, jonka tulee perehdyttää oppilas oman uskonnollisen perinteensä sisältöihin.

Ortodoksisen uskonnon opetuksen tarkoituksena on perehdyttää lapsi omaan perinteeseensä. Opetuksessa käsitellään esimerkiksi liturgista elämää, kirkkovuotta, kirkkotaidetta, Raamattua ja uskonopin peruskysymyksiä.

Tässä on jännite, mutta ei välttämättä ristiriita.

Koulu ei anna katekumeeniopetusta eikä sen tehtävä ole kasvattaa lasta uskonnon harjoittajaksi. Opettaja ei voi vaatia lasta uskomaan, rukoilemaan tai osallistumaan kirkon sakramentaaliseen elämään.

Mutta ”sitouttamattomuutta” ei myöskään pitäisi tulkita niin, että oma uskonto voitaisiin opettaa vain ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Tässä on lisäksi toinen, käytännössä hyvin merkittävä vaara. Jos ortodoksista uskontoa opettaa henkilö, joka itse tuntee ortodoksisen tradition vain ulkopuolisena tai hyvin pintapuolisesti, hänen tehtäväkseen voi silti tulla perehdyttää oppilas ortodoksiseen uskoon, liturgiaan ja kirkolliseen perinteeseen. Pahimmillaan opettaja joutuu opettamaan sellaista perinnettä, jota hän ei itse riittävästi tunne. Silloin ongelma ei ole opettajan oma vakaumus, vaan opetettavan tradition sisällöllisen tuntemuksen puute.

Ortodoksisuutta ei kaiken kaikkiaan voida ymmärtää kunnolla, jos liturgia muuttuu vain tiedoksi siitä, mitä ortodoksit tekevät, ikoni vain taide-esineeksi ja rukous ainoastaan yhteiskuntatieteelliseksi ilmiöksi. Oman uskonnon opetuksen tulee voida selittää perinnettä sisältäpäin ja asiantuntevasti, vaikka oppilasta ei velvoiteta siihen sitoutumaan.

Tässä kulkee yksi suomalaisen uskonnonvapauden herkimmistä rajoista: kuinka hyvin tai läheisesti omaa uskontoa saa opettaa, jotta oppilas todella oppii tuntemaan oman perinteensä – ilman että opetus muuttuu uskonnon harjoittamiseksi?

Yhteinen katsomusaine olisi ortodoksien kannalta vielä suurempi kysymys

Keskustelu ei ole teoreettista. Opetushallituksen katsomusaineiden kehittämisryhmä on arvioinut nykyiseen järjestelmään liittyviä yhdenvertaisuuskysymyksiä ja tarkastellut erilaisia yhteisen tai osittain yhteisen katsomusopetuksen malleja. Monet muutokset edellyttäisivät lainsäädännön muuttamista.

Yhteinen katsomusaine voisi parhaimmillaan lisätä tietoa eri uskonnoista ja vähentää oppilaiden erottelua. Siinä on siis todellisia pedagogisia perusteita. Mutta nämä pedagogiset perusteet alkavat nopeasti rapautua, jos opetuksen tiedollinen osaaminen ei ole riittävän korkealla tasolla. Yhteinen aine ei itsessään takaa laadukasta katsomusopetusta. Jos opettajan perehtyneisyys kaikkien maassamme opetettavien eri uskontojen oppeihin, historiaan, jumalanpalveluselämään ja sisäiseen itseymmärrykseen jää pinnalliseksi tai jopa ulkopuoliseksi, vaarana on, että oppilas saa eri traditioista vain yleisluonteisen tai jopa vääristyneen kuvan.

Vähemmistöuskonnon näkökulmasta tähän liittyy erityinen riski.

Jos kaikille yhteisen aineen sisällöstä tulee niin yleinen, että ortodoksinen lapsi oppii paljon uskonnoista, mutta vähän siitä, miksi ortodoksinen kirkko rukoilee, paastoaa, viettää liturgiaa, kunnioittaa ikoneita ja elää kirkkovuotta, kyse ei enää ole aivan samasta oikeudesta kuin nykyisessä oman uskonnon opetuksessa.

Tällöin kysymys ei olisi vain tuntijaosta. Se koskisi vähemmistön mahdollisuutta siirtää oma kulttuurinen ja uskonnollinen perintönsä seuraavalle sukupolvelle.

Toteutuuko ortodoksien uskonnonvapaus Suomessa käytännössä?

Kokonaisarvio on mielestäni seuraava.

Kyllä – Suomessa ortodoksien uskonnonvapaus on oikeudellisesti erittäin vahva. Ortodoksista kirkkoa ei vain siedetä pakon edessä, vaan sillä on lainsäädännössä tunnustettu asema. Ortodoksilla on oikeus harjoittaa uskontoaan, kirkolla on oikeus toimia ja ortodoksisella lapsella on laissa turvattu oikeus oman uskonnon opetukseen. Tässä suhteessa Suomi kuuluu maailman parhaassa asemassa oleviin maihin.

Mutta jos kysymme, toteutuuko uskonnonvapaus täydellisesti kaikilla tasoilla, vastaus on varovaisempi: ei aina.

Ongelma Suomessa ei tavallisesti ole avoin uskonnollinen vaino. Se on paljon hienovaraisempi. Vähemmistön oikeus voi kaventua käytännön järjestelyissä, resurssien puutteessa tai siinä, että enemmistölle suunniteltu järjestelmä näyttää paperilla yhdenvertaiselta mutta toimii vähemmistölle huonommin.

Suomalaisilla ortodokseilla on tästä myös oma historiallinen muistinsa. Vielä sodanjälkeisessä Suomessa erityisesti karjalaiset ja ortodoksit saattoivat joutua kokemaan ”ryssittelyä”, vieroksuntaa ja erityisesti ulkoa tulevaa painetta sulautua enemmistöön jopa käännyttämistä. Nyky-Suomi on tässä suhteessa aivan toinen yhteiskunta, eikä historiallista syrjintää pidä rinnastaa suoraan nykytilanteeseen. Silti sama peruskysymys on kuitenkin edelleen tunnistettavissa myös tämän päivän keskusteluissa maahanmuuttajista, uskonnollisista vähemmistöistä ja muusta erilaisuudesta: kuinka hyvin yhteiskunta todella hyväksyy sellaisen vähemmistön, joka ei vain ole erilainen yksityisesti, vaan haluaa myös säilyttää oman kielensä, kulttuurinsa tai uskonnollisen perinteensä näkyvänä osana yhteiskuntaa? Halutaanko heitä tehdä oikeita "suomalaisia"?

Juuri koulussa tämä näkyy selvimmin.

Elpidoforoksen Washingtonissa esiin nostama ajatus voidaan siksi tuoda Suomeen hieman toisessa muodossa. Yhdysvalloissa kysytään, voiko ihminen mennä turvallisesti kirkkoon. Suomessa meidän kannattaa kysyä myös:

Saako ortodoksinen lapsi kasvaa koulussa niin, ettei hänen tarvitse jättää omaa uskonnollista perinnettään koulun oven ulkopuolelle?

Uskonnonvapaus toteutuu täydesti vasta silloin, kun vastaus tähänkin kysymykseen on kyllä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Lähteitä:
* Orthodox Observer 28.8.2026 / arkkipiispa Elpidoforoksen uskonnonvapautta käsitellyt tapaaminen;
* Suomen perustuslaki 11 §; perusopetuslaki 13 §; uskonnonvapauslaki 453/2003; yhdenvertaisuuslaki;
* Opetushallituksen katsomusaineita ja uskonnonopetusta koskevat ohjeet ja kehittämisryhmän raportti;
* Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvin) katsomusaineita koskevat selvitykset;
* Suomen ortodoksisen kirkon oman uskonnon opetusta koskevat aineistot.