Ei vain opetusta vaan tekemistä

 

Romanialaisen kirkon kupolin kattomaalaukset Bukarestissa.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Näin ortodoksisuutta siirretään nuorille muualla Euroopassa

Entä Suomessa: kuinka eläväksi oman uskonnon opetus koulussa saa tulla?

Miten ortodoksinen usko ja perinne siirtyvät lapselta ja nuorelta seuraavalle sukupolvelle? Ensimmäiseksi mieleen tulee helposti uskonnonopetus: oppikirja, opettaja ja koulun oppitunti. Ortodoksisessa kirkossa eri puolilla Eurooppaa asiaa katsotaan kuitenkin paljon laajemmin. Perinne välittyy myös laulamalla, keskustelemalla, tekemällä, osallistumalla ja kirkon omassa toiminnassa tietenkin myös yhdessä rukoilemalla.

Tämä ei tarkoita, että koulu ja seurakunta olisivat sama asia. Päinvastoin niiden tehtävät on syytä erottaa toisistaan. Mutta juuri niiden rajapinnassa on kysymys, joka on Suomessa nyt erityisen ajankohtainen: miten oman uskonnon opetuksessa voidaan opettaa elävää uskonnollista perinnettä niin, ettei opetuksesta tule uskonnon harjoittamista?

Kysymys nousee esille samalla, kun Opetushallitus tarkistaa ja korjaa alakoulun ortodoksisen uskonnon Aksios-oppikirjasarjaa. Samalla taustalla kulkee vielä suurempi kysymys: onko nykyisellä oman uskonnon opetuksen mallilla Suomessa tulevaisuutta vai olemmeko vähitellen vääjäämättä menossa kohti kaikille yhteistä katsomusainetta?

Ruotsissa kirkko kokoaa nuoret myös tekemään yhdessä

Ruotsin ja koko Skandinavian ortodoksisessa metropoliittakunnassa nuorisotyötä on viime vuosina kehitetty voimakkaasti. Kesällä 2026 järjestettiin metropoliittakunnan ensimmäinen nuorten kesäleiri, jossa yhdistyivät ortodoksiseen perinteeseen tutustuminen, yhteisöllisyys, liikunta, luonto ja jumalanpalveluselämä. Näitä asioita on Suomessa käsitelty mm. Puroniemen leireillä jo vuosikymmeniä. Ruotsissa metropoliittakunnan seurakunnissa järjestetään lisäksi muun muassa ikonimaalauksen ja bysanttilaisen musiikin opetusta, ja nuorille sekä kirkkoon liittymistä harkitseville järjestetään opetusta myös verkossa.

Tässä on kuitenkin tärkeä huomata ero: kyse on kirkon omasta toiminnasta, ei Ruotsin julkisen koulun uskonnonopetuksesta.

Ruotsin koulumalli poikkeaa suomalaisesta olennaisesti. Siellä koulun uskonnonopetus on kaikille yhteistä, tunnustuskuntiin sitoutumatonta religionskunskap-opetusta. Ortodoksinen, luterilainen, muslimi tai uskonnoton oppilas opiskelee siis uskontoja samassa oppiaineessa ja samassa ryhmässä. Opetuksen tulee olla objektiivista ja moniarvoista.

Ortodoksisen identiteetin ja oman tradition syvällisempi välittäminen jää siten paljon selvemmin kodin ja kirkon tehtäväksi.

Juuri tässä Ruotsi muuttuu suomalaiselle lukijalle erityisen kiinnostavaksi. Voisiko Ruotsin malli olla joskus myös Suomen malli? Suomessakin on pitkään keskusteltu kaikille yhteisestä katsomusaineesta. Jos siihen joskus siirryttäisiin ja erilliset oman uskonnon oppimäärät poistuisivat, kysymys ei olisi ortodoksisen vähemmistön kannalta vain oppiaineen nimen muuttamisesta. Samalla muuttuisi työnjako kodin, kirkon ja koulun välillä.

Nykyisin koulu ottaa vastuuta siitä, että ortodoksinen lapsi saa järjestelmällistä opetusta oman kirkkonsa historiasta, opetuksesta, jumalanpalveluselämästä ja perinteestä. Yhteisessä katsomusaineessa ortodoksisuus olisi yksi monista käsiteltävistä uskonnoista ja katsomuksista. Silloin oman tradition syvällisempi tuntemus jäisi väistämättä nykyistä enemmän seurakunnan ja kodin varaan.

Ruotsin esimerkki osoittaa, että tällainen malli voi toimia. Se osoittaa kuitenkin samalla, kuinka tärkeäksi kirkon oma lapsi- ja nuorisotyö silloin tulee.

Suomessa olisi ennen mahdollista muutosta kysyttävä myös hyvin käytännöllinen kysymys: olisiko pienellä ortodoksisella kirkollamme kaikkialla maassamme voimavaroja ottaa vastaan se opetuksellinen vastuu, josta koulu luopuisi?

Romaniassa opitaan laulamaan kirkossa

Romaniassa lähtökohta on aivan toinen. Ortodoksisuus näkyy yhteiskunnassa ja kirkon elämässä paljon Suomea voimakkaammin. Hyvä esimerkki perinteen välittämisestä ovat lasten bysanttilaisen kirkkolaulun ryhmät.

Bukarestissa ja Iașissa jopa alakouluikäiset lapset opettelevat kirkkolaulua. Opetus ei jää harjoitushuoneeseen: lapset pääsevät vähitellen laulamaan myös jumalanpalveluksissa. Tarkoituksena ei ole ainoastaan opetella nuotteja tai sävelmiä, vaan kasvaa tuntemaan kirkon jumalanpalveluselämää ja sen musiikillista perinnettä käytännössä.

Tässä näkyy hyvin se, mitä tarkoitetaan sanomalla, ettei uskonnollinen perinne välity vain lukemalla. Lapsi oppii myös kuulemalla, laulamalla, katsomalla vanhempien toimintaa ja tekemällä itse.

Tällaista toimintaa ei kuitenkaan voi sellaisenaan siirtää suomalaiseen koululuokkaan. Se kuuluu ensisijaisesti kirkon katekeettiseen ja jumalanpalvelukselliseen elämään.

Vertailussa on lisäksi muistettava aivan olennainen ero: Romaniassa ortodoksisuus on enemmistön uskonto, Suomessa ortodoksinen kirkko on pieni vähemmistökirkko.

Tämä vaikuttaa myös siihen, millainen merkitys koulun uskonnonopetuksella voi olla lapselle. Suomessa kaikki ortodoksiset lapset eivät elä seurakunnan välittömässä läheisyydessä. Välimatkat voivat olla pitkiä, seurakunnat maantieteellisesti laajoja ja samalla paikkakunnalla voi olla vain muutama ortodoksinen lapsi. Kaikki eivät myöskään käy säännöllisesti jumalanpalveluksissa tai muussa seurakunnan toiminnassa.

Siksi ortodoksisen uskonnon oppitunti voi olla joillekin lapsille yksi harvoista paikoista, joissa omaa perinnettä käsitellään järjestelmällisesti ja jossa hän kohtaa ehkä myös muita samaan kirkkoon kuuluvia lapsia.

Koulusta ei tällä perusteella pidä tehdä seurakuntaa. Mutta vähemmistön kohdalla ei myöskään voida täysin sivuuttaa sitä, että koulun tekemillä ratkaisuilla voi olla suurempi vaikutus oman tradition tuntemiseen kuin enemmistökirkon kohdalla.

Kreikassakin raja kulkee eri kohdassa

Myös Kreikka muistuttaa siitä, ettei Euroopassa ole yhtä ainoaa uskonnonopetuksen mallia. Kreikan koulun uskonnonopetuksella on historiallisesti vahva ortodoksinen tausta, vaikka opetusta on viime vuosikymmeninä kehitetty myös uskontotieteellisempään ja uskonnollista moninaisuutta huomioivaan suuntaan. Opetuksessa on nykyisin sekä ortodoksiseen traditioon liittyviä että laajempaan uskontotietoon kuuluvia piirteitä.

Ruotsi, Suomi, Romania ja Kreikka eivät siis tarjoa neljää versiota samasta järjestelmästä. Maiden historia, kirkkojen asema, väestön uskonnollinen rakenne ja lainsäädäntö ovat erilaisia.

Siksi niitä ei pidä asettaa paremmuusjärjestykseen eikä yhden maan mallia voi yksinkertaisesti kopioida toiseen. Niitä kannattaa kuitenkin käyttää peilinä, kun pohdimme, mitä omalta suomalaiselta järjestelmältämme haluamme.

Suomessa opetetaan omaa uskontoa – mutta sitouttamatta

Suomen malli on eurooppalaisittain kiinnostava välimuoto. Meillä ei toistaiseksi ole Ruotsin tavoin vain yhtä kaikille yhteistä uskontoja käsittelevää oppiainetta, vaan oppilas voi opiskella oman uskontonsa mukaista oppimäärää. Ortodoksisella uskonnolla on siis oma opetussuunnitelmansa ja oma oppimääränsä.

Samalla koulun opetus on uskonnollisesti sitouttamatonta.

Nämä kaksi asiaa on kyettävä sovittamaan yhteen.

Sitouttamattomuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei opettajan tehtävä ole saada lasta uskomaan kirkon opetukseen tai velvoittaa häntä rukoilemaan. Koulun uskonnontunti ei ole seurakunnan kerho eikä jumalanpalvelus.

Mutta sitouttamattomuus ei tarkoita sitä, ettei uskonnollista elämää voisi opiskella varsin läheltä.

Opetushallitus itse toteaa, että uskontoon perehtymiseen kuuluu uskonnonharjoittamisen muotoihin ja tapoihin tutustuminen. Rukouksiin, virsiin ja uskonnollisiin toimituksiin tutustuminen kuuluu uskonnonopetukseen. Oppilas voi esimerkiksi käydä kirkossa ja seurata uskonnollista toimitusta ilman, että hänen edellytetään itse osallistuvan uskonnon harjoittamiseen.

Tämä ero on tärkeä.

Rukouksen opettaminen ei ole sama asia kuin oppilaan velvoittaminen rukoilemaan.

Samoin ristinmerkistä voidaan opettaa, miten ja miksi ortodoksi sen tekee, vaikka ketään ei velvoiteta tekemään sitä uskonnollisena harjoituksena. Troparia voidaan kuunnella ja tutkia. Ikonia voidaan tarkastella myös sen uskonnollisen merkityksen kautta eikä vain taide-esineenä. Liturgiasta voidaan opettaa niin perusteellisesti, että lapsi ymmärtää, mitä kirkossa tapahtuu.

Muuten vaarana olisi kummallinen lopputulos: lapselle opetettaisiin hänen omaa uskontoaan, mutta samalla varottaisiin tulemasta liian lähelle sitä, mitä tuo uskonto todellisuudessa on.

Aksios nosti rajan näkyviin

Juuri tähän keskusteluun liittyy Aksios-oppikirjasarjan nykyinen tarkistaminen.

Opetushallitus veti Aksios 1–6 -materiaalit pois myynnistä keväällä 2026. Sen mukaan kirjoissa on ollut opetussuunnitelmaan nähden liian uskonnollisesti sitouttavia sisältöjä. OPH on maininnut esimerkiksi oppilaan ohjaamisen uskonnon harjoittamiseen, julistavaksi tulkittavan kielen, oppilaan uskonnollisuudesta tehdyt oletukset sekä oppituntien alkuun tai loppuun tarkoitetut rukoukset.

Opetushallituksen mukaan muutokset ovat Aksios-sarjassa pääosin sanamuotojen korjauksia. Kirkon oppi, perinteet, käytänteet, juhlat, pyhät ja ikonit säilyvät edelleen opetuksen sisältöinä.

Tästä huolimatta keskustelu on tarpeellinen.

Kyse ei tarvitse olla siitä, saako koulussa rukoilla. Opetuksen sitouttamattomuuden vaatimus antaa tähän jo varsin selkeän lähtökohdan.

Vaikeampi ja kiinnostavampi kysymys kuuluu:

Kuinka sisältäpäin ortodoksista uskontoa voidaan opettaa ilman, että opetus muuttuu sitouttavaksi?

Ja yhtä tärkeä on kysymyksen toinen puoli:

Kuinka etäiseksi ortodoksinen traditio voidaan opetuksessa tehdä, ennen kuin oman uskonnon opetuksesta katoaa jotain olennaista?

Entä jos oma uskonto joskus katoaisi koulusta?

Yhteisestä katsomusaineesta keskusteltaessa kannattaa pohtia myös yhtä epämukavampaa tulevaisuuden mahdollisuutta. Ei siksi, että se olisi välttämättä toteutumassa, vaan siksi, että mahdollisen uudistuksen seurauksia on arvioitava myös pienen vähemmistön näkökulmasta.

Jos ortodoksisen uskonnon oma oppimäärä joskus poistuisi, ortodoksisuutta opettaisi yhteisessä katsomusaineessa opettaja, jonka tehtävänä olisi käsitellä useita uskontoja ja maailmankatsomuksia. Hänen oma uskonnollinen taustansa voisi olla luterilainen, ortodoksinen, jonkin muun uskonnon mukainen tai täysin uskonnoton.

Opettajan oma vakaumus ei tietenkään ratkaise sitä, pystyykö hän opettamaan ortodoksisuudesta asiallisesti. Ammattitaitoinen ja riittävän hyvin koulutettu luterilainen tai uskonnoton opettaja voi opettaa ortodoksisuutta erinomaisesti. Vastaavasti ortodoksitausta yksin ei tee kenestäkään hyvää opettajaa.

Varsinainen kysymys on osaamisessa ja näkökulmassa.

Kuka huolehtisi siitä, että pieni vähemmistöuskonto esitellään oikein ja myös sen omista lähtökohdista?

Jos opettajan ortodoksisuuden tuntemus olisi vähäistä, vaarana ei ehkä ensimmäiseksi olisi tietoinen käännyttäminen. Todennäköisempi ongelma olisi paljon hienovaraisempi: ortodoksisuutta alettaisiin tiedostamatta selittää enemmistöuskonnon käsitteillä ja lähtökohdista.

Silloin se, mikä luterilaisessa suomalaisessa kulttuurissa tuntuu neutraalilta ja itsestään selvältä, saattaisikin ortodoksisesta näkökulmasta olla vain yksi tapa ymmärtää kristinuskoa.

Tästä voisi syntyä myös ristiriitoja. Jos ortodoksinen oppilas tai hänen vanhempansa kokisivat, että koulussa omaa kirkkoa kuvataan väärin, vähätellään sen opetusta tai esitetään enemmistökirkon näkemykset huomaamatta normina, syytöksiä uskonnollisesta vaikuttamisesta tai jopa käännyttämisestä voisi syntyä ilman, että opettajalla olisi ollut minkäänlaista käännyttämistarkoitusta.

Tämä ei ole yhteisen katsomusaineen väistämätön seuraus eikä peruste epäillä eri vakaumuksia edustavien opettajien ammattietiikkaa. Se on kuitenkin todellinen kysymys, johon pitäisi vastata ennen, jos nykyisestä oman uskonnon opetuksesta joskus päätettäisiin luopua.

Vähemmistön näkökulmasta yksi mahdollisen uudistuksen tärkeimmistä kysymyksistä olisi siksi opettajien koulutus: miten varmistetaan riittävä ortodoksisen tradition tuntemus silloin, kun samalla opettajalla pitäisi olla hallussaan suuri määrä muitakin uskontoja ja katsomuksia?

Oman uskonnon pitäisi näyttää omalta uskonnolta

Jos ortodoksisen uskonnon oppikirjasta poistetaan kehotus yhteiseen rukoukseen, voidaan perustellusti sanoa, että koulun ja uskonnon harjoittamisen rajaa selvennetään.

Mutta aivan eri asia olisi, jos samalla alettaisiin varoa itse ortodoksisen tradition esittämistä sen omista lähtökohdista.

Ortodoksisuudessa uskonto ei ole vain joukko tietoja. Siihen kuuluvat ikonit, rukoukset, kirkkovuosi, paasto, pyhät, kirkkolaulu, jumalanpalvelukset, eleet ja tavat. Jos näistä kerrotaan vain ulkopuolisen tarkkailijan kielellä, jotain olennaista saattaa kadota.

Koulun ei tarvitse sanoa lapselle: sinun pitää uskoa näin.

Sen pitäisi kuitenkin voida sanoa:

Ortodoksinen kirkko opettaa näin. Tästä tämä tapa tulee. Tämän vuoksi ortodoksit tekevät näin. Tällainen rukous kuuluu tähän tilanteeseen. Tällainen veisu lauletaan tässä jumalanpalveluksessa.

Tällainen opetus ei vielä tee oppilaasta uskonnon harjoittajaa. Se auttaa häntä ymmärtämään, mitä ortodoksisuus on.

Tässä on ehkä yksi koko keskustelun tärkeimmistä eroista. Uskonnollinen sitouttamattomuus ei edellytä sitä, että kaikkia uskontoja tarkastellaan mahdollisimman kaukaa. Se edellyttää sitä, ettei oppilasta velvoiteta uskomaan tai harjoittamaan uskontoa.

Sitouttamattomuus ei saisi merkitä juurettomuutta

Kun katsomme Ruotsin nuorisoleirejä, Romanian lapsikuoroja tai muiden ortodoksisten maiden käytäntöjä, niiden toimintaa ei pidä vaatia suomalaisen koulun uskonnontunnille.

Ne osoittavat kuitenkin jotakin tärkeää: uskonnollinen perinne säilyy vain, jos seuraava sukupolvi pääsee riittävän lähelle sitä ymmärtääkseen, mistä siinä on kysymys.

Koti ja seurakunta kantavat ensisijaisen vastuun elävästä uskosta, yhteisestä rukouksesta ja jumalanpalveluselämään kasvamisesta. Koulu ei voi eikä sen pidä korvata niitä.

Suomessa on kuitenkin muistettava ortodoksisen kirkon vähemmistöasema. Kirkkoja ja seurakunnallista toimintaa ei ole kaikkialla lähellä, ja pienelle osalle lapsista koulun UO-tunti voi olla tärkeä kohtaamispaikka oman tradition kanssa.

Suomalainen järjestelmä on tähän asti tehnyt toisenlaisen valinnan kuin Ruotsi. Meillä opetetaan edelleen omaa uskontoa. Silloin on kohtuullista kysyä, mitä sana oma tässä tarkoittaa.

Jos Suomi joskus siirtyisi kaikille yhteiseen katsomusaineeseen, Ruotsin esimerkki osoittaa yhden mahdollisen suunnan. Samalla sen pitäisi pakottaa ortodoksinen kirkko pohtimaan hyvin vakavasti, miten lasten ja nuorten uskonnollisen tradition tuntemus turvattaisiin tilanteessa, jossa koulu ei enää antaisi siihen nykyisen kaltaista opetusta.

Se olisi paljon suurempi muutos kuin yhden kouluaineen uudistaminen.

Niin kauan kuin lapsi kuitenkin opiskelee ortodoksista uskontoa, opetuksen pitäisi antaa hänelle sellaiset tiedot ja valmiudet, että hän tunnistaa oman kirkkonsa perinteen ja ymmärtää sen kieltä, tapoja ja ajattelua – riippumatta siitä, kuinka uskonnollinen hän itse tai hänen perheensä on.

Ehkä tämän keskustelun tärkein periaate voidaan siksi sanoa lyhyesti:

Sitouttamattomuus ei saa tarkoittaa juurettomuutta.

Koulun ei pidä kasvattaa oppilaasta ortodoksia. Mutta niin kauan kuin oppiaineen nimi on ortodoksinen uskonto, sen pitää uskaltaa opettaa, mitä ortodoksisuus todella on.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Lähteitä:

* Opetushallitus: Aksios- ja Salam-oppimateriaalien korjauksia koskeva taustatieto sekä Opetushallituksen ohjeistus uskonnonopetuksesta ja uskonnonharjoittamisen muotoihin tutustumisesta.
* Orthodox Times: Ruotsin ja muun Skandinavian metropoliittakunnan nuoriso- ja katekeettinen toiminta sekä kesäleiri 2026.
* Orthodox Times: lasten bysanttilaisen kirkkolaulun opetus Romaniassa.
* Oxford Journal of Law and Religion: Ruotsin kaikille yhteisen, tunnustuskuntiin sitoutumattoman uskonnonopetuksen tarkastelu.
* Kiciński & Bider: Orthodox Religion Teaching in a Public School in the Greek Republic (2025), Kreikan uskonnonopetuksen nykyisen oikeudellisen ja opetuksellisen aseman tarkastelu.