(Kuva: HAP)
Mikä elämässä lopulta on tärkeintä?
Ei se, kuinka monta ristinmerkkiä ehdimme tehdä, vaan ehtiikö risti tehdä jotakin meissä.
Ortodoksinen elämä on täynnä kauniita tapoja. Teemme ristinmerkin, sytytämme tuohuksen, suutelemme ikonia, paastoamme, käymme jumalanpalveluksissa ja muistamme kirkkovuoden juhlia. Monelle juuri nämä asiat ovat kulkeneet mukana lapsuudesta asti. Ne kannattelevat, muistuttavat ja auttavat meitä pysymään kirkon yhteydessä.
Joskus elämä kuitenkin pysäyttää kysymään, mitä nuo tutut tavat meille todella merkitsevät.
Minulle tällainen pysähdys tuli tänä vuonna sairauden, suuren leikkauksen ja pitkän sairaalajakson kautta. Oli hetkiä, jolloin elämä ei enää tuntunut itsestään selvältä. Kun ihminen käy lähellä sitä rajaa, josta ei enää palata, monet asiat asettuvat väkisin uuteen järjestykseen.
Silloin voi joutua kysymään myös omasta uskostaan asioita, joita tavallisessa arjessa helposti väistää. Onko usko minulle todella elämää kantava voima – vai onko osa siitä muuttunut vuosien mittaan vain tavaksi?
Ristinmerkki voi muuttua toiseksi
Ristinmerkki on yksi ortodoksisen elämän näkyvimmistä merkeistä. Sen voi tehdä melkein huomaamatta: aamulla, kirkkoon tullessa, ennen ruokaa, rukouksen alussa ja lopussa. Mutta sairaalassa ristinmerkki tuntui välillä erilaiselta.
Kun en tiennyt varmasti, mitä seuraava päivä tuo tullessaan, ristinmerkki ei ollutkaan vain tuttu ele. Siitä tuli hyvin lyhyt rukous. Joskus ehkä ainoa rukous, johon jaksoin keskittyä.
Silloin ymmärtää hieman paremmin, ettei ristinmerkki ole taikamerkki eikä vakuutus siitä, että meille ei tapahtuisi pahaa. Risti kertoo aivan muusta. Se kertoo Kristuksesta, joka kulkee ihmisen mukana myös kärsimyksen, pelon ja kuoleman varjon läpi.
Mutta samalla risti kysyy meiltä jotakin. Jos teen ristinmerkin ja sen jälkeen puhun toisesta ihmisestä pahaa, mitä merkki silloin minulle merkitsee?
Jos pyydän Jumalalta armoa itselleni mutta en suostu osoittamaan armoa toiselle, olenko todella ymmärtänyt rukoustani?
Ehkä ristinmerkin pitäisi joka kerta muistuttaa meitä: Herra, auta minua elämään niin kuin tämä merkki opettaa.
Paasto ei ala jääkaapista
Ortodoksisessa elämässä puhumme paljon paastosta. Mitä syödään, mitä jätetään pois ja miten paastopäiviä noudatetaan. Ne ovat osa kirkon perinnettä, eikä niitä pidä väheksyä.
Mutta pitkän sairaalajakson jälkeen monet ruokaa koskevat asiat näyttävät hieman toisenlaisilta. Kun ihminen joutuu tilanteeseen, jossa hän ei itse määrää edes sitä, mitä voi syödä tai milloin voi syödä, huomaa hyvin konkreettisesti, ettei paaston syvin merkitys voi olla ruokalistassa.
Ihminen voi syödä tarkasti paastosäännön mukaan ja silti olla lähimmäiselleen ankara, ilkeä ja armoton. Hän voi jättää lihan syömättä mutta samalla ”syödä” toisen ihmisen maineen juoruilla. Hän voi noudattaa kaikkia ulkoisia sääntöjä ja silti kantaa sisällään vihaa.
Paaston pitäisi opettaa meille vapautta.
Kaikkea, mitä haluan, minun ei tarvitse saada.
Kaikkea, mitä ajattelen, minun ei tarvitse sanoa.
Kaikkiin loukkauksiin minun ei tarvitse vastata.
Ja ehkä vielä: kaikkea vanhaa pahaa minun ei tarvitse kantaa mukanani loppuun asti.
Kun ihminen käy lähellä kuolemaa, kysymys vanhojen kaunojen kantamisesta saa aivan uuden mittakaavan. Onko todella järkevää käyttää jäljellä olevia päiviä siihen, että pitää kiinni vaikkapa vuosien takaisesta loukkauksesta tai jostain muusta kaunasta?
Kirkossa käyminen ei vielä tee meistä hyviä ihmisiä
Olen elänyt ortodoksisen kirkon piirissä suuren osan elämästäni. Käytännöllisesti katsoen koko elämäni. Kirkko, jumalanpalvelukset ja ortodoksinen perinne ovat olleet minulle tuttuja lapsesta saakka. Juuri siksi tämä kysymys koskee myös minua itseäni.
Pitkä kirkollinen elämä ei automaattisesti tarkoita sitä, että ihminen olisi elänyt myös pitkässä hengellisessä elämässä. Vuosikymmeniä voi kulua kirkon piirissä, ja silti samoja heikkouksia, loukkaantumisia, ylpeyttä ja tuomitsemista voi kulkea mukana.
Kirkossa ei käydä siksi, että olisimme valmiita ihmisiä. Kirkossa käydään juuri siksi, että emme ole. Jumalanpalvelus ei ole palkinto onnistuneesta kristillisestä elämästä vaan paikka, jossa keskeneräinen ihminen seisoo Jumalan edessä.
Kun liturgiassa rukoilemme rauhaa, kysymys kuuluu myös: rakennanko itse rauhaa?
Kun pyydämme anteeksiantoa, meidän on joskus kysyttävä: kenelle minä en ole valmis antamaan anteeksi?
Kun puhumme Jumalan rakkaudesta, kysymys tulee väistämättä lähemmäksi: näkyykö se minun tavassani kohdella ihmistä, josta en pidä?
Sairaalassa ihmisiä ei voi valita
Pitkä sairaalassaolo opettaa ja opetti minullekin ihmisistä jotakin.
Siellä kohtaa hyvin erilaisia ihmisiä: potilaita, hoitajia, lääkäreitä ja työntekijöitä. Kaikkien kanssa ei synny samanlaista yhteyttä. Joku on lämmin, joku kiireinen, joku vähäpuheinen. Joku toinen potilas voi olla raskas kuunneltava tai vaikea ymmärtää.
Silti siellä oppii myös oman riippuvuutensa toisista ihmisistä. Ihminen, jonka nimeä et vielä eilen tiennyt, voi tänään auttaa sinut istumaan, tuoda lääkkeesi, pestä sinut tai sanoa muutaman rohkaisevan sanan juuri silloin, kun niitä tarvitset. Siinä joutuu vähän nöyrtymään. Ja ehkä juuri siinä on jotakin kristillisen elämän ydintä.
Me emme voi valita kaikkia lähimmäisiämme. Kristus ei käskenyt rakastamaan vain niitä, joiden kanssa on helppo olla.
Usko paljastuu pienissä tilanteissa
Kristillisyys ei ehkä näy selvimmin suurissa uskonnollisissa hetkissä.
Se näkyy silloin, kun joku ärsyttää.
Se näkyy silloin, kun meistä puhutaan väärin.
Se näkyy siinä, miten puhumme ihmisestä, joka ei itse ole paikalla puolustamassa itseään.
Se näkyy siinä, miten kohtelemme heikkoa, yksinäistä, sairasta, hankalaa tai erilaista ihmistä.
Ja joskus se näkyy myös siinä, osaammeko ottaa vastaan apua.
Minulle ainakin viime kuukaudet ovat opettaneet, ettei ihminen ole niin itsenäinen kuin helposti kuvittelee. Yhtenä päivänä auttaa muita, toisena tarvitsee itse apua aivan tavallisimmissakin asioissa, syömisessä, kävelyssä ja monessa muussa arkisessa asiassa.
Siinäkin on kristillinen opetus: olemme toisistamme riippuvaisia.
Kun huominen ei ole itsestään selvä
Kuolemaa voi tietysti aina ajatella teologisena asiana. On ylösnousemus, iankaikkinen elämä, muistopalvelukset, vainajien rukoukset ja kirkon koko rikas opetus kuolemasta.
Mutta kuolema näyttää erilaiselta, kun se tulee vähän lähemmäksi omaa vuodetta. Silloin kysymys ei enää ole vain siitä, mitä kirkko opettaa kuolemasta. Kysymys muuttuu henkilökohtaiseksi: Mihin minä todella luotan?
Ja samalla toinenkin kysymys muuttuu tärkeäksi: Jos saan vielä aikaa, miten minä sen käytän?
En tiedä, tekeekö sairaus ihmisestä automaattisesti parempaa. Tuskin. Mutta sen se voi ainakin paljastaa, kuinka paljon elämässä onkaan sellaista, mikä ei lopulta ole kovin tärkeää.
Moni riita pienenee.
Moni loukkaus menettää merkitystään.
Moni asia, jota piti välttämättömänä, osoittautuu aika vähäpätöiseksi.
Ja toisaalta aivan tavalliset jokapäiväiset asiat kasvavat suuriksi: koti, läheiset ihmiset, ystävällinen sana, kirkonkellojen ääni, mahdollisuus tehdä ristinmerkki omassa kodissa. Kohdallani myös jopa käveleminen.
Tavat eivät ole ongelma
Kaikki tämä ei tarkoita, että ortodoksisia tapoja pitäisi vähätellä. Päinvastoin. Juuri vaikeina hetkinä niiden merkitys voi avautua uudella tavalla.
Ristinmerkki voi kantaa silloin, kun sanat loppuvat.
Ikoni voi muistuttaa, ettei ihminen ole yksin.
Rukous voi jatkua, vaikka oma mieli ei jaksa muodostaa kokonaisia ajatuksia.
Jumalanpalveluksen sanat voivat elää mielessä silloinkin, kun itse ei pääse kirkkoon ja saa ehtoollisen sairaalassa.
Tavat ovat arvokkaita silloin, kun ne avaavat sydämen Jumalalle. Mutta jos ne muuttuvat pelkäksi ulkoiseksi ortodoksisuuden tunnusmerkistöksi, ne voivat myös peittää alleen vaikean kysymyksen:
Onko minussa muuttunut mitään?
Olenko tullut vuosien mittaan edes hieman lempeämmäksi?
Anteeksiantavammaksi?
Vähemmän tuomitsevaksi?
Valmiimmaksi näkemään myös hankalassa ihmisessä Jumalan kuvan?
Sitä ei ehkä kukaan meistä voi arvioida kovin varmasti omalta kohdaltaan. Mutta kysymys kannattaa aina esittää.
Ortodoksisuus ei lopulta ole vain sitä, mitä teemme kirkossa. Se on myös sitä, mitä tapahtuu sairaalahuoneessa, kotona, Facebookissa, ruokapöydässä ja kahden ihmisen välisessä kohtaamisessa. Se näkyy ehkä kaikkein selvimmin silloin, kun kukaan ei katso.
Viime kuukausien jälkeen ajattelen ehkä aiempaa vahvemmin, että elämässä ei lopulta ole tärkeintä se, kuinka monta ristinmerkkiä ehdimme tehdä. Tärkeämpää on se, että risti ehtii tehdä jotakin meissä.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti