Koskaan ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Tämän sain kokea varsin konkreettisesti huhtikuun puolivälissä 2026. Menin silloin Kuopioon, KYS:iin eli Kuopion yliopistolliseen sairaalaan, isoon leikkaukseen. Yritän nyt hieman purkaa noita tapahtuneita ja kirjoittaa niista jotain itsellekin muistiin.Viimeiset selkeät muistikuvat noilta päiviltä ovat kuitenkin hataria, enkä voi olla täysin varma edes siitä, missä määrin ne pitävät paikkansa. Muisti on tehnyt omia valintojaan. Se on jättänyt jotakin pois, säilyttänyt jotakin aivan merkillistä ja sekoittanut väliin kuvia, joista en tiedä, ovatko ne totta, unta vai lääkkeiden ja tajunnan rajamailla syntyneitä välähdyksiä.
Joka tapauksessa menin ennalta sovittuun sydänleikkaukseen. Tarkoituksena oli vaihtaa sydämen läppä niin sanottuun bioläppään. Läppä kaiketi vaihdettiinkin, mutta kaupan päälle sain paljon muutakin, joista saan tavallaan ”nauttia” yhä edelleen, nyt tosin jo Mikkelin keskussairaalassa. Tänään, 8. kesäkuuta, sain huoneeseeni läppärin. Sen avulla voin vihdoin kirjoittaa ja operoida omaa "pikkumaailmaani" täällä eristyshuoneessa kaikessa rauhassa.
Leikkauksen ja tämän päivän väliin mahtuu paljon. Osan muistan, osaa en. Joistakin asioista minulle on kerrottu jälkikäteen. Nyt ”tapan aikaa” edelleen sängyssä, rajoitetusti nojafordilla liikkuen, mutta jo kaikista koneista, myös hengityskoneesta, vapautuneena. Se on enemmän kuin pieni asia. Se on oikeastaan kokonainen uusi alku.
Yksin huoneessa jöröttäessäni ei tässä kovin paljon aktiviteetteja ole. Päivät voivat olla pitkiä, ja aika liikkuu sairaalassa kummallisella tavalla. Se venyy, pysähtyy, katoaa ja alkaa taas alusta. Nyt sain kuitenkin läppärin, kiitos Eevalle, ja uusi elämä voi alkaa. Tosin näitä uusia elämiä on tähän noin kahden kuukauden jaksoon mahtunut jo melko monta. Kerron nyt joutessani joistakin.
Reitti tänne Mikkelin sairaalaan oli todennäköisesti seuraava. Makailin Kuopiossa jonkinlaisena ”keräkaali-Hannuna”, ilmeisen vähän ympäristöstäni tietoisena, todennäköisesti noin pari viikkoa. Sen jälkeen minut siirrettiin erikoisambulanssilla Mikkeliin kolmen ihanan ihmisen saattamana: mukana oli lääkäri ja kaksi hoitajaa. Matkasta ja Mikkeliin saapumisesta minulla on joitakin hajanaisia kuvia, mutta ne ovat hataria. Oikeasti en muista paljoakaan.
Joitakin aivan ihmeellisiä ja täysin turhiltakin tuntuvia yksityiskohtia putkahtaa silti aika ajoin mieleeni tuoltakin matkalta. Muistan esimerkiksi sen, että siirto oli nuoren anestesialääkärin ensimmäinen tällainen keikka. Miksi juuri se on jäänyt mieleen, sitä en tiedä. Ihmisen muisti on outo. Se saattaa hukata kokonaisia päiviä, mutta säilyttää yhden lauseen, yhden katseen tai yhden sivulauseessa mainitun asian. Muutoin tuolloin jo alkanut kemikaaleilla kyllästetty olo aiheutti omia ongelmiaan muistin, tajunnan ja ajantajun osalta.
Ambulanssista minut siirrettiin ilmeisesti päivystyksen kautta teho-osastolle, jossa sitten majailinkin melkein pari kuukautta, ehkä hieman alle. Muistikuvat alusta ovat hataria, ja lienen ollut melkoinen keräkaali päätellen erään lääkärin kannanotosta. Hän kertoi sen minulle myöhemmin ystävällisesti ja pyynnöstäni:
”Ei tuo mies tuosta kyllä nouse.”
Mutta nousinpas.
Sama lääkäri tuli myöhemmin kiittämään minua. Ensin en oikein ymmärtänyt, mistä hän minua kiitti. Hän sanoi, että sitkeyteni ja elämänhaluni olivat osoittaneet hänelle, että lääketiede vielä toimii. Se oli hänen mukaansa melkoisen hyvä palaute siitä työstä, jota lääkärit ja hoitajat tekevät. Minulle nuo sanat jäivät mieleen. Sairaalassa potilas saa hoitoa, lääkkeitä, laitteita, valvontaa ja toimenpiteitä, mutta samalla hän saa myös nähdä jotakin siitä, mitä toisten ihmisten työ, ammattitaito ja sitoutuminen voivat merkitä. Joskus ne merkitsevät yksinkertaisesti sitä, että ihminen saa vielä yhden päivän, ja sen jälkeen ehkä toisenkin.
Motivaatio parantua oli suuri, vaikka en varmasti itse aina tajunnut, missä tilassa olin. Tuolta ”sumealta” alkukaudelta mieleeni on piirtynyt erityisen kirkkaasti kuva pojastani Petjasta. Hän seisoi vuoteeni vieressä, isänsä vierellä, joka ei tuolloin kyennyt puhumaan. Hän sanoi minulle sanat, jotka syöpyivät tajuntaani:
”Taistele, isä. Taistele!”
Ne sanat eivät olleet vain rohkaisua. Ne olivat käsky pysyä elämässä kiinni. Ehkä juuri sellaisia sanoja ihminen tarvitsee silloin, kun oma tietoisuus on sumussa ja ruumis taistelee puolestaan enemmän kuin mieli pystyy ymmärtämään. En tiedä, kuinka paljon silloin ymmärsin, mutta nuo sanat ymmärsin. Ne jäivät minuun. Niissä oli pojan hätä, rakkaus ja luottamus. Niissä oli myös tehtävä: ei saa antaa periksi.
Ja niin tässä nyt ollaan. Ei vielä terveenä, ei vielä vapaana sairaalan seinistä, ei vielä omin jaloin sillä tavalla kuin joskus ennen. Mutta kuitenkin tässä. Hengittäen. Kirjoittaen. Muistaen sen, minkä muistaa, ja yrittäen hyväksyä sen, mikä on kadonnut.
Ehkä uusi elämä ei ala yhdellä suurella hetkellä. Ehkä se alkaa monta kertaa. Se alkaa silloin, kun silmät avautuvat teho-osastolla. Se alkaa silloin, kun hengityskone irrotetaan. Se alkaa silloin, kun ensimmäinen sana palaa suuhun. Se alkaa silloin, kun joku läheinen sanoo: taistele. Se alkaa myös silloin, kun ihminen saa eteensä läppärin, katsoo sairaalahuoneen hiljaisuutta ja päättää kirjoittaa siitä, mitä on tapahtunut.
Tänään tämä uusi elämä alkaa kirjoittamalla.
Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com
Jatkan tarinaa eteenpäin sen mukaan kun jaksan, joten lisää tästä aiheesta on tulossa. Ehkä jopa melko piankin.
HAP
