Kuka olet? Pappi, lukkari … rikas, rakas, keppikerjäläinen

Enkeli.

Olen yhtenä ylläpitäjistä moderoinut eli ylläpitänyt yleistä järjestystä jollain tavalla muutaman vuoden erilaisilla netin ortodoksisilla keskustelupalstoilla. Se, että nuo keskustelupalstat ovat uskonnollisia, tässä tapauksessa toiseen kansalliseen kirkkoomme liittyviä, ei yleensä ole tehnyt niistä paljokaan kristillisempää akselilla ”maallinen” ~ ”uskonnollinen”. Joskus on tuntunut melkeinpä päinvastaiselta. Ihmisiä, asioita ja yleensä keskustelun kohteita on ”käsitelty” melko kroisisti ainakin kristilliseltä kannalta katsottuna. Taustalla ovat jyllänneet varmaankin niin pelot ja huonot muistot, kuin kauna ja kateuskin.

Yhteiskuntamme suuri ihmisten pahoinvoivaisuus näkyy siis melko vahvasti myös tällaisilla keskustelupalstoilla aivan kuten yleensäkin sosiaalisessa mediassa, jota pidetään yleensä sellaisena foorumina, että siellä voi laukoa mitä vain. Siellä olevat ja sinne hakeutuvat ihmiset voivat ihan samalla tavoin pahoin, kuin ilmeisen suuri osa kansasta. Tai mene ja tiedä, josko sosiaalisessa mediassa on jopa enemmän niitä pahoinvoivia. Heillä on varmaan silti samat ilot ja murheet kuin kaikilla. Siksi joskus ajattelen toiveikkaana, että he – hakeutuessaan ja ollessaan uskonnollisella keskustelufoorumilla – käyttäytyisivät edes siellä tuon foorumin perusajatuksen ja aatteen mukaisesti.

Mutta ei – useimmiten päällimmäisinä asioina, mistä keskustellaan, ovat monenkirjavat negatiiviset asiat ihmisistä ja organisaatioista. En suinkaan itsekään poikkea suurestikaan noista muista näin sanoessani, mutta olen kyllä yrittänyt välttää kovin negatiivisia ja hyökkääviä kannanottoja yleisillä keskustelufoorumeilla. Yksityiset foorumit – kuten vaikkapa nämä blogit – ovatkin sitten aivan erikseen. Täällä vastaan sanoistani aina itse, enkä piiloudu minkään organisaation tai kirkollisen yhteisön tai edes anonymiteetin, nimettömyyden selän taakse. Täällä voin toki olla tarvittaessa kriittinen, joka joskus näkyy jopa negatiivisina kannanottoina joidenkin ongelmaksi kokemieni asioiden paremmaksi saamisen toivossa.

Toki olen blogikirjoituksia tehneenä huomannut, mitkä aiheet menevät lukijoihin – eli kasvattavat lukijatilastoja – ja mitkä eivät. Viina ja ryyppääminen, huonot naiset ja epäonnistumiset parisuhteissa, seksuaalinen suuntautuneisuus tai yleensäkin huono elämä ja sen mukanaan tuomat lieveilmiöt ”myyvät” blogeissa ihan samalla tavalla kuin ne myyvät ns. keltaisessa lehdistössä, iltapäivälehdissä ja muissa sensaatioita hakevissa julkaisuissa, joissa saatetaan viikon verran jauhaa vaikka jonkun henkilön poislähtöä jostain "uutisvuodosta".

Ainakin aloittelevana blogistina helposti lankeaa loveen ja alkaa tuottaa sellaisia tekstejä, kun olettaa lukijoittensa odottavan. Siinä on hieman sama efekti, kuin tapauksessa, jossa yliopisto-oiskelijat varsin lyhyessä ajassa opettivat professorilleen omalla käyttäytymisellään (kuunteleminen, häliseminen, jne.), millä kohtaa luentosalia hänen tulee pitää esitelmäänsä. Opiskelijat asettivat lattiaan ristin, mihin kohtaan he halusivat proffan asettuvan ja onnistuivat siinä kymmenen sentin tarkkuudella melko nopeassa ajassa. Samaan itseohjautumiseen saattaa blogistikin helposti sortua.

Olen usein pohtinut, mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun käyttäydymme näin, kun käyttäydymme. Miksi keskusteluun pitää niin usein nostaa joku negatiivinen juttu kirkosta tai sen työntekijöistä? Miksi emme keskustele enemmän vain kirkkomme hyvistä asioista, hyvistä puolista? Miksi emme keskustelullamme tue enemmän kirkon perustyötä, kirkkoamme, ihmisten pelastumista? Eikö ihmisessä kuitenkin ole enemmän hyvää kuin huonoa?

Näissä pohdinnoissa, ihan samoin kuin muissa maallisemmissakin asioissa, päädyn melko usein muistamaan vanhan sanonnan: ”Homo homini lupus” eli suomeksi ”Ihminen on ihmiselle susi”. Kuinka oikeaan osuva tuo sanonta ihan oikeasti onkaan. Erilaisista konfliktien ja muiden sotien ja vastaavien seurauksina olemme käytännössä nykyisessä nopean ja tehokkaan tiedottamisen maailmassa sen varsin konkreettisesti nähneet ja kokeneet. Lähes joka ilta se tunkee ulos televisioistamme. Ihmisyys on melko ohutta tavaraa, kun konflikti yllättää ja ihminen on tilanteessa, jolloin vastapuolella onkin vihollinen, toisella tapaa ajatteleva, mutta ihminen hänkin.

Tuo sama ilmiö näkyy monessa nyky-yhteiskunnan toimessa Suomessakin: maahanmuutossa, rasismissa, taloudellisen ja muun vallan – vaikkapa kirkollisenkin vallan – tavoittelussa, ihmisten sosiaalisessa, taloudellisessa ja rodullisessa eriarvoisuudessa. Sanopa joku elämän alue, missä se ei näy! Se näkyy kirkossakin, missä sen ei missään nimessä pitäisi eikä saisi näkyä. Se on näkynyt siellä ilmeisesti aina, vaikka emme sitä ehkä helposti tunnustakaan.

En usko, että omalla kirjoittelullani saan sen loppumaan tai edes oikeastaan paljon vähenemäänkään. Olen tullut tässä asiassa melko kyyniseksi. Me ihmiset olemme sellaisia kuin olemme ja ihanneyhteiskuntamme on jossain toisessa maailmassa, ei tässä elämässä. Se on kenties kuolemanne jälkeisessä elämässä, josta emme ihan oikeasti tiedä mitään. Voimme vain arvailla.

Luin äsken erään luostarimaisen yhteisön nettisivuilta mielenkiintoisen tekstin tuosta kristittyjen tavoittelemasta paratiisista, jollaisena noin yleisesti ottaen täällä maan päällä luostareissa asuvat omaa asuinpaikkaansa pitävät ja millaiseksi he sen kokevat tai ajattelevat. Lainaan tuota tekstiä hieman mukaillen. Tekstissä pidetään luostarikutsumusta ihmisen tavoiteltuna tilana siksi, että se kuvataan eräänlaiseksi maanpäälliseksi enkelielämäksi. Siis elämäksi, jossa he jo nyt maan päällä ollessaan ja ruumiillisesti elävinä saavat nauttia tulevan Paratiisin vallitsevasta ilosta ja rakkaudesta. He auttavat tällaisessa ”maanpäällisessä paratiisissa” eläessään omalla panoksellaan muita ihmisiä rukouksillaan ja pyytävät Jumalan apua ja huolenpitoa maailman ja sen asukkaiden edestä. Tai ainakin heidän pitäisi näin toiminnan aatteen mukaisesti tehdä. Erittäin hyviä tavoitteita.

En ryhdy arvailemaan sen enempää luostarien paratiisinomaisuutta, vaikka melko monessa luostarissa olen elämäni aikana vieraillut ja nähnyt elämää niin luostarin sisältä kuin ulkoa. Olen jopa itse asunut – tosin en munkkina – useita kuukausia kreikkalaisessa luostarissa. Silloin olin tosin tutkija (independent researcher), en veljestön jäsen, mutta elin kuten kaikki muutkin siellä elivät – pienessä keljassa, heräsin aamulla aikaisin ensin talendon, sitten simandron ja lopulta viimein kirkonkellon soittoon, söin samaa luostariruokaa samassa trapesassa, ruokalassa, heidän kanssaan ja kävin samoissa jumalanpalveluksissa ja tapahtumissa kuin veljestökin. Mutta maallikkona, en siis papistoon kuuluvana, jollaisia suurin osa juuri tuon luostarin munkeista oli. Oli siellä tosin pari kolme ns. tavallista munkkiakin – jotka siis kuuluvat kirkollisessa mielessä maallikkoihin, vaikka heidät oli vihitty munkeiksi – ja jotka sitten tekivät oikeastaan kaikki ns. maalliset työt: siivosivat, pitivät paikat kunnossa, jne.

Tuo aika ja monet myöhemmät tapahtumat ja kohtaamiset ovat sitten opettaneet minulle paljon luostarielämästä ja luostarien asukkaista. Pääsääntö, jonka opin melko pian, oli kuitenkin se, että sielläkin eli ihmisiä, jotka erilaisilla tavoin opettelivat elämään enkelielämää ja vielä erilaisimmilla tavoin olivat sitä oppineet, kuka enemmän, kuka ei ollenkaan. Luulen, että tuollaisen asian havaitseminen itse asiassa usein henkilön ulkoisesta olemuksesta tai oikeastaan enemmänkin hänen (munkin tai nunnan) käyttäytymisestä, on itse asiassa jonkun ajan kuluttua melko helppoakin siellä eläville. Ei tosin aina, mikäli tuollainen ihminen on omassa askeettisuudessaan päässyt riittävän pitkälle ja osaa peittää sisimpänsä ulkomaailmalta. Heitäkin kun on.

Kuitenkin kaiken jälkeen yhtenä päätelmänä voisi kai ehkä sanoa, että joko maallistuminen alkaa saada jalansijaa nykyisissä luostareissa kuten kaikkialla maailmassa, tai sitten luostaritkaan eivät poikkea suuresti nyky-yhteiskunnan organisaatioista kirkollisuudestaan ja uskonnollisuudestaan huiolimatta. Sielläkin pätevät elämän ja ihmisyyden perussäännöt siinä, miten maailmassakin. Silti arvostan toki suuresti luostarilaitosta ja -elämää. Se ei todellakaan – jos sen oikein ottaa ja oikein elää – ole helppoa elämää tuollaisen elämäntyylin valinneille. Minusta ei ihan oikeasti olisi sellaiseen.

Samanlaista elämä on maailmassakin, jossa meistä suurin osa elää. Taistelemme päivittäin hyvän ja pahan välissä ja selviydymme siitä kuka milläkin tavoin. Mielialamme ja mielipiteemme vaihtelevat elämäntilateesta johtuen. Papisto ja heidän sukunsa joutuu ottamaan huomioon organisaation ja esimiehensä eritavalla kuin ne, joilla ei ole samanlaisia sidonnaisuuksia. "Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt" - sanotaan ja sanonta pätee myös kirkon asioissa jopa somessakin esitettyihin mielipiteisiin. Maallikot luulevat olevansa vapaampia sidonnaisuuksista, mutta lopulta sitä samaa löytyy kuoren alta, jos sitä hieman rapsuttaa. Samanlainen ihmisyys löytyy ja on jokapaikassa.

Joten voisikohan tästä päätellä ihmisyyden suhteen, ettei ihminen ole erilainen, on hän sitten maailmassa, luostarissa, pappi tai maallikko, rikas, rakas tai keppikerjäläinen, tavallinen elämän tallaaja eli ”tavis” tai kuningatar, poptähti tai kaupan myyjä. Kuka tahansa – minäkin. Miksi me emme voisi sitten käyttäytyä myös hieman ihmismäisemmin, inhimillisemmin!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com