Lapsi ei aloita kouluvuotta yksin

 

Lapsuuteni aikainen oma kirkkoni Ilomantsissa.

Elokuussa tuhannet lapset eri puolilla Suomea aloittavat uuden kouluvuoden. Joku kulkee ensimmäistä kertaa koulun ovesta sisään, toinen palaa tuttuun luokkaan kesäloman jälkeen. Repussa ovat kirjat, kynät ja muut koulutarvikkeet, mutta mukana kulkee myös odotuksia, jännitystä, iloa ja epävarmuutta. Ortodoksilapselle koulun alkuun voi liittyä vielä yksi erityinen ulottuvuus: hän kuuluu Suomessa uskonnolliseen vähemmistöön.

Monessa koulussa ortodoksinen oppilas on luokkansa ainoa ortodoksi tai yksi vain muutamasta. Ortodoksisen uskonnon opetusryhmä voi olla pieni, ja opetusta järjestetään siellä missä siihen löytyy sopiva tila. Omassa lapsuudessani Joensuun lyseon uskonnontunnit pidettiin vanhassa koulun kirjastossa isä Olavin ohjauksessa muiden oppilaiden opiskellessa luokissa. Ratkaisu saattoi olla käytännön sanelema, mutta muistoon liittyy jotakin kaunista: ympärillämme oli suuri määrä kirjoja, osa vanhojakin, ja niiden keskellä pieni ortodoksinen ryhmä kokoontui omalle tunnilleen. Pienuudessa ei silloin välttämättä ollut mitään kielteistä. Se oli yksinkertaisesti meidän tapamme käydä uskonnontunnilla.

Pohjois-Karjalassa ja etenkin ihan rajan pinnassa asuville ortodoksina oleminen oli ehkä monella tavalla helpompaa kuin sellaisilla alueilla Suomessa, joissa ortodokseja oli vielä vähemmän. Ortodoksisuus kuului alueen historiaan ja elämään, eikä omaa kirkkoa tai sen tapoja tarvinnut jatkuvasti selittää ympärillä oleville. Pohjanmaalla tai monilla muilla paikkakunnilla kokemus saattoi olla toisenlainen. Suomessa ortodoksilapsen arki onkin aina riippunut paljon siitä, missä hän sattuu asumaan.

Vähemmistöön kuuluva lapsi tarvitsee ympärilleen yhteisön

Vaikka ortodoksisuus oli Pohjois-Karjalassa tuttua, kirkko ei silti välttämättä silloin ollut lähellä. Kotoa Ilomantsin kirkkoon saattoi olla useita kymmeniä kilometrejä, eikä sinne päästy kovin usein. Välimatka vaikutti siihen, kuinka säännöllisesti ortodoksisiin jumalanpalveluksiin oli mahdollista osallistua.

Kirkko tuli kuitenkin myös ihmisten luo. Pappi saattoi saapua omalle paikkakunnalle toimittamaan jumalanpalveluksen esimerkiksi koululla. Juuri tällaiset muistot kertovat jotakin olennaista suomalaisesta ortodoksisuudesta. Seurakunta ei ole aina tarkoittanut sitä, että ihmiset kokoontuvat joka sunnuntai samaan kirkkoon. Pitkien välimatkojen maassa papit, kanttorit ja muut seurakunnan työntekijät ovat kulkeneet sinne, missä ortodoksit asuvat.

Tämä näkökulma on tärkeä edelleen. Lapsi ei aloita kouluvuotta yksin. Hänen ympärillään ovat perhe, opettajat, uskonnonopettaja, seurakunta ja koko yhteisö. Erityisesti silloin, kun oma kirkko on kaukana ja ortodokseja on vähän, näiden yhteyksien merkitys kasvaa. Minulla kävi lisäksi satumaisen hyvä tuuri: kaksi omista silloisen kansakoulun opettajistani oli ortodokseja. Ikuinen muisto Raisalle ja Tyynelle kuin myös isä Olaville! 

Koti, koulu ja seurakunta kantavat yhdessä

Suomalaisessa ortodoksisuudessa kodin merkitys on suuri, koska seurakuntaelämän mahdollisuudet vaihtelevat eri puolilla maata. Jos kirkkoon on pitkä matka, lapsen suhde kirkkoon ei voi rakentua vain siellä vietetyn ajan varaan. Kotona opitaan vähitellen, että rukous, ristinmerkki, juhlat ja kirkolliset tavat kuuluvat tavalliseen elämään. Usein pienet ja toistuvat asiat muodostavat lapselle kokemuksen siitä, ettei ortodoksisuus ole vain oppitunnin aihe tai harvinainen kirkkomatka, vaan osa omaa elämää.

Myös ortodoksisen uskonnon opetus voi olla paljon enemmän kuin yksi oppiaine muiden joukossa. Pienessä ryhmässä lapsi kohtaa toisia, jotka tuntevat saman kirkollisen tradition. Hän saa kysyä, oppia ja vähitellen ymmärtää, mihin hän kuuluu. Uskonnonopettaja voi samalla olla yksi niistä aikuisista, joiden kautta yhteys kirkkoon tulee osaksi tavallista kouluviikkoa.

Seurakunnalla on tässä oma vastuunsa. Kaikki perheet eivät pääse kirkkoon usein, eivätkä pitkät välimatkat ole kadonneet mihinkään. Siksi seurakunnan on tärkeää löytää myös niitä lapsia ja perheitä, jotka asuvat kaukana kirkoista ja seurakunnan keskuksista. Joskus jumalanpalvelus koululla, seurakunnan vierailu tai muu yksinkertainen kohtaaminen voi tehdä kirkon paljon läheisemmäksi kuin kilometrit kartalla antavat ymmärtää.

Koulussa opitaan myös ihmiseksi

Uuden kouluvuoden alkaessa huomio kiinnittyy helposti oppikirjoihin, lukujärjestyksiin, arvosanoihin ja koulumenestykseen. Ne ovat tärkeitä, mutta koulun tehtävä ei tyhjene niihin. Koulussa pitäisi oppia myös hyvyyttä, kauneutta, hyveitä, toisten kunnioittamista ja lähimmäisenrakkautta.

Niitä harjoitellaan joka päivä siinä, miten toisia kohdellaan. Hyvyyttä opitaan, kun yksin jäävä huomataan. Toisten kunnioittamista siinä, että erilaiselle ihmiselle annetaan tilaa olla oma itsensä. Lähimmäisenrakkaus näkyy siinä, että toista autetaan, kiusattua puolustetaan ja oma väärä teko uskalletaan tunnustaa.

Tässä myös aikuiset ovat oppilaita. Lapsi oppii paljon siitä, mitä hän näkee ympärillään. Kristillistä kasvatusta ei voi jättää yksin koulun, uskonnonopettajan tai seurakunnan tehtäväksi. Koti, koulu ja kirkko kasvattavat lasta yhdessä, kukin omalla tavallaan.

Uusi alku kuuluu koko yhteisölle

Syyskuun ensimmäisenä päivänä alkaa ortodoksisen kirkon uusi kirkkovuosi. Koulun alku ja kirkkovuoden alku osuvat lähelle toisiaan, ja niissä on sama uuden alun ajatus. Koululainen kohtaa uusia asioita ja kasvaa tiedossa ja taidoissa. Kirkko puolestaan aloittaa uuden vuosikierron ja kutsuu meitä kasvamaan Kristuksen seuraamisessa.

Kumpaakaan matkaa ei ole tarkoitettu kuljettavaksi yksin. Ortodoksilapsi tarvitsee vanhempia, opettajia, ystäviä ja seurakuntaa, erityisesti silloin, kun oma kirkko on kaukana tai ympärillä on vain vähän muita ortodokseja.

Suomalaisessa ortodoksisuudessa välimatkat ovat usein olleet pitkiä ja joukot pieniä. Silti kirkon elämä on löytänyt tiensä kyliin, kouluihin ja koteihin. Sama tehtävä jatkuu yhä. Kun lapsi nostaa koulurepun selkäänsä ja lähtee kohti uutta kouluvuotta, hänen pitäisi voida tietää, ettei hän kulje yksin. Hänen ympärillään on yhteisö, jonka tehtävä on auttaa häntä kasvamaan sekä ihmisenä että oman kirkkonsa jäsenenä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmai.com