12.1.17

Pidetään huoli hulluistamme

"Siunattu hulluus" -elokuvan esite.
Aapeli:
"Hyviä on vähän, pahoja vielä vähemmän,
mutta meitä siunatusti hulluja on lukematon määrä."
(Kuva: Discshop.fi)
Katselin aamu-TV:stä aamutohtoria, joka selitti YLEn toimittajalle vanhusten sekavuustiloja, harhaisuutta, jota kuulemma rupeaa ilmenemään meillä vanhuksilla pian 65 täytettyämme. Jos muistan oikein, prosenttiluku, joka kertoo tuon sairauden yleisyydestä on peräti 6%.

Olen itse nähnyt ja kokenut tuota harhaisuutta, kun oma äitini dementoituessaan alkoi epäillä, että joku – lähinnä kai isäni – varasti aina hänen kukkaronsa. No, useimmiten se sitten löytyi kirjahyllystä kirjojen päältä tai jostain muusta ”piilosta”, jotka isäni kaukoviisaasti oli aikaa myöten opetellut muistamaan.

Sen muistan hyvin, kuinka raskasta tuo aika oli isälleni, joka oli ollut aviossa äiti kanssa tuohon aikaan kaiketi noin 40 vuotta. Se vaati usein keskusteluja ja perheen antamaa terapiaa, että isä selvisi edes joten kuten tuosta ajanjaksosta.

Itse olen ohittanut tuon maagisen 65 ikävuoden jokunen aika sitten ja nyt sitten voi vain ryhtyä tarkkailemaan itseäni, milloin tuo sama muistamattomuus ja delirium – vanhuuden sekavuus, alkaa vaikuttaa omassa elämässäni. Kieltämättä aina silloin tällöin ajatus tulee mieleeni, vaikka en muuten suuremmin murehdi tulevaa. Asenteeni tulevaan on, että kaiketi se yhteiskunta jollakin tavoin minustakin huolen pitää.

Tulevaisuuttani en halua missään nimessä jättää lasteni varaan. Eläkööt he omaa elämäänsä ja minä elän omaani tässä suhteessa. Ihan kaikista parhaimmaltahan tuo tulevaisuus ei vanhusten hoidosta kertovien nykyuutisten valossa näytä, mutta lähden siitä olettamuksesta, että se ajanjakso sitten joskus laitoksessa on toivottavasti mahdollisimman lyhyt.

Eläkeläisenä on ollut viime vuosina aikaa seurata maailman menoa ympärilläni hieman enemmän. Olen aina ollut jonkinlainen observoija, tarkkailija, joka on seurannut ihmisten – tuttujen ja tuntemattomienkin – elämää sivusta pitempiä jaksoja.

Oman ikäpolveni ihmiset, ystävät ja tutut, ovat suureksi osaksi tietysti samanikäisiä, jotkut vanhempia ja heitä on hyvä käyttää omaa itseään arvioidessa jonkinlaisena mittarina. Entistä useammin alan huomata joissain tutuissani jo selviä, ulospäinkin näkyviä todellisen vanhuuden oireita – niin kuin tietysti myös itsessäni. Askel hidastuu, päätöksenteko vaikeutuu, ajatus harhailee ja kysymykset etsivät vastauksia, nimet unohtuva ja monenlaista muuta häikkää alkaa hiljalleen ilmestyä niin minun kuin tuttujeni elämään.

Muistelen ensireaktion olleen jotenkin sellainen nähdessäni tuon jollain tutulla, että onneksi ei ole vielä itsellä noita oireita, mutta mene ja tiedä, miten paljon niitä todellisuudessa itsellänikin onkaan. Ehkä voin sanoa ”onneksi”, etten niitä näe ja huomaa törttöilyjäni eikä kukaan ole heti kertomassa niistä enkä siis itse suuremmin välitä niistä tai sitten ihan päinvastoin: koko ajan toimin hölmösti ja asiat menevät vain huonompaan suuntaan huomaamattani. Molemmat lienevät mahdollisia.

Selviä oireita vanhenemisesta kuitenkin on ollut havaittavissa jo pitkään. Tyypillisin oire tällaisesta lienee muistin heikkeneminen ja eritoten sen huomaa nimien unohtelussa. Kun omassa työssä piti aiemmin muistaa sadoittain nimiä, nyt näyttää siltä, että ”nimitankki” on tullut täyteen ja menee koko ajan yli niin, että nimiä tippuu sieltä koko ajan pois muistista. Usein tulee ”kukas sinä olitkaan”-ilmiö vastaan ja onneksi on jo niin vanha ja rohkea, että uskaltaa tunnustaa sen itselleen ja toiselle ja kysyä suoraan: ”Kuka sinä nyt olitkaan? Sanopa nimesi.”

Vanhan humoristisen tarinan mukaan ensin unohtuvat mieheltä nimet, sitten kasvot. Seuraavaksi unohtuu vetoketju auki ja viimeisessä vaiheessa se unohtuu kiinni. No onneksi olen vielä tuossa toiseksi viimeisessä vaiheessa tai oikeastaan olin siinä jo töissä ollessani ja aiheutin varmaan usein ”hauskoja” tilanteita oppilaiden vanhemmille.

Silti vaikka puhun asioista hieman huumori silmäkulmassa, aihe on toki vakava. En kuitenkaan ryhdy maalaamaan kauhukuvia tulevaisuudestani, vaan kuljen eteenpäin Luojaani luottaen. Kyllä Luoja hulluistaan huolen pitää! Hieman samaan tapaan kuin vuosia, vuosia sitten, kun olin opettajana Kiteen Närsäkkälässä, siellä kerrottiin tositarinaa vanhasta, hieman höpsähtäneestä mummosta.

Mummo asui aivan rajan pinnassa muutaman kilometrin päässä silloisen Neuvostoliiton, nykyisen Venäjän rajasta. Hän oli nuoruudessaan asunut rajan toisella puolella ja hänen kotinsa oli jäänyt sinne. Ikääntyessään mummo alkoi entistä enemmän kaivata vanhaan kotiinsa, joka oli jäänyt rajan taakse. Tiheä piikkilanka-aitakaan ei pidellyt tätä energista mummoa, kun hän vanhoja tuttuja polkuja ja teitä pitkin meni ”kotiinsa”. Ja tietysti hän aina jäi kiinni Neuvostoliiton puolella, missä häntä kuulusteltiin alkuun tiukkaan vähintään fasistien lähettämänä vakoojana. Sitten monimutkaisten proseduurien jälkeen hänet palautettiin virallisen luovutuspaikan – taisi olla silloin Imatralla – kautta takaisin Suomeen.

Joka kerta mummo sai lisäksi Suomessa tuntuvan sakon luvattomasta rajanylityksestä. Niukalla eläkkeellä toimeen tulevalla mummolla ei tietenkään ollut varaa maksaa moisia sakkoja, mutta ne eivät millään tavalla pidätelleet mummoa taas kohta menemästä uudestaan ja uudestaan rajan yli Neuvotoliittoon. Joka kerta sama proseduuri ja mummo palautettiin Suomeen virallisia teitä.

Viimein neuvostoliittolaiset rajamiehet alkoivat tuntea mummon ja tietää, miksi hän tulee aina uudestaan ja uudestaan rajan yli ”kotiinsa” ja heidät valtasi – voisikohan sanoa – sääli tai ainakin jonkinmoinen ymmärrys. He eivät enää rahdanneet mummoa vaikeakulkuisia maastoja pitkin Imatran vastapuolelle rajaa, vaan päättivät palauttaa mummon omin voimin.

Yleensä mummo jäi kiinni melko nopsaan eikä ehtinyt kauaksi rajasta. Rajamiehet tiesivät, että kohta se mummo taas tulee ja varustautuivat tilanteeseen. Niinhän sitten kävi, että mummo meni rajan yli ja melko pian hän ilmestyi rajan yli takaisin suomalaisten rajamiesten kohdalla – he tietysti olivat Suomen puolella – ja mummolla oli plakaatti kaulassaan. Se riippui siinarun päässä ja siinä luki selvällä suomenkielellä: ”Pitäkää huoli hulluistanne!”

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Hullun veli Vilippus Rummukainen pohtii toisen veljensä Anan kanssa kolmannen veljen Elmerin hulluutta elokuvassa "Siunattu hulluus" (kesto 3 min. 47 sek.)

Ei kommentteja: