Hiekanvärinen maailma

 

Valamo kesällä 2026 (Kuva: Hannu Pyykkönen)

Olen viime aikoina herännyt aamuisin hieman hämilläni. En varsinaisesti peloissani. En myöskään erityisen ahdistuneena. Pikemminkin minulla on ollut sellainen tunne kuin olisin yön aikana käynyt jossakin, mutta en enää herättyäni oikein tiedä, missä olin.

Uneni ovat muuttuneet.

Aikaisemmin ne olivat yleensä melko värikkäitä. Niissä oli vihreää metsää, sinistä taivasta, punaisia taloja, autoja, katuja, huoneita ja kaikenlaisia tavallisia värejä. Unen maailma saattoi olla kummallinen, mutta se näytti silti suunnilleen samalta kuin maailma valveilla ollessani.

Nykyiset uneni ovat toisenlaisia. Niiden väri on hiekanruskea. Tai ehkä paremminkin hiekanvärinen. Sellainen vaalea, hieman kellertävä ja pölyinen ruskea, joka tuo mieleen autiomaan, vanhan valokuvan tai maiseman, jonka päälle on laskeutunut ohut kerros tomua. Värejä ehkä on, mutta ne eivät erotu.

Kaikki näyttää siltä kuin unien maailma olisi menettänyt kirkkautensa. Taivas, rakennukset, tiet ja ihmiset sulautuvat samaan ruskeanharmaaseen sävyyn. Valoa on, mutta en tiedä, mistä se tulee. Aurinkoa ei yleensä näy. Ei myöskään selvää pimeyttä.

On vain tasainen, hiekanvärinen maailma.

Myös ihmiset ovat muuttuneet.

Aikaisemmin unissani esiintyi paljon tuttuja ihmisiä. Läheisiä, ystäviä, entisiä työtovereita, koulumaailman ihmisiä, kirkollisia tuttuja tai muita henkilöitä, jotka olivat joskus kuuluneet elämääni. Joskus mukana oli myös jo kuolleita ihmisiä. Heidät kuitenkin tunnistin.

Nyt unissani on ihmisiä, joita en tunne.

He eivät useinkaan ole pelottavia. He eivät uhkaa minua eivätkä tee mitään erityisen pahaa. He vain ovat siellä. He kulkevat ohitseni, istuvat pöydän ääressä, seisovat käytävällä tai puhuvat minulle jostakin asiasta, jota en herättyäni enää muista. Joskus he tuntuvat tuntevan minut. Minä en kuitenkaan tunne heitä.

Unessa tämä ei yleensä häiritse. Keskustelen heidän kanssaan aivan kuin olisimme vanhoja tuttuja. Vasta aamulla alan ihmetellä, keitä he olivat.

Missä olen tavannut tuon ihmisen?

Olenko nähnyt hänet joskus sairaalan käytävällä?

Oliko hän joku hoitaja, lääkäri, fysioterapeutti, laitoshuoltaja, potilaskuljettaja tai toinen potilas?

Vai rakensiko mieleni hänet kokonaan itse?

Kahden kuukauden sairaalajakson aikana kohtasin valtavan määrän ihmisiä. Myös kotihoidon alettua elämääni tuli jälleen uusia kasvoja. Suurimman osan minua hoitaneista ihmisistä opin vähitellen tuntemaan jopa nimeltä. Mutta sairaalassa kulkee jatkuvasti myös ihmisiä, joiden nimiä potilas ei koskaan kuule. Joku käy huoneessa. Joku puhuu oven takana. Joku työntää sänkyä käytävällä. Joku kumartuu hetkeksi kasvojeni ylle ja katoaa sitten.

Ehkä kaikki nämä kasvot ovat jääneet jonnekin muistin reunoille. Ehkä mieli poimii niitä nyt esille ja rakentaa niistä uusia ihmisiä.

En tiedä.

Myös unieni tapahtumapaikat ovat muuttuneet. Ennen olin unissani usein tutuissa paikoissa. Lapsuuden maisemissa, Joensuun tai Mikkelin kaduilla, koulussa, kirkossa, matkoilla tai jossakin sellaisessa paikassa, jonka pystyin ainakin osittain tunnistamaan.

Toki unet veivät minut silloinkin välillä aivan outoihin paikkoihin. Se kuuluu uniin. Unessa voi olla talossa, jota ei ole koskaan ollut olemassa, ja silti tietää tarkasti, missä talon keittiö sijaitsee ja mitä oven takana pitäisi olla.

Nykyisin lähes kaikki paikat ovat vieraita.

Unissa on leveitä käytäviä, suuria auloja, vaaleita rakennuksia, pölyisiä pihoja ja teitä, joilla ei ole nimiä. Joskus olen jonkinlaisessa kaupungissa, mutta en osaa sanoa, missä maassa se sijaitsee. Joskus paikka muistuttaa sairaalaa, mutta ei kuitenkaan ole sairaala. Toisinaan se voisi olla hotelli, virastotalo, koulu tai jokin suuri odotustila.

Näissä paikoissa ei yleensä ole opasteita. Jos niitä on, en pysty lukemaan niitä.

Usein olen matkalla jonnekin, mutta en tiedä, minne minun pitäisi mennä. Etsin huonetta, ovea, hissiä, pysäkkiä tai ihmistä. Kukaan ei kuitenkaan tunnu olevan erityisen huolestunut siitä, löydänkö perille. En minäkään ole unessa kovin huolestunut. Kuljen vain eteenpäin.

Aamulla ihmettelen, missä oikein olin.

Olen huomannut, että unieni maailmassa on nykyisin selvä raja. On olemassa aika ennen leikkausta. Sitten on leikkaus ja sitä seurannut pitkä sairaalajakso. Ja sen jälkeen on tämä uusi aika.

Heti leikkauksen jälkeiset kokemukset olivat ehkä enemmänkin sairaalaunia, harhoja ja unen sekä valveen väliin jääneitä tapahtumia. Voimakkaat lääkkeet, pitkä tehohoito, hengityskonehoito, toimenpiteet ja sekava ajantaju tekivät maailmasta kummallisen.

Kaikista noista kokemuksista en vieläkään tiedä, mikä oli unta, mikä harhaa ja mikä todella tapahtui. Ne unet olivat kuitenkin voimakkaita. Niissä oli pelkoa, tapahtumia, ihmisiä ja joskus suorastaan kokonaisia kertomuksia. Ne jäivät mieleen. Ne myös antoivat aiheita kirjoittamiseen.

Monet sairaala-ajan ja kotiinpaluun jälkeiset tekstini syntyivät ainakin osittain noista kokemuksista. Unet ovat aina olleet minulle jonkinlaisia kirjoittamisen siemeniä. Aamulla mieleen jää jokin kuva, lause tai tapahtuma. Se alkaa vähitellen kasvaa. Joskus siitä tulee teksti. Joskus se katoaa jo aamukahvin aikana.

Nyt unet eivät tunnu antavan valmiita kertomuksia. Niissä ei tapahdu juuri mitään. Kuljen käytävällä. Odotan jotakin. Istun tuntemattomien ihmisten kanssa pöydän ääressä. Etsin ovea. Seison hiekanvärisellä pihalla. Joku sanoo jotakin, mutta en muista, mitä.

Sitten herään.

Aikaisemmin näin joskus suorastaan seikkailu-unia. Niissä matkustettiin, selvitettiin asioita, tavattiin tuttuja ihmisiä ja päädyttiin tilanteisiin, joihin en valveilla ollessani olisi koskaan joutunut.

Nykyiset uneni ovat paljon arkisempia. Sanoisinko jopa tylsempiä. Ne eivät ole suuria painajaisia eivätkä kiehtovia seikkailuja. Ne ovat kuin tavallisia päiviä jossakin toisessa todellisuudessa. Päiviä, joissa ei tapahdu mitään erityistä, mutta joissa mikään ei myöskään tunnu aivan oikealta.

Ehkä juuri se tekee niistä niin outoja.

Painajaisesta herätessään ihminen on helpottunut. Hyvästä unesta herätessään hän saattaa olla pettynyt. Näistä unista herätessäni olen lähinnä ymmälläni.

Mistä tämä kaikki johtuu?

Minulla ei ole siihen vastausta.

Yksi vaikuttava tekijä on varmasti huhtikuinen suuri sydänleikkaus ja sitä seurannut pitkä sairaalajakso. Se oli ruumiille ja mielelle melkoinen myllerrys. Ihmistä leikattiin, lääkittiin ja pidettiin pitkään lääkkeillä nukutettuna. Sitten hänet herätettiin ja häntä alettiin vähitellen kuntouttaa. Sitten häntä opetettiin vähitellen jälleen istumaan, seisomaan ja kävelemään.

Sellaisesta ei ehkä palata aivan muuttumattomana.

Toinen mahdollinen syy on lääkitys. Leikkauksen jälkeen lääkitykseni muuttui huomattavasti. Lääkkeitä tuli lisää, annoksia muutettiin ja elimistö joutui totuttelemaan uudenlaiseen lääkitykseen.

En ole vielä kysynyt lääkäriltä, voivatko lääkkeet vaikuttaa unien sisältöön tai värimaailmaan. Ehkä pitäisi kysyä. Mutta ihan tavallisella maallikkojärjellä ajatellen epäilen, ettei kyse ole vain lääkkeistä.

Myös elämäni on muuttunut.

Ennen leikkausta saatoin lähteä liikkeelle melko vähällä suunnittelulla. Saatoin mennä torille, kauppaan, tapaamaan ihmisiä tai hoitamaan asioita, vaikka toiselle paikkakunnalle tai jopa ulkomaille. Saatoin kirjoittaa pitkään, seurata maailman tapahtumia ja tehdä päivän aikana monenlaisia asioita.

Nyt lähes kaikkea pitää arvioida etukäteen.

Jaksanko?

Kuinka pitkään?

Miten pääsen sinne?

Miten pääsen takaisin?

Mitä tapahtuu, jos voimat loppuvat kesken?

Pitääkö levätä ennen lähtöä?

Pitääkö levätä sen jälkeen?

Elämä ei ole enää yhtä spontaania kuin ennen.

Ehkä unetkin ovat siksi muuttuneet. Ehkä mieli yrittää yön aikana rakentaa karttaa maailmasta, jonka säännöt eivät enää ole entiset. Valveilla olen omassa kodissani, tutuilla kaduilla ja tuttujen ihmisten keskellä. Silti kaikki ei tunnu aivan samalta.

Paikat ovat ennallaan, mutta minä olen muuttunut.

Ehkä juuri siksi unissa paikatkin ovat vieraita.

En silti halua selittää näitä unia liian pitkälle. En usko niiden olevan ennustuksia. En ajattele, että tuntemattomat ihmiset toisivat minulle salaisia viestejä tai että hiekanvärinen maailma tarkoittaisi jotakin, jonka voisin löytää unikirjasta.

Unet ovat unia.

Mutta ne kertovat ehkä jotakin siitä, millaista elämä juuri nyt on. Se on tuttua ja samalla vierasta. Olen kotona, mutta opettelen yhä olemaan täällä. Tunnen ympärilläni olevat ihmiset, mutta välillä en oikein tunnista itseäni. Tiedän, missä olen, mutta en aina tiedä, mihin tästä olen menossa.

Ehkä hiekanvärinen maailma on juuri sellainen välitila. Se ei ole enää sairaala. Se ei ole myöskään entinen elämä. Se on jotakin niiden välissä.

Paikka, jossa kuljetaan eteenpäin ilman selvää karttaa ja tavataan ihmisiä, joille ei ole vielä löytynyt nimeä.

Väritkin ehkä palaavat joskus. Tai sitten mieli rakentaa vähitellen kokonaan uuden värikartan.

Sitä en vielä tiedä.

Toistaiseksi herään aamuisin omassa huoneessani, katson tuttua kattoa ja kuuntelen kodin tuttuja ääniä. Hetken ajan hiekanvärinen maailma on vielä aivan lähellä. Sen käytävät, vieraat kasvot ja nimettömät paikat viipyvät mielessä. Sitten ne alkavat hitaasti hajota.

Aamupuuro valmistuu.

Kahvi tuoksuu kahvilta.

Huoneessa on taas oikeat värit.

Silti joskus aivan aamun ensimmäisinä minuutteina en ole varma, kumpi maailma tuntuu oudommalta.

Se, josta juuri heräsin.

Vai tämä, johon olen palannut.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

Elämän lahja

(Valokuva: Jaso Pyykkönen)

Se on tie elämän ja käyt kulkemaan 
Läpi yön se vie ja toivon saat 
Paikan jokainen polultansa löytää 
Aina uuteen, käy tie elämän

Tämänkin blogitekstin taustalla soi Katri Helenan laulu. Hänen viimeinen singlensä, Elämän tie, ja erityisesti sen kertosäkeen ajatus elämän tiestä, joka kulkee yön läpi ja vie kohti uutta. Laulun sanat pysähtyivät mielessäni ehkä siksi, että ne osuivat taas niin lähelle omaa viimeaikaista kokemustani. Kun elämä on hetkeksi pysäytetty, kun on käyty rajalla ja saatu vielä palata, elämän tie ei ole enää vain kaunis kuva. Se on todellisuutta.

On olemassa hetkiä, jolloin elämä pysähtyy niin, ettei mikään entinen tunnu enää itsestään selvältä. Hengitys, sydämen lyönti, aamun valo, läheisen ääni, mahdollisuus nousta vielä uuteen päivään – kaikki sellainen, mikä tavallisessa arjessa unohtuu, muuttuu yhtäkkiä lahjaksi.

Tätä tekstiä saa minut kirjoittamaan jälleen oma viimeaikainen kokemukseni: rankka sairaalajakso, iso leikkaus ja ihana kotiinpaluu, vaikka sekin näytti jossain vaiheessa melkein mahdottomalta. Kun ihminen joutuu sairaalavuoteeseen pitkäksi aikaa, kahdeksi kuukaudeksi, kun keho ei enää tottele niin kuin ennen, kun sydäntä on leikattu ja elämä tuntuu olevan toisten käsissä, silloin moni asia riisutaan pois. En ole enää se, joka hallitsee, suunnittelee ja päättää. Olen hauras. Olen kannettu. Olen riippuvainen armosta, lääkärien viisaudesta, hoitajien käsistä ja läheisten rukouksista.

Sellaisessa hetkessä elämän tie ei ole kaunis ajatus tai runollinen kuva. Se on todellinen tie, jota kuljetaan vaivainen askel kerrallaan, joskus rollaattorin avulla. Joskus se kulkee valon kautta, joskus yön kautta. Joskus se vie niin lähelle rajaa, että ihminen joutuu katsomaan kuolemaa silmiin.

Ortodoksinen usko ei peitä kuolemaa eikä teeskentele, ettei sitä olisi. Kirkko laulaa hautauspalveluksessa ihmisen katoavaisuudesta, ruumiin maaksi palaamisesta ja siitä hiljaisesta vakavuudesta, jonka edessä kaikki inhimillinen ylpeys vaikenee. Mutta kirkko ei pysähdy kuolemaan. Se katsoo kuolemaa ylösnousemuksen valossa.

Siksi ortodoksiselle kristitylle kuolema ei ole vain loppu, vaan suuri salaisuus. Se on raja, jota emme voi omalla voimallamme ylittää.

Kun ihminen käy rajalla, hän ei palaa sieltä samanlaisena. Minäkään en voi ajatella palanneeni täysin entiseen. Voin palata kiitollisempana, hiljaisempana, ehkä myös herkemmin murtuvana. Voin palata mukanani kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Miksi sain jatkaa? Miksi minulle annettiin vielä aikaa? Mitä varten tämä elämä nyt on?

Nämä kysymykset eivät ole vain psykologisia tai inhimillisiä. Ne ovat hengellisiä kysymyksiä. Ortodoksisessa kirkossa elämä ymmärretään lahjana ja kutsumuksena. Ihminen ei omista elämäänsä samalla tavalla kuin hän omistaa esineen. Elämä on Jumalalta saatu lahja, joka on tarkoitettu kasvamaan yhteydeksi Häneen.

Siksi jokainen uusi päivä on enemmän kuin vain jatkoa entiselle. Se on mahdollisuus katumukseen, rukoukseen, kiitokseen ja rakkauteen. Se on mahdollisuus nähdä lähimmäinen uudella tavalla. Se on mahdollisuus opetella elämään niin, että sydän ei sulkeudu Jumalalta.

Sydänleikkauksen jälkeen sana sydän ei ole enää vain hengellinen vertauskuva. Se on myös konkreettinen todellisuus. Tunnen kehossani, miten hauras elämä on. Samalla kirkko muistuttaa, että sydän on myös ihmisen hengellisen elämän keskus. Siellä ihminen kohtaa Jumalan. Siellä hän kantaa kipunsa, pelkonsa, toivonsa ja rukouksensa.

“Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.”

Tuo rukous voi nousta minussa aivan toisenlaisena nyt, kun olen maannut sairaalassa kauan. Se ei ole enää vain opeteltu rukous. Se voi olla hengityksen kaltainen pyyntö. Se voi olla sydämen hiljainen huuto silloin, kun sanat loppuvat. Se voi olla kiitollisuutta siitä, että vielä saa elää.

Elämän tie vie läpi yön, mutta se ei vie yksin kulkemiseen. Ortodoksinen kirkko ei tunne yksinäistä pelastusta. Meitä kantavat Kristus, Jumalansynnyttäjän esirukoukset, pyhien rukoukset, kirkon liturginen elämä ja toisten ihmisten rakkaus. Kun ihminen ei itse jaksa rukoilla, kirkko rukoilee. Kun oma usko on hiljainen ja väsynyt, kirkko kantaa uskon sanoja hänen puolestaan.

Sairaalan huoneessa tämä voi tulla todelliseksi hyvin yksinkertaisella tavalla. Ristinmerkkinä. Pienenä ikonina pöydällä. Papin tuomana ehtoollisena. Läheisen viestinä. Jeesuksen rukouksena tai yleensä rukouksena, joka ehkä lausutaan kaukana, mutta joka Jumalan edessä ei ole kaukana. Kirkon elämä ei jää temppelin seinien sisälle. Se ulottuu sinne, missä ihminen makaa heikkona, odottaa leikkausta, herää nukutuksesta, pelkää, toipuu ja kysyy, miten tästä jatketaan.

Paikan jokainen polultansa löytää.

Joskus se paikka on kirkon hämärässä, tuohuksen valossa. Joskus se on oman kodin hiljaisuudessa. Joskus se on sairaalan osastolla, monitorien äänissä ja valkoisten seinien keskellä. Jumala ei ole sidottu siihen, missä me haluaisimme Hänet kohdata. Usein Hän tulee juuri sinne, missä ihminen on riisuttu omasta varmuudestaan.

Kahden kuukauden sairaalajakso, sydänleikkaus ja kuoleman rajan läheisyys eivät ole vain tapahtumia elämän varrella. Ne voivat muuttua hengelliseksi opetuspuheeksi. Ne opettavat, ettei elämä ole itsestäänselvyys. Ne opettavat, ettei kuolema ole kaukainen ajatus, joka koskee vain muita. Ne opettavat myös, että Jumalan armo voi olla läsnä silloinkin, kun ihminen ei tunne voimaa, varmuutta eikä rauhaa.

Ortodoksinen käsitys elämästä ei ole pelkkää selviytymistä tästä maailmasta. Elämä on matkaa kohti Jumalaa. Se on kilvoittelua, parantumista, murtumista ja uudistumista. Se on kuolemisen opettelua jo ennen kuolemaa: kuolemista ylpeydelle, itsekkyydelle, katkeruudelle ja sille harhalle, että kaikki on omissa käsissämme.

Mutta se on myös ylösnousemuksen opettelua. Sitä, että Jumala voi nostaa ihmisen uudelleen. Ei aina entiseen kuntoon, ei aina vanhaan elämään, ei aina sellaisena kuin ihminen itse toivoisi. Mutta Hän voi antaa uuden alun, uuden syvyyden, uuden kiitollisuuden ja uuden tavan katsoa maailmaa.

Aina uuteen käy tie elämän.

Tämä uusi ei välttämättä ole suurta ja näkyvää. Se voi olla hidas toipuminen. Se voi olla se, että jaksaa kävellä hieman pidemmälle kuin eilen. Se voi olla se, että sydämessä nousee kiitos aamusta. Se voi olla se, että uskaltaa sanoa: Herra, Sinä annoit minulle vielä tämän päivän. Opeta minua elämään se oikein.

Kotiinpaluu pitkän sairaalajakson jälkeen on sekin oma salaisuutensa. Koti, joka ennen oli arkinen paikka, voi tuntua ihmeeltä. Oma huone, oma tuoli, tutut äänet ja läheisten läsnäolo muuttuvat Jumalan hyvyyden merkeiksi. Se, mikä ennen oli tavallista, ei olekaan enää tavallista. Se on lahjaa.

Kuoleman rajan läheisyys tekee ajasta toisenlaista. Se muistuttaa, ettei aikaa ole annettu hukattavaksi. Ei siksi, että meidän pitäisi täyttää se kiireellä, vaan siksi, että jokainen päivä on mahdollisuus rakastaa, pyytää anteeksi, antaa anteeksi, rukoilla ja lähestyä Jumalaa.

Tie elämän kulkee yönkin läpi. Se kulkee sairaalan käytävien, leikkaussalin, pelon ja kivun halki. Se kulkee myös toipumisen, kiitollisuuden ja hiljaisen ihmettelyn kautta. Se ei ole aina suora tie eikä helppo tie, mutta se ei ole tie tyhjyyteen.

Se on tie, jonka päässä ei ole kuoleman pimeys, vaan ylösnousemuksen valo.

Ja ehkä juuri siksi ihminen, joka on käynyt rajalla ja saanut palata, voi sanoa hiljaa mutta toisin kuin ennen: elämä on lahja. Tämä päivä on lahja. Jokainen hengenveto on lahja.

Ja tie, jota kuljen, on yhä Jumalan kädessä.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com

Sitaatit osin ja alun kertosäe on tuosta Katri Helenan laulusta Elämän tie, jonka alkuperinen esittäjä (englanniksi) on Elton John. Laulun  Circle of Life on säveltänyt ja sanoittanut Elton John, Hans Zimmer, Tim Rice. Suomenkileiset sanat ovat Pekka Lehtosaaren.

HAP

 

Mihin olet menossa, Opetushallitus?

 

Aksios-ortodoksisen uskonnon oppikirjasarja

Opetushallituksen kaavailemat muutokset ortodoksisen uskonnon Aksios-oppikirjasarjaan herättävät vakavan kysymyksen: mihin suomalainen oman uskonnon opetus on oikein menossa?

Kyse ei ole enää vain yksittäisistä sanamuodoista. Kyse on paljon suuremmasta asiasta. Kyse on siitä, saako ortodoksinen lapsi koulussa enää oppia omaa uskontoaan omana uskontonaan — vai pitääkö hänen oppia tarkastelemaan sitä ulkopuolisena, varovasti, etäännytettynä ja jatkuvasti ehdollistettuna ilmiönä. Ikäänkuin vitriinissä olevaa outoa kohdetta.

Jos oppikirjasta poistetaan rukoustekstit siksi, että ne muka “velvoittavat” lasta rukoilemaan, ollaan jo hyvin oudolla tiellä. Rukous kuuluu ortodoksiseen uskoon. Ei rukouksen näkeminen oppikirjan sisäkannessa pakota ketään rukoilemaan. Ei rukouksen lukeminen tee koulusta kirkkoa. Eikä rukouksen olemassaolo oppimateriaalissa ole tunnustuksellista painostamista. Se on oman uskonnon tuntemista.

Vielä huolestuttavampaa on se, jos oppimateriaalissa ei enää saisi sanoa yksinkertaisesti: “Jumala loi maailman”, vaan se pitäisi muuttaa muotoon “kirkko opettaa” tai “Raamatun mukaan”. Tietenkin uskonnonopetuksessa voidaan kertoa, mitä kirkko opettaa ja mitä Raamattu sanoo. Mutta jos kaikki uskon sisältö pitää muuttaa varovaiseksi ulkopuoliseksi tarkkailuksi, silloin oman uskonnon opetus muuttuu vähitellen oman uskonnon museokierrokseksi.

Ortodoksinen lapsi ei ole museovieras omassa uskossaan.

Samalla tavoin on outoa, jos ilmaisu “ortodoksit tekevät ristinmerkin” katsotaan ongelmalliseksi. Mitä ortodoksisen uskonnon oppikirjassa sitten saisi sanoa? Saako sanoa, että ortodoksit käyvät kirkossa? Saako sanoa, että ortodoksit viettävät pääsiäistä? Saako sanoa, että ortodoksit osallistuvat liturgiaan? Saako sanoa, että ortodoksit uskovat Kristuksen ylösnousemukseen?

Vai pitääkö kaikki muuttaa muotoon: “joissakin ortodoksisissa yhteyksissä voidaan ajatella, että eräät ihmiset mahdollisesti tekevät näin”?

Tällainen kielen varovaisuus ei ole enää neutraaliutta. Se on uskonnollisen kielen tyhjentämistä.

Oman uskonnon opetuksessa lapsella pitää olla oikeus tunnistaa oma uskonsa. Hänen pitää saada kuulla siitä kielellä, joka ei häpeä eikä piilottele. Jos oppikirjassa ei saa sanoa “oma uskontoni”, vaan se pitää muuttaa muotoon “uskonto koulussa ja perheessä”, kysymys kuuluu: miksi sana “oma” on vaarallinen? Onko ortodoksina oleminen lapselle sallittua vain yksityisesti, mutta ei enää koulun oppimateriaalissa?

Suomessa on pitkään puolustettu ajatusta oman uskonnon opetuksesta. Se ei ole ollut sattuma eikä virhe. Se on ollut osa vähemmistöjen oikeuksien turvaamista. Ortodoksit ovat Suomessa pieni uskonnollinen vähemmistö. Juuri siksi oman uskonnon opetus on ollut tärkeää. Se on antanut ortodoksisille lapsille mahdollisuuden oppia omaa perinnettään, juhliaan, rukouksiaan, pyhiään, kirkkoaan ja elämäntapaansa.

Nyt näyttää siltä, että tätä oikeutta kavennetaan hallinnollisen varovaisuuden, poliittisen paineen ja käsitteellisen epäselvyyden vuoksi.

Tässä yhteydessä on kysyttävä myös toinen, hyvin konkreettinen kysymys: onko samanlaista tarkastelua tehty myös luterilaisissa oppikirjoissa? Onko niistä yhtä tarkasti poistettu kaikki sellainen kieli, joka voisi kuulostaa oppilaan omalta uskonnolliselta kieleltä? Onko luterilaisen uskonnon kirjoissa käyty samalla tavalla läpi rukoukset, virret, kirkolliset tavat, kaste, ehtoollinen ja seurakuntaan kuuluminen?

Entä onko vastaavaa tarkastelua tehty muissa oppiaineissa, esimerkiksi historian oppikirjoissa? Miten niissä puhutaan kristinuskosta, ortodoksisuudesta, luterilaisuudesta, vähemmistöistä, Venäjästä, Karjalasta, evakoista, Ruotsin ajasta, reformaatiosta tai Suomen kansallisesta identiteetistä? Jos ortodoksisen uskonnon oppikirjan yksittäisetkin ilmaisut arvioidaan näin herkästi, samalla herkkyydellä olisi arvioitava myös sitä, miten vähemmistöistä puhutaan koko koulun oppimateriaalissa.

Vai onko niin, että ortodoksisen vähemmistön oma kieli on helpompi siivota pois kuin enemmistön vakiintuneet kulttuuriset oletukset?

Tähän liittyy myös opetusministeri Anders Adlercreutzin vastuu. Hän on sekä RKP puheenjohtaja että opetusministeri. RKP on perinteisesti puolustanut ruotsinkielisen vähemmistön oikeuksia, kieltä, kulttuuria ja identiteettiä. Juuri siksi on aiheellista kysyä: aikooko opetusministeri puuttua samalla vakavuudella myös siihen, miten muista vähemmistöistä puhutaan suomalaisissa oppikirjoissa?

Jos ortodoksisen lapsen oma uskonnollinen kieli pitää koulun nimissä etäännyttää, millä perusteella ruotsinkielisen lapsen oma kieli, kulttuuri ja identiteetti saavat näkyä myönteisesti ja omasta näkökulmastaan? Jos sana “oma” on ongelmallinen ortodoksisen uskonnon oppikirjassa, olisiko se ongelmallinen myös silloin, kun puhutaan omasta äidinkielestä, omasta kulttuurista tai omasta vähemmistöasemasta?

Tuskin kukaan hyväksyisi sitä, että ruotsinkielisistä lapsista puhuttaisiin koulukirjoissa vain etäännytetysti, ulkopuolisina tarkastelun kohteina, varoen kaikkea sellaista, mikä voisi vahvistaa heidän omaa identiteettiään. Miksi sama olisi hyväksyttävää ortodoksisten lasten kohdalla?

Kukaan vakavasti ajatteleva ortodoksi ei vaadi, että koulussa pakotetaan lapsia rukoilemaan, osallistumaan jumalanpalveluksiin tai liittymään seurakunnan toimintaan. Se ei ole koulun tehtävä. Mutta aivan eri asia on opettaa, mitä rukous on, mitä liturgia on, mitä ehtoollinen on, mitä ristinmerkki merkitsee ja miten ortodoksinen kristitty elää uskoaan.

Jos tätä ei saa opettaa elävänä perinteenä, mitä silloin enää opetetaan?

Erityisen hämmentävää on se, että kysymykset kuten “Miten pääsee seurakunnan jäseneksi?” tai “Miten voit olla mukana seurakunnan toiminnassa?” katsotaan sitouttaviksi. Miksi? Eikö lapsi saa tietää, miten hänen oma kirkkonsa toimii? Eikö oman uskonnon opetuksessa saa kertoa, mitä seurakuntaelämä tarkoittaa? Eikö vähemmistökirkon lapsella ole oikeutta ymmärtää yhteisöään?

Tämä ei ole sitouttamista. Tämä on perustietoa.

Opetushallitukselta on nyt kysyttävä suoraan: millaisia arvoja suomalaisessa koulussa saa opettaa? Saako opettaa vain sellaisia arvoja, jotka on riisuttu kaikesta uskonnollisesta sisällöstä? Saako lapselle kertoa ympäristövastuusta, yhdenvertaisuudesta, ihmisarvosta ja osallisuudesta vahvasti ja myönteisesti, mutta ei siitä, että hänen omassa uskossaan rukous, kirkko, ehtoollinen ja ristinmerkki ovat todellisia ja merkityksellisiä asioita?

Miksi juuri uskonnollinen vakaumus muuttuu koulussa niin helposti epäilyttäväksi?

Tässä kohdassa on uskallettava sanoa ääneen myös se, mitä moni ehkä ajattelee hiljaa: eikö tällainen toiminta ala jo lähestyä jonkinasteisen syrjinnän muotoja? Jos yhden pienen uskonnollisen vähemmistön oppimateriaalista ryhdytään järjestelmällisesti poistamaan sen omaa kieltä, omaa sisäistä näkökulmaa ja omaa hengellistä todellisuutta, kyse ei ole enää vain pedagogisesta hienosäädöstä. Kyse voi olla vähemmistöidentiteetin kaventamisesta.

Syrjintä ei aina tarkoita avointa kieltoa tai suoraa pilkkaa. Se voi olla myös sitä, että vähemmistön oma ääni muutetaan hyväksyttäväksi vasta sitten, kun se on riittävästi laimennettu. Se voi olla sitä, että ortodoksinen lapsi saa kyllä kuulla ortodoksisuudesta, mutta ei enää ortodoksisuuden omalla kielellä. Se voi olla sitä, että vähemmistön perinne saa olla koulussa esillä vain, jos siitä on ensin poistettu sen elävä sydän.

Ortodoksinen usko ei ole lapselle vaara. Rukous ei ole lapselle vaara. Ristinmerkki ei ole lapselle vaara. Liturgia ei ole lapselle vaara. Se, että lapsi tunnistaa olevansa ortodoksi, ei ole demokraattiselle yhteiskunnalle vaara.

Päinvastoin: lapsen oman uskonnollisen identiteetin kunnioittaminen on osa todellista moniarvoisuutta.

Jos koulun nimissä ryhdytään poistamaan uskonnollisesta opetuksesta sen oma kieli, oma ääni ja oma sisäinen näkökulma, ei rakenneta neutraalia koulua. Silloin rakennetaan koulua, jossa uskonnollinen perinne saa olla olemassa vain etäisenä tarkastelukohteena, pikanttina kuriositeettina, ei elävänä todellisuutena.

Se olisi vakava virhe.

Opetushallituksen pitäisi nyt pysähtyä. Sen pitäisi kuunnella ortodoksisen uskonnon opettajia, kirkon asiantuntijoita, perheitä ja ennen kaikkea niitä lapsia, joita asia koskee. Oman uskonnon opetusta ei pidä muuttaa varovaiseksi katsomustiedoksi takaoven kautta. Jos Suomessa todella halutaan säilyttää oman uskonnon opetus, sen on saatava olla oman uskonnon opetusta myös sisällöltään, kieleltään ja hengeltään.

Samalla opetusministeriltä on syytä odottaa selkeää vastausta: puolustetaanko Suomessa kaikkien vähemmistöjen oikeutta omaan kieleen, omaan perinteeseen ja omaan identiteettiin — vai vain joidenkin vähemmistöjen?

Muuten on sanottava rehellisesti, että kyse ei ole enää oman uskonnon opetuksesta, vaan sen vähittäisestä purkamisesta.

Ja silloin kysymys kuuluu entistä vakavammin:

Mihin olet menossa, Opetushallitus?

Onko ortodoksisella lapsella Suomessa yhä oikeus oppia omaa uskoaan omana uskona — vai pitääkö hänen jo alakoulussa oppia häpeämään sitä, etäännyttämään se ja puhumaan siitä kuin se ei oikeastaan kuuluisi hänelle lainkaan?

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja / ortodoksi
nettihoukka@gmail.com