10.1.17

Virret ortodoksin elämässä

Virren ”Von guten Mächten treu und still umgeben” alkuperäiset sanat.
Olen lapsesta asti kohdannut myös luterilaiset virret omassa elämässäni. Vaikka olen ortodoksi, äitini ja yksi sen aikaisen elämäni tärkeistä ihmisistä, mummoni, olivat luterilaisia. Molempien kautta opin ainakin kuuntelemaan virsiä, jos en niitä nyt lapsena ehkä oppinutkaan.

Muutoinkin luterilainen uskonto oli toki läsnä elämässäni äitini kautta. Ensimmäisen iltarukouksen – ”levolle lasken Luojani” – opin tietysti äidiltäni ja mukanani se on kulkenut koko elämäni. Laitettiinpa rukous aikanaan mukaan vielä äitini kuolinilmoitukseen paikalliseen sanomalehteen Karjalaiseen.

Seuraava muistikuva voimakkaammasta virsien kohtaamisesta on joskus 1960-luvulta, kun kävin oppikoulua. Silloin Suomessa oli kaksi erillistä koulujärjestelmää: kansakoulu ja oppikoulu. Kävin ensin neljä vuotta kansakoulua omalla synnyinpaikkakunnallani Tuupovaarassa ja sitten pyrin oppikouluun, Joensuun lyseoon, joka sijaitsi reilun 50 km päässä kotoa Joensuussa mutkaisen ja mäkisen hiekkatien takana.

Melko vaativien ja stressaavien pääsykokeiden jälkeen – missä kyseltiin kirjallisesti osaamista niin matematiikassa kuin äidinkielessä – pääsin 1960-luvun alussa aloittamaan oppikouluni Joensuussa. Alkuun matkustimme päivittäin ensin mopolla asemalle (noin 5 km) ja sieltä junalla Joensuuhun. Illalla sitten menimme kotiin yöksi ensin junalla ja loppumatka mopolla kahdestaan. Myöhemmin minulle ja veljelleni hankittiin kortteeri, alivuokralaisasunto, jossa asuimme viikot. Taisin olla silloin noin 11 – 12-vuotias, kun siis ensi kertaa muutin kotoa muualle asumaan. Toista oli siis ennen.


Tuolla Joensuun lyseossa kohtasinkin sitten virret ensimmäistä kertaa melko aggressiivisella tavalla, millä oli varmaan sitten oma vaikutuksensa monessa mielessä – sekä suhteessa virsiin että suhteessa omaan kirkkooni – ja se jätti jälkensä myöhempään elämääni. Näin nyt ainakin arvelen.

Minulla oli ruotsinkielen opettajana epäpätevä opettaja, joka oli aikaisemmin ollut naimisissa aktiivisen ortodoksin kanssa. Myöhemmin – muutaman lapsen syntymisen jälkeen – tuo mies ”karkasi” kotoa kotiapulaisen kanssa ja katkeroitunut entinen, jätetty vaimo – näin ainakin minusta silloin tuntui – purki vihaansa ortodoksisuuteen meidän ortodoksisten oppilaiden kautta. Sain usein tuntea tuon halveksunnan ja inhon monissa kommenteissa, joita hän heitti koko luokan kuullen minulle, ryssän pennulle, ortodoksille.

Yhtenä manoverinä tuolla opettajalla ja myöhemmin parilla muullakin oli se, että he aamuisin poistivat jonosta ne oppilaat, joilla ei ollut virsikirjaa mukana, kun marssimme joka ikinen arkiaamu lyseon juhlasaliin aamuhartauteen. Minulla ei tietysti ollut, koska olin ortodoksi. Joka kerta sain häneltä huomautuksen ja myöhemmin käskyn mennä rehtorin puhutteluun. Silloin oli rehtorina Aulis Koivusalo, mukava mies, joka aina sanoi vain: ”Istuhan tuhon ja odota vähän aikaa.” Näin tein ja jatkoin taas kohta matkaa ilman minkäänlaisia nuhteita.

Tuo sodan käynyt hieno, majuriksi asti kohonnut mies oli hyvä rehtori, joka ymmärsi poikia (Joensuun lyseo oli poikalyseo) ja ymmärsi näköjään myös meitä ortodokseja. Joskus hän hieman huvittuneena, mutta ikään kuin salaisuuden kertoen sanoi jotain sellaista, että yritetään nyt vain pärjätä tuon opettajan kanssa, eikös. Niin – ja minun ei tarvinnut hankkia eikä kantaa aamuhartauteen virsikirjaa, sen asian hän aina vahvisti ja lupasi keskustella asiasta opettajien kanssa. Hiljalleen minun poistaminen aamuhartausjonosta sitten loppuikin, mutta virsikirjaa en ole vieläkään hankkinut. Kiitos tuon ruotsinkielen opettajan.

Sitten seurasikin melko pitkä ja viileä jakso ilman virsiä. En oppinut niitä oikeastaan yhtään. Ehkä osasin pari: ”Ystävä sä lapsien” ja ”Totuuden henki”, enpä paljon muuta. Tuon virsien osaamattomuuden kohtasin taas edessäni, kun menin yliopistoon (tai silloiseen Joensuun korkeakouluun) opiskelemaan opettajaksi.

Sieltäkin löytyi jokunen opetushenkilö, jonka oli vaikea käsittää, etten osaa virsiä. He eivät kuitenkaan pakottaneet niitä opiskelemaan, kun kysyin, osaavatko he ortodoksisia kirkkoveisuja. Minun ei myöskään tarvinnut koskaan säestää harjoittelukoulun aamuhartaudessa virsiä, kun en niitä siis ihan oikeasti osannutkaan. Enkä sitten myöskään oikein oppinut soittamaan harmoniakaan, kun ei tarvinnut. Enemmän keskityin pianon soittamisen opetteluun.

Seuraava konkreettinen virsien kohtaaminen tapahtuikin sitten 1970-luvun puolenvälin tienoilla ensimmäisessä työpaikassani Kiteen Närsäkkälän koululla, jossa kaikki oppilaat olivat luterilaisia tai muita protestantteja. Silloin pidettiin vielä aamuhartauksia (myöhemmin niistä tuli aamun- tai oikeammin päivänavauksia) ja aamuhartauksiin kuului tietysti aina virret. Niin kauan kun apunani toisena opettajana oli ihastuttava vanha rouva Liisa Karhu, hän hoiti nuo virsiasiat, minä puhumisen. Mutta ei Liisakaan aina ollut paikalla ja sitten oli tietysti se musiikin opetus, jossa myös piti opetussuunnitelman mukaisesti opettaa virsiä.

Silloin tuli opeteltua joitain virsiä ja säestys sujui 12-kielisellä kitaralla. Oppimisteho oli melkoinen, sillä lapset ilmiselvästi pitivät virsien opettelusta kitaran säestyksellä ja etenkin kun pitkäpartainen ja -tukkainen koulunjohtaja soitti sitä. Tuota ”leipäpappi”-aikaa kesti pari vuotta ja se päättyi, kun hakeuduin matematiikan opetukseen erikoistuneen opettajan virkaan Mikkeliin 1970-luvun puolessa välissä. Sen jälkeen en sitten ole muistaakseni virsiä opettanutkaan.

Moneen vuoteen en ollut suuremmin tekemisissä virsien kanssa, vaikka niitä melkein joka arkiaamu koulussa laulettiinkin melko pitkään. En ole varma, oliko se peräti jonnekin 1980- tai 1990-luvulle asti, kun oli aamuhartauksia. Sitten peruskoululainsäädöksillä säädettiin, että ”päivän työ aloitetaan lyhyellä päivänavauksella" ja ”päivänavausten tulee myönteisellä tavalla liittyä koulussa annettavaan uskonnolliseen ja eettiseen kasvatukseen”. Tuo merkitsi tietysti silloisessa suomalaisessa jo tuolloin sekularisoituneessa yhteiskunnassa aamuhartauksien ja virsien loppumista kouluissa ja tyhjänpäiväisten musiikkiesitysten tuloa virsien tilalle ja ns. opettavien puheiden lukemista sitä varten painetuista vihkosista, missä puheissa yleensä ei saanut kertoa mitään uskonnollista asiaa.

Säädöksissä ainakin alkuun sanottiin, että laki ei velvoittanut järjestämään lainkaan uskonnollisia päivänavauksia, vaan kaikki päivänavaukset voivat olla katsomuksellisesti neutraaleja. Toisaalta laki ei kieltänytkään uskonnollisia päivänavauksiakaan, ja niitä voitiin pitää ainakin alkuun myös muun kuin valtionkirkon oppien mukaisena. Mutta käytäntö oli suurimmassa osassa kouluja toinen: uskonnolliset aamuhartaudet tai päivänavaukset loppuivat. Jossain vaiheessa Suomen perustuslakiin kirjattiinkin sitten ns. negatiivinen uskonnonvapaus, joka on vapautta uskonnosta. Perustuslain 11 §:ssä sanottiin: ”Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus --- olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.”

Kaikkien noiden tapahtumien ohessa eläneenä ortodoksina virsien merkitys alkoi vähitellen huveta vauhdilla, vaikka laulamisesta pidinkin. Seuraava hätkähdyttävä kokemus olikin sitten luterilaisista hautajaisista, joihin osallistuin erään ortodoksisen sukulaispiispan kanssa. Vainaja oli tuon piispan täti, luterilainen, ja hautaus toimitettiin tietysti vainajan oman uskonnon mukaisesti. Muistan, kun istuimme tuon piispan kanssa siunauskappelissa eturivissä vierekkäin ja lauloimme TODELLA kuuluvalla äänellä valittuja virsiä, osasimme ne sitten tai ei, kanttorin urut ja esilaulu tosin auttoivat melkoisesti.

Kuuluva laulumme herätti monen huomiota, sillä tyypillisen nykymenon mukaisesti muu saattoväki suunnilleen hymisi virret. Mukana oli tosin muutama vanhempi nainen, jotka sitten antoivat taustatukea erikoiselle duollemme. Muistan jopa luterilaisen papin kasvoilla käyneen pienen hymyhäivähdyksen, kun toinen ortodoksin piispan mustaan viittaan ja toinen tummaan pukuun pukeutunut rehtori sananmukaisesti kuuluvasti hoilasivat kaikki virret. Silloin voi kai sanoa, että palasin jälleen juurilleni äitini virsiin, joita hän myöhemminkin jo dementoituneena ja muistinsa kadottaneena osasi vielä laulaa ystävänsä Hilkan kanssa hoitokodissa. Vaikka kaikki muu oli unohtunut, sekin, olinko minä hänen poikansa vai puolisonsa, virret ja monet muut laulut sujuivat entiseen malliin ja kauniilla lauluäänellä.

Mikä sitten sai minut nyt kirjoittamaan virsistä? Luin jostain nettijutusta saksalaisesta Dietrich Bohnhoefferista, natsien aikaan Saksassa vaikuttaneesta teologista, joka – jos olisi ortodoksi – luettaisiin marttyyriuden vuoksi pyhien joukkoon kuuluvaksi. Aivan kuten yksi tuohon samaan aikaan ja suunnilleen samanlaisen kohtalon kokenut ortodoksinen pyhä, Maria Pariisilainen eli äiti Maria Skobtsova, Dietrichkin kuoli keskitysleirillä. Hän oli alkuun kauheuksistaan tunnetulla Buchenwaldin leirillä, mistä hänet liittoutuneiden edetessä ja lähestyessä siirrettiin Flossenbürgin leirille, missä hänet vain kuukausi ennen rauhan tuloa tapettiin, hirtettiin 1945 huhtikuussa.

Vain muutama kuukausi ennen kuolemaansa joulukuussa 1944 Dietrich Bohnhoeffer kirjoitti kihlatulleen ja perheelleen joulutervehdyksenä valoisaa tulevaisuudenuskoa uhkuvan runon ”Von guten Mächten treu und still umgeben”. Se julistaa, että pimeyden ja pahuuden keskelläkin on lupa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Varsin osuva ajatus tähän päiväänkin. Runosta on tullut suosittu hengellinen laulu ja virsi, joka on sävelletty noin viitisenkymmentä kertaa. Suomeksi se tunnetaan Erkki Melartinin vuonna 1923 säveltämänä ja nimellä ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan”. Suomen kirkon virsikirjassa se on ollut vuodesta 1986 numerolla 600.

Alkuperäisessä saksankielisessä muodossaan virressä on seitsemän säkeistöä, mutta suomalaisessa versiossa vain viisi. Siitä on poistettu säkeistöt 2 ja 3, joissa kerrotaan mm. vanhan sydämen kiduttamisesta ja raskaan kuorman kantamisesta ja pyydetään pelästyneille sieluillemme pelastusta. Saksaksi nuo säkeistöt ovat:
2. Noch will das Alte unsre Herzen quälen, noch drückt uns böser Tage schwere Last. Ach Herr, gib unsern aufgeschreckten Seelen das Heil, für das du uns geschaffen hast.
3. Und reichst du uns den schweren Kelch, den bittern des Leids, gefüllt bis an den höchsten Rand, so nehmen wir ihn dankbar ohne Zittern aus deiner guten und geliebten Hand.
Suomalaiset sanat löytyvät netistä luterilaisen kirkon sivuilta (linkki) ja virsi laulettunakin löytyy YouTubesta.

Nyt voi vielä kysyä, mikä sai minut tutustumaan lähemmin tuohon saksalaiseen Dietrich Bohnhoefferiin. No syyllinen siihen on helsinkiläinen opetusneuvos, lapsi- ja nuorisotyössä 40 vuotta mukana ollut Kalevi Virtanen, jonka oivallisen tekstin löysin sattumalta myös netistä. Tuo teksti kuvaa hyvin nykyihmisen suhdetta omaan kirkkoonsa – onpa sitten kyseessä luterilainen tai ortodoksi – outoa individualistista tai voisi melkein sanoa narsistista suhdetta.

Kalevi Virtanen sanoi avioliittoa käsittelevässä tekstissään, että ”kiistely uuden avioliittolain ympärillä tekee näkyväksi kirkkomme sisäisen jakautuneisuuden. Rakennus on rikki, kun sen kivet eivät tue toisiaan”. Hän sanoi vielä erittäin osuvasti muutakin ja tämä sai aikaiseksi ensin virsien ja oman suhteeni niihin muistelemisen, sitten tuon kaiken muun tuossa edellä. Kalevi Virtanen siteerasi osuvasti Dietrich Bohnhoefferia, joka on sanonut:
”Se joka rakastaa omaa ihannettaan kirkosta enemmän kuin sitä kirkkoa, jossa elää, saattaa päätyä tuhoamaan molemmat.”
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ei kommentteja: