Suomen ortodoksinen kirkko kohtaa tällä hetkellä monia haasteita: työntekijöiden jaksamista, koulutuspolkuja, työvoimapulaa ja kirkon asemaa vähemmistökirkkona. Samalla pohditaan, miten kirkko voi säilyttää uskottavuutensa ja palvella jäsenistöään parhaalla mahdollisella tavalla.
Kirkkomme oman julkaisun mukaan arkkipiispa on ilmaissut syvän huolensa henkilöstölle tehdyn työhyvinvointikyselyn tuloksista. Tulokset osoittavat, että moni työntekijä kokee kuormitusta ja epävarmuutta.
Osa kuormituksesta saattaa johtua odotusten ja todellisuuden välisestä ristiriidasta: korkeasti koulutetut odottavat työssään merkittävämpiä tehtäviä kuin mitä heille todellisuudessa tarjotaan. Tämä herättää kysymyksen: voisiko kirkon palvelutehtävissä pärjätä myös vähemmällä muodollisella koulutuksella, kun sydämen palo ja kyky kohdata ihmisiä ovat kohdallaan?
Toisaalta teologian opintojen houkuttelevuus voi liittyä käytännön järjestelyihin: opintoihin on kenties helpompi päästä kuin moniin muihin koulutusaloihin, opiskelijoille on tarjolla edullinen asuntola ja ruoka seminaarissa, ja opiskelun kokonaiskustannukset jäävät mataliksi. Toisaalta opiskelijalta ei enää edellytetä seurakunnan suosituksia, työhistoriaa kirkon vapaaehtoistöissä tai muita soveltuvuuskokeita. Kanttorin kohdalla musiikillinen lahjakkuus on edelleen kuitenkin keskeistä.
Työvoimapulan taustalla on monia kysymyksiä:
-
Onko ongelma liian pitkä koulutuspolku, joka karkottaa hakijoita?
-
Vai liittyykö se siihen, millaisena kirkko näyttäytyy työnantajana?
-
Ratkeaako asia koulutusvaatimuksia keventämällä, vai pitäisikö keskittyä kirkon toimintakulttuurin ja johtamisen kehittämiseen?
Piispainkokous on pohtinut, edellyttääkö pappien ja kanttorien tehtävä välttämättä ylempää korkeakoulututkintoa vai olisiko realistisempaa huomioida käytännön työn luonne. Akateeminen koulutus on arvokasta, mutta yhtä tärkeää on, että työntekijät voivat käyttää lahjojaan ja löytää työssään merkityksen.
Seurakuntien arki ei lepää vain palkattujen työntekijöiden varassa. Vapaaehtoiset ovat kultaakin arvokkaampia: he täydentävät työntekijöiden työtä, vahvistavat yhteisöllisyyttä ja auttavat monissa käytännön tehtävissä.
Vapaaehtoiset osallistuvat jumalanpalvelusten toteuttamiseen, diakoniatyöhön, tapahtumien järjestämiseen ja muihin arjen tehtäviin. Heidän panoksensa helpottaa työvoimapulaa, vastaa ihmisten tarpeeseen kohdata toinen toisensa ja tekee kirkon sanomasta näkyvää. Vapaaehtoistoiminta kertoo myös siitä, että kirkko on yhteisö, jossa jokaisella on paikka ja tehtävä.
Työntekijöiden ja vapaaehtoisten rinnalla keskeiseksi nousee kirkon sisäinen ilmapiiri. Seurakuintalaiset ja työntekijät kaipaavat enemmän läpinäkyvyyttä, selkeää tiedonkulkua, oikeaa viestintää sekä ortodoksisen tiedon ja tietoisuuden vahvistamista.
Avointa ja vilpitöntä vuoropuhelua seurakuntalaisten kanssa tulisi lisätä sisäisen kuppikuntaisuuden sijaan. Kirkon johdon ja työntekijöiden tulisi omalla esimerkillään näyttää, mitä kirkon jäseniltä odotetaan. Avoimuus ei tarkoita hallitsemattomuutta, vaan vastuullista toimintaa, jossa tiedonkulku, työaikojen joustavuus ja luottamus kulkevat käsi kädessä.
Kun päätöksiä perustellaan avoimesti, luottamus kasvaa. Rehellinen keskustelu ja rakentava yhteistyö vahvistavat yhteisöllisyyttä.
Kirkolla on edessään tärkeä tehtävä: tukea henkilöstön hyvinvointia, arvioida koulutuspolkujen tarkoituksenmukaisuutta, rohkaista vapaaehtoistyöhön ja tehdä viestinnästä, koulutuksesta, yhteistyöstä ulkopuolisten tahojen kanssa, taloudenhoidosta ja päätöksenteosta entistä ammattimaisempaa ja avoimempaa.
Kirkon kutsumus on olla Kristuksen ruumis – yhteisö, jossa valo loistaa niin sisäisesti kuin ulospäinkin. Tämä toteutuu vain, jos työntekijät kokevat työnsä merkitykselliseksi, vapaaehtoiset otetaan aidosti mukaan ja seurakuntalaiset voivat luottaa avoimuuteen ja johdon esimerkillisyyteen.
Hannu
Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti