Suomen ortodoksinen kirkko kriisin kynnyksellä

 

Hiljainen hajaannus ja väsyvä papisto 

Suomen ortodoksinen kirkko elää murrosvaihetta. Vaikka se on monella tapaa vakaa ja rauhallinen verrattuna moneen muuhun ortodoksiseen paikalliskirkkoon, pinnan alla kytee kasvava epävarmuus. Yhtäältä kirkko on osa maailmanlaajuista ortodoksisen yhteisön kriisiä, toisaalta se kamppailee omien, rakenteellisten ongelmiensa kanssa: pappispulan, hallinnon paisumisen ja hengellisen suunnan haurauden.

Kysymys kuuluukin: onko Suomen pieni mutta historiallisesti merkittävä ortodoksinen kirkko nyt vedenjakajalla?

---

Maailmanlaajuinen ortodoksinen kriisi heijastuu myös Suomeen

Ortodoksinen maailma on jakautunut. Venäjän ortodoksinen kirkko on pyrkinyt ottamaan johtavan aseman Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin kustannuksella, mikä on johtanut useisiin kirkkopoliittisiin kiistoihin ja jopa ehtoollisyhteyden katkeamisiin. Ukrainassa sota kahden ortodoksisen valtion välillä on repinyt rikki paitsi kansoja myös näiden maiden omia kirkkoja. Lähi-idässä Jerusalemin patriarkaatin yhteisöt elävät jatkuvan väkivallan ja epävarmuuden keskellä.

Suomi on toistaiseksi säästynyt sodan ja ulkopuolisten konfliktien seurauksilta, mutta henkinen yhteys maailman ortodoksisuuteen ja ortodoksiset pakolaiset maassamme tekevät näistä haavoista myös meidän haavojamme. Kun Kristuksen ruumis jakautuu maailmalla, sen kipu tuntuu myös täällä pohjoisessa.

---

Kirkon sisäinen rauha on horjumassa

Kotimaisessa mittakaavassa kriisi ei ole sotilaallinen, vaan hallinnollinen ja hengellinen. Uusi arkkipiispa on joutunut kohtaamaan edeltäjältään periytyneitä jännitteitä, eikä ole onnistunut sammuttamaan vanhoja tulipaloja – uusiakin on jo ehtinyt roihahtaa. Mediassa ja erilaisissa ”kahvipöytäkeskusteluissa” on kerrottu ongelmista ja kriisikokouksista, joissa on käsitelty piispojen, papiston ja koko henkilöstön välisiä ristiriitoja ja hallinnon ongelmia.

Tällaiset kokoukset ja niistä maailmalle vuotaneet tiedot ovat merkki siitä, että ongelmat eivät ole enää pelkkiä sisäisiä keskusteluja vaan julkisia kipupisteitä, jotka heikentävät kirkon uskottavuutta.

Samaan aikaan seurakuntatasolla on nähtävissä toisenlainen kriisi – hiljaisempi, mutta ehkä vielä vakavampi.

---

Pappispula on todellinen, ei vain tilastollinen

Suomen ortodoksinen kirkko työllistää noin 80 hengellisen työntekijää (papit, diakonit, kanttorit) yhteensä 21 seurakunnassa. Lukumäärä ei sinänsä ole hälyttävä, mutta ongelmaksi muodostuu sijainti ja jatkuvuus. Pohjoisimmissa seurakunnissa, erityisesti Lapin ja Kainuun alueella, osin muuallakin, papin- ja kanttorien virkoja on jäänyt täyttämättä tai ne hoidetaan eläköityneiden tai oman työn ohessa palvelevien pappien ja kanttoreiden varassa.

Erilaisissa selvityksissä on mainittu, että syrjäseutujen seurakunnat kärsivät henkilöstön saatavuusongelmista – ei vain pappien, vaan myös kanttoreiden osalta.

Koulutusväylä on pitkä ja vaativa – ehkä liiankin: Joensuun Ortodoksinen seminaari ja Itä-Suomen yliopiston teologinen koulutus tuottavat kyllä päteviä teologeja, mutta eivät välttämättä riittävästi pappeja. Eikä myöskään aina kovin soveliaita vaativaan ja sosiaalista älykkyytä edellyttävään hengelliseen seurakuntatyöhön. Moni valmistunut hakeutuu muualle – opetus- tai sielunhoitotyöhön, joskus kokonaan kirkon ulkopuolelle, jopa vaikka ”putkimiehen” töihin, joka toki toisinaan saattaa joillekin olla huomattavasti soveliaampi ja palkitsevampi kuin ihmissuhdetaitoja vaativa papin työ. Ainakin sosiaalisuutta ja hengellisyyttä odottaville seurakuntalaisille on toki parempi, ettei papin työhön sopimattomat hakeudu niihin.

Tämä kertoo, että ongelma ei ole vain määrällinen, ongelmien syinä ovat myös motivaation ja kutsumuksen katoaminen. Kenties ongelmia on myös opiskelijavalinnoissa. Pappeus ei enää houkuttele, koska työn kuorma on kasvanut ja yhteisöllinen tuki heikentynyt.

---

Paisuva hallinto ja kutistuva kirkko

Kirkon keskushallinto työllistää noin 35 ihmistä. Se on varsin paljon, kun vertaa sitä pieneen tai oikeastaan koko ajan pienenvään jäsenmäärään. Seurakunnissa työskentelee noin 140 ihmistä erilaisissa tehtävissä, pääasiassa pappeina ja kanttoreina. On perusteltua kysyä – kuten jo eräässä aiemmassa blogijutussani kysyin – onko hallinto paisunut liian suureksi suhteessa kirkon perustehtävään – siis hengellisen elämän ja yhteisön tukemiseen suhteutettuna.

Samaan aikaan valtion tuet vähenevät ja jäsenmäärä supistuu hiljalleen. Erittäin huono yhtälö. Talouden paineet kohdistuvat ensin keskushallintoon, mutta heijastuvat pian myös seurakuntiin. Kirkollisveron tuotot pienenevät, ja seurakunnat joutuvat pohtimaan, miten selviytyä pienemmillä resursseilla.

Hallintouudistuksia ja seurakuntaliitoksia on jo tehty ja saattaa tulla yhä vireille, mutta moni kysyy, onko kyse säästöistä vai hengellisen elämän kaventumisesta. Samalla on jätetty täysin huomioimatta näiden ”konserniseurakuntien” johtaminen ja johtajien edes riittävä kouluttaminen, juuri tätä asiaa – konsernina toimimista koskien.

---

Johtamisen haasteet ja piispojen välinen dynamiikka

Kolmen hiippakunnan – Helsingin, Kuopion ja Karjalan sekä Oulun – välillä yhteistyö ei aina suju saumattomasti. Jokainen piispa johtaa omaa hiippakuntaansa itsenäisesti, ja käytännön yhteistyö on välillä jäykkää tai jopa toimimatonta.

Piispojen tai hiippakunnan henkilöston välisten suhteiden kiristyminen ei ole pelkkää henkilökemiaa. Syyllisiä itsensä tekemiin ongelmiin etsitään aina toisista, ”toverituomitsemisia” harrastetaan laajalti yli hiippakuntarajojen ja toisia pelotellaan kalleilla oikeusjutuilla, jollaisiin jo nyt koko kirkossa on tuhlattu suunnattomia summia. Taustalla on myös erilaisia näkemyksiä kirkon linjasta, suhteesta Konstantinopoliin ja Venäjän kirkkoon, sekä kotimaisten kysymysten, kuten papiston oikeanlaisen koulutuksen ja seurakuntien yhdistämisen, käsittelystä.

Kirkon johtaminen edellyttäisi nyt paitsi diplomatiaa myös hengellistä näköalaa, esimerkkinä olemista. Kun piispojen välinen luottamus horjuu, heijastuu se alas seurakuntiin ja papistoon – aina tavallisiin kirkossakävijöihin saakka.

---

Mihin suuntaan kirkko on kulkemassa?

Suomen ortodoksinen kirkko ei ole kriisissä siinä mielessä kuin Ukrainassa tai Lähi-idässä – ei fyysisesti, vaan hengellisesti ja rakenteellisesti. Kriisin tunnusmerkkejä ovat väsyvä papisto, jakautunut johtajuus ja osittain huono työmoraali ja heikko hallinto. Ongelmat kuitenkin ovat ehkä jo nyt kasvaneet suuremmaksi kuin kirkon perusta ja talous kestää.

Kirkko tarvitsee nyt selkeää strategiaa:

• Papiston koulutuksen suuntaamista oikeille kirkkoa ja seurakuntia paremmin palveleville urille ja valmistuneiden hyvien ja osaavien työssä olevien pappien tuen vahvistamista, jotta pappispula ei syvene.

• Hallinnon laajaa keventämistä, jotta resurssit kohdistuvat hengelliseen elämään ja asioihin, jotka kirkolle ja jäsenistölle ovat tärkeitä.

• Avoimuutta ja sovintohalua piispojen välille, jotta kirkon ykseys ei murene.

---

Hiljaisen hajaannuksen vaara

Ortodoksinen kirkko ei hajoa räjähdyksellä – jos se hajoaa, se hajoaa hiljaisesti. Näin tapahtuu, jos yhteinen rukous ja keskinäinen luottamus hiipuvat. Jos hallinto, valtarakenteet, sisäiset riidat ja henkilökohtaisen edun tavottelut nousevat hengellisen elämän edelle, kirkko menettää vähitellen sielunsa.

Kriisi ei siis ole vain uhka – se voi olla myös kutsu uudistumiseen, mahdollisuus. Mutta siihen vastaaminen vaatii rohkeutta katsoa peiliin ja kysyä: palvelemmeko Kristusta vai itseämme? Marraskuussa kokoontuvalla kirkolliskokouksella on suuri urakka edessään. Suurempi, kuin kokouksen esittelylistoista voi lukea.

---

---

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com