Olin touko-kesäkuun vaihteessa ensimmäistä kertaa tilaisuudessa, jossa Suomessa asunut henkilö kanonisoitiin pyhäksi eli hänet luettiin pyhien joukkoon luuluvaksi. Tämä tapahtui Heinävedellä Valamon luostarissa, jossa oli pyhittäjä Johannes Valamolaisen kanonisaatiojuhlallisuudet.
Aivan pian olen taas menossa – jos Luoja suo – samanlaiseen tapahtumaan Sonkajanrannalle, missä tapahtuu toinen tällainen samanlainen harvinainen tapahtuma. Nyt pyhien joukkoon tullaan lukemaan entisen oman seurakuntani jäsen ja joillakin muillakin tavoin hieman itseeni liittyvä ihminen, Johannes Karhapää, uudelta nimeltään pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen.
Valmistellessani Pohjois-Karjalaan lähtöä, olen samalla miettinyt tuota käsitettä pyhä, pyhä ihminen – ei siis kuten roomalaiskatolisen sen sanovat: pyhimys – vaan pyhä, kuten se ortodoksisessa kirkossa on. Tuo käsitys pyhyydestä ja pyhästä (ihmisestä) on omasta mielestäni muuttunut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana melkoisesti.
Olen mitä ilmeisimmin tyypillinen toisen kansankirkkomme enemmistökulttuurin ympäröimässä maailmassa syntynyt ja elänyt ortodoksi. Isäni oli ortodoksi, äitini luterilainen ja elin melko lähellä tuota paikkaa, missä nyt julistetaan ensimmäinen aivan kokonaan etniseltä taustaltaan suomalainen ihminen pyhäksi. Kotini oli Tuupovaarassa, johon tuo Sonkajanrantakin jossakin vaiheessa on kuulunut. Se joku muu minut tuohon uuteen pyhään liittävä asia on vaikkapa sekin, että toinen kummeistani oli nimeltään Karhapää. Mutta siitä ei nyt enempää.
Toinen kansankirkkomme ei suuremmin piittaa pyhistä ihmisistä – siis pyhistä, pyhiksi julistetuista ihmisistä. Aivan äskettäin luin kuitenkin artikkelin, jossa hieman haikailtiin pyhien perään ja ajateltiin, josko heistä olisi luterilaisuudessakin jonkinlaisiksi esimerkki-ihmisiksi. Kirjoitus ajoittui parin merkittävän pyhän – apostolien Pietarin ja Paavalin – muistopäivän aikoihin ja sen sisällössä sanottiin mm. että ”reformaatiossa sen aikaisessa kontekstissa sinänsä aivan oikein karsittiin niitä hurskauselämän rönsyjä, joita oli päässyt evankeliumin varsinaista ydintä pimittämään. Monenlaiset pyhimysjuhlat olivat suosittuja, mutta niiden sisältö saattoi johdatella lähinnä epäraamatullisen taikauskon teille.”
Samalla artikkelissa kuitenkin haikailtiin pyhien perään – siitäkin huolimatta että artikkelin mukaan ”kirkko on syntistä ihmistä ja hänen pelastustaan varten, ihmisen nostamista kirkon keskipisteeksi on varottava”. Artikkelin kirjoittanut Jussi Rytkönen sanoi siinä, että ”[luterilainen kirkko] tarvitsisi selkeämpää muistutusta ja opetusta siitä, miksi nämä Pietarit ja Paavalit pohjimmiltaan heittivät henkensä. Sama koskee eräitä muita kirkon yhteisen tradition sekä luterilaisen linjankin merkittäviä uskon sankareita. Näiden ihmisten todistuksen kautta saataisiin lisää peilejä identiteettinsä kanssa kamppailevan kirkon silmien eteen. Marttyyrit kuolivat pohjimmiltaan siksi, että heidän uskonsa edusti radikaalisti erilaista, ei-kristillisen valtakulttuurin mieltymyksistä poikkeavaa näkemystä Jumalasta ja oikeasta kansalaisuudesta.”
Mielenkiintoista. Mutta joka tapauksessa – tuollaisessa ympäristössä kasvoin ja suhde ortodoksisuuteen oli alkuun varmasti kovinkin ohut, mutta se vahvistui myöhemmin monistakin syistä johtuen. Joistakin olen kirjoittanut blogissani – kuten vaikka siitä opettajastani, joka 1960-luvulla piti minua ”ryssänpentuna” uskontoni takia ja joka sai aikaan jonkinlaisen ”ortodoksisuuden heräämisen” minussa, silloisessa oppikoulun tokaluokkalaisessa.
Tämä inhimillisen pyhyyden kokeminen, pyhän ihmisen olemassaolon tajuaminen ja ymmärtäminen, on varmaan ollut myös yksi rakennuspalikka muiden joukossa. Ja kaiken lisäksi osaan ajoittaa sen melko tarkasti, milloin se tapahtui. Se oli vuosi 2000 ja vuodet sen jälkeen.
Vietin silloin tuosta vuodesta suuren osan Kreikassa ja kreikkalaisessa luostarissa, jossa asuin – en munkkina, vaan tittelillä ”independent researcher”. Silloin kohtasin erilaisen ortodoksisuuden oman pitkälti slaavilaiseen traditioon perustuvan ja luterilaisen ympäristön hieman vääristämän suomalaisen ortodoksisuuden sijaan. Se oli sekä järkytys, ihmetys että lopulta suuri ilo. Siitä voisin kirjoittaa joskus enemmän, mutta nyt tästä toisesta, pyhyydestä.
Asuin siis vuonna 2000 umpiortodoksisessa ympäristössä, jossa suunnilleen kaikki olivat ortodokseja ja se näkyi joka päivä kaikenlaisessa elämässä. Kun tällaisena melko ohuen ortodoksisuuden omaavana yritin olla mahdollisuuksieni mukaan mukana tuossa elämässä, välillä tuli selkeä hylkimisoire. Jokin asia vain oli omalle totutulle senaikaiselle elämälleni niin vierasta, että vei aikansa omaksua se ja hyväksyä se. Osassa se onnistui hyvin, osassa meni pitemmän aikaa. Liekö enää mitään, joka tökkii – voi toki olla sellaisiakin.
Joka tapauksessa palasin tuolta matkaltani 2001 erilaisena ortodoksina – varmasti myös erilaisena ihmisenä. Pyhyys, pyhät ihmiset olivat monien muiden uskontoomme liittyvän asioiden ohessa saaneet uusia ulottuvuuksia ja elin ja koin niitä varmasti eritavalla kuin ennen.
Olin hieman ennen Suomeen palaamistani käynyt tuossa kotiluostarin naapurikeljassa asuneen ystäväni, siellä teologiaa silloin opiskeleen ja myöhemmin teologian tohtorin arvon suorittaneen romanialaisen papin kanssa Athoksella ja isä Neculain toiveesta olin ostanut matkalleni ranteessa pidettävän rukousnauhan, ja sitten tuolla matkalla niin Thessalonikissa kuin Athoksella ja sitten myöhemmin Romanissa, Venäjällä ja muuallakin olen kerännyt tuohon ”ortodoksiseen powerpankkiin” pyhyyttä myöhempää tarvettani ajatellen runsaasti vieraillessani pyhien reliikeillä.
Meillä Suomessakin on kaikissa ortodoksissa kirkoissa reliikkejä – jos ei muualla niin ainakin alttarissa – joten ne ovat toki meillekin tuttuja. Mutta suurin osa niistä on sellaisia, joista me tavalliset ihmiset emme tiedä ”tuon taivaallista” – kenen ne ovat, mistä saatu, jne. jne.
Nyt me olemme saaneet ja saamassa omia pyhiä ja omien pyhien reliikkejä – joko aitoja reliikkejä heidän ruumiistaan tai ns. kosketusreliikkejä – heidän käyttämiään esineitä – rukouksemme avuksi. Silti yhä parikymmentä vuotta myöhemmin tuosta omasta ”heräämisestäni” voin yhä lukea netistä silloin, kun aihe käsittelee pyhiä ihmisiä – vieläpä ortodoksisilta sivuilta – että ”vain Jeesusta ja Jumalaa rukoillaan”. Voi hyvänen aika, emmehän me rukoile pyhiä, emme pidä heitä ”pikkujumalina”, emme pyydä heiltä muuta kuin apua rukouksiimme ja esirukouksia Jumalan edessä. Me kunnioitamme heitä esimerkillisinä kristittyinä ja malleina itsellemme, emme jumalina.
”Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen – rukoile Jumalaa puolestamme!”
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Aivan pian olen taas menossa – jos Luoja suo – samanlaiseen tapahtumaan Sonkajanrannalle, missä tapahtuu toinen tällainen samanlainen harvinainen tapahtuma. Nyt pyhien joukkoon tullaan lukemaan entisen oman seurakuntani jäsen ja joillakin muillakin tavoin hieman itseeni liittyvä ihminen, Johannes Karhapää, uudelta nimeltään pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen.
Valmistellessani Pohjois-Karjalaan lähtöä, olen samalla miettinyt tuota käsitettä pyhä, pyhä ihminen – ei siis kuten roomalaiskatolisen sen sanovat: pyhimys – vaan pyhä, kuten se ortodoksisessa kirkossa on. Tuo käsitys pyhyydestä ja pyhästä (ihmisestä) on omasta mielestäni muuttunut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana melkoisesti.
Olen mitä ilmeisimmin tyypillinen toisen kansankirkkomme enemmistökulttuurin ympäröimässä maailmassa syntynyt ja elänyt ortodoksi. Isäni oli ortodoksi, äitini luterilainen ja elin melko lähellä tuota paikkaa, missä nyt julistetaan ensimmäinen aivan kokonaan etniseltä taustaltaan suomalainen ihminen pyhäksi. Kotini oli Tuupovaarassa, johon tuo Sonkajanrantakin jossakin vaiheessa on kuulunut. Se joku muu minut tuohon uuteen pyhään liittävä asia on vaikkapa sekin, että toinen kummeistani oli nimeltään Karhapää. Mutta siitä ei nyt enempää.
Toinen kansankirkkomme ei suuremmin piittaa pyhistä ihmisistä – siis pyhistä, pyhiksi julistetuista ihmisistä. Aivan äskettäin luin kuitenkin artikkelin, jossa hieman haikailtiin pyhien perään ja ajateltiin, josko heistä olisi luterilaisuudessakin jonkinlaisiksi esimerkki-ihmisiksi. Kirjoitus ajoittui parin merkittävän pyhän – apostolien Pietarin ja Paavalin – muistopäivän aikoihin ja sen sisällössä sanottiin mm. että ”reformaatiossa sen aikaisessa kontekstissa sinänsä aivan oikein karsittiin niitä hurskauselämän rönsyjä, joita oli päässyt evankeliumin varsinaista ydintä pimittämään. Monenlaiset pyhimysjuhlat olivat suosittuja, mutta niiden sisältö saattoi johdatella lähinnä epäraamatullisen taikauskon teille.”
Samalla artikkelissa kuitenkin haikailtiin pyhien perään – siitäkin huolimatta että artikkelin mukaan ”kirkko on syntistä ihmistä ja hänen pelastustaan varten, ihmisen nostamista kirkon keskipisteeksi on varottava”. Artikkelin kirjoittanut Jussi Rytkönen sanoi siinä, että ”[luterilainen kirkko] tarvitsisi selkeämpää muistutusta ja opetusta siitä, miksi nämä Pietarit ja Paavalit pohjimmiltaan heittivät henkensä. Sama koskee eräitä muita kirkon yhteisen tradition sekä luterilaisen linjankin merkittäviä uskon sankareita. Näiden ihmisten todistuksen kautta saataisiin lisää peilejä identiteettinsä kanssa kamppailevan kirkon silmien eteen. Marttyyrit kuolivat pohjimmiltaan siksi, että heidän uskonsa edusti radikaalisti erilaista, ei-kristillisen valtakulttuurin mieltymyksistä poikkeavaa näkemystä Jumalasta ja oikeasta kansalaisuudesta.”
Mielenkiintoista. Mutta joka tapauksessa – tuollaisessa ympäristössä kasvoin ja suhde ortodoksisuuteen oli alkuun varmasti kovinkin ohut, mutta se vahvistui myöhemmin monistakin syistä johtuen. Joistakin olen kirjoittanut blogissani – kuten vaikka siitä opettajastani, joka 1960-luvulla piti minua ”ryssänpentuna” uskontoni takia ja joka sai aikaan jonkinlaisen ”ortodoksisuuden heräämisen” minussa, silloisessa oppikoulun tokaluokkalaisessa.
Tämä inhimillisen pyhyyden kokeminen, pyhän ihmisen olemassaolon tajuaminen ja ymmärtäminen, on varmaan ollut myös yksi rakennuspalikka muiden joukossa. Ja kaiken lisäksi osaan ajoittaa sen melko tarkasti, milloin se tapahtui. Se oli vuosi 2000 ja vuodet sen jälkeen.
Vietin silloin tuosta vuodesta suuren osan Kreikassa ja kreikkalaisessa luostarissa, jossa asuin – en munkkina, vaan tittelillä ”independent researcher”. Silloin kohtasin erilaisen ortodoksisuuden oman pitkälti slaavilaiseen traditioon perustuvan ja luterilaisen ympäristön hieman vääristämän suomalaisen ortodoksisuuden sijaan. Se oli sekä järkytys, ihmetys että lopulta suuri ilo. Siitä voisin kirjoittaa joskus enemmän, mutta nyt tästä toisesta, pyhyydestä.
Asuin siis vuonna 2000 umpiortodoksisessa ympäristössä, jossa suunnilleen kaikki olivat ortodokseja ja se näkyi joka päivä kaikenlaisessa elämässä. Kun tällaisena melko ohuen ortodoksisuuden omaavana yritin olla mahdollisuuksieni mukaan mukana tuossa elämässä, välillä tuli selkeä hylkimisoire. Jokin asia vain oli omalle totutulle senaikaiselle elämälleni niin vierasta, että vei aikansa omaksua se ja hyväksyä se. Osassa se onnistui hyvin, osassa meni pitemmän aikaa. Liekö enää mitään, joka tökkii – voi toki olla sellaisiakin.
Joka tapauksessa palasin tuolta matkaltani 2001 erilaisena ortodoksina – varmasti myös erilaisena ihmisenä. Pyhyys, pyhät ihmiset olivat monien muiden uskontoomme liittyvän asioiden ohessa saaneet uusia ulottuvuuksia ja elin ja koin niitä varmasti eritavalla kuin ennen.
Olin hieman ennen Suomeen palaamistani käynyt tuossa kotiluostarin naapurikeljassa asuneen ystäväni, siellä teologiaa silloin opiskeleen ja myöhemmin teologian tohtorin arvon suorittaneen romanialaisen papin kanssa Athoksella ja isä Neculain toiveesta olin ostanut matkalleni ranteessa pidettävän rukousnauhan, ja sitten tuolla matkalla niin Thessalonikissa kuin Athoksella ja sitten myöhemmin Romanissa, Venäjällä ja muuallakin olen kerännyt tuohon ”ortodoksiseen powerpankkiin” pyhyyttä myöhempää tarvettani ajatellen runsaasti vieraillessani pyhien reliikeillä.
Meillä Suomessakin on kaikissa ortodoksissa kirkoissa reliikkejä – jos ei muualla niin ainakin alttarissa – joten ne ovat toki meillekin tuttuja. Mutta suurin osa niistä on sellaisia, joista me tavalliset ihmiset emme tiedä ”tuon taivaallista” – kenen ne ovat, mistä saatu, jne. jne.
Nyt me olemme saaneet ja saamassa omia pyhiä ja omien pyhien reliikkejä – joko aitoja reliikkejä heidän ruumiistaan tai ns. kosketusreliikkejä – heidän käyttämiään esineitä – rukouksemme avuksi. Silti yhä parikymmentä vuotta myöhemmin tuosta omasta ”heräämisestäni” voin yhä lukea netistä silloin, kun aihe käsittelee pyhiä ihmisiä – vieläpä ortodoksisilta sivuilta – että ”vain Jeesusta ja Jumalaa rukoillaan”. Voi hyvänen aika, emmehän me rukoile pyhiä, emme pidä heitä ”pikkujumalina”, emme pyydä heiltä muuta kuin apua rukouksiimme ja esirukouksia Jumalan edessä. Me kunnioitamme heitä esimerkillisinä kristittyinä ja malleina itsellemme, emme jumalina.
”Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen – rukoile Jumalaa puolestamme!”
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti