---
Bill Burray vietti yhtä ja aina samaa päiväänsä murmelina elokuvassa Groundhog Day (Päiväni murmelina), minä sen sijaan aloitin lyheyen eloni trimmattuna tarhaihmisenä. Rooleissa oli toki jotain samaakin, mutta en silti oppinut tarhaeläimenä ollessani soittamaan pianoa.
Minua kuvannettiin sitten tarhassa ollessa erilaisin keinoin, kuten röntgenillä ja ultralla. Niillä nyt ainakin, sillä ne ovat jääneet aivojeni muistipoimuihin. Voi olla jotakin muutakin, mutta en välttämättä kaikkea muista. Olo oli melkein kuin todellisen tarhaeläimen, tosin yleisö, katsojat puuttuivat. Ympärillä hyöri pelkästään henkilökuntaa, joka hoiti meitä ihan kelvollisella ja hyvällä tavalla. Aika menetti täysin merkityksensä, siinä missä paikkakin.
Hiljalleen ajatuksetkin alkoivat ajautua ihan selvästi johonkin toiseen olotilaan, jossa vilisivät erilaiset unet tai unen kaltaiset harhat ja hallusinaatiot, jotka eivät millään tavalla olleet normaaleja. Eivät ne mitään pahojakaan olleet – pornosta nyt puhumattakaan - mutta erikoisia ne olivat. Enemmänkin johonkin nimenomaan ympärillä olevaan lääkinnälliseen tai hoidolliseen asiaan informatiivisesti painottuneita tietoiskuja, jonkinlaisia informatiivisia videoita, joita päässä pyöri silloin non-stoppina, koko ajan. Kuului kai taudinkuvaan, mutta sitä suuresti ihmettelen, mistä ihmeestä ne noin yhtäkkiä ilmestyivät päähäni.
Ajan ja paikan tajuttomuus veivät kenties myös nälän. Se ei mitenkään suuresti häirinnyt olotilaani, vaikka aina silloin tällöin muistutin ”Arttu Viskaria”, että olisiko mitenkään mahdollista, että hän taikoisi jostakin pari voileipää.
Suurin osa tästä tarhassa viettämästäni ajasta kuului trimmaukseen eli minun valmisteluun ”tarhaeläimeksi”. Ja sitten seurasi jonkinlaisia odotuksen ajanjaksoja, jolloin kerätty tieto siirtyi jonnekin ja niitä sitten analysoitiin ja lopputulemana viereeni ilmestyi sitten aikanaan onnellinen ”Martta”, hoitava lääkärini.
Mikäli meitä tarhaeläimiä olisi ollut vähemmän, eikä ylipäätänsä olisi ollut sellaista ruuhkaa päivystyksessä, loppusijoittaminen olisi kenties sitten ollut helpompaa. Nyt meitä jouduttiin arpomaan eri paikkoihin ja vain tuurilla ja työntekijöiden vankalla ammattitaidolla vältimme sijoituksen siivouskomeroon.
Meidän tarhaeläinten kirjo oli melko laaja ja minun sanastossani tuo kirjo ei suinkaan tarkoita mitään autismia tai vastaavaa, vaan hieman jotain muuta asiaa. Kenestäkään lähellä olevistani muista tarhaeläimistä minulla ei ole minkäänlaista käsitystä, keitä he olivat. Ainoastaan kenties jonkinlainen kuulohavainto siitä, että tuo ja tuo iäkkäämpi todella äänekkäästi huutava ja osin raivoava mies oli jostain maakunnan alueelta ja hänellä ei nyt ollut minkäänlaista kuvaa siitä, missä hän on ja miksi hän on täällä oudossa, vieraassa paikassa. Siksi hän repi kasvoiltaan ja ruumiiltaan niin happiviikset kuin kaiken muunkin piuhoituksen. Eikä siinä auttaneet hoitajien viisaat ja rauhoittelevat sanat paljoakaan, eikä hoitajat myöskään turvautuneet millään tavalla voimaan tai väkivaltaan, mistä heille 10 plus.
Hämmästyttävää oli kuulla, kun tämän raivoavan miehen tytär oli sitten junalla tullut jostakin maakunnastamme isänsä luo ja puhui hänelle tavallisia asioita, rauhoittavasti, jokapäiväisiä normaaleja arkisia asioitaan. Seurauksena oli, että isä rauhoittui, puhui hiljempaa, ei repinyt enää piuhoja pois ja oli helpommin hoidettava.
Silti tarhassa oli liian monta muistisairasta, jotka aiheuttivat hurjasti ylimääräistä työtä ja vaivaa henkilökunnalle. Kun pohditaan ja etsitään juurisyitä tämän hetkiseen terveydenhoitomme tilaan, luulen, että yksi niistä juurisyistä saattaisi hyvinkin olla hurjasti lisääntyneet muistisairaat ja monisairaat vanhukset, jotka työllistävät kohtuuttoman paljon terveysalan henkilökuntaa.
---
Kenties jo tässä vaiheessa jollekin on herännyt kysymys, mitä ihmettä tuo kreikkalainen kirjoitus ίσοι δύσκολη – κανονική otsikossa tarkoittaa ja miten se liittyykään tähän aiheeseen. No kerron vielä siihen liittyvän tarinan. Loput "tarhatarinoista" sitten jätänkin taas seuraaviin blogikirjoituksiin.
Vietin jossakin vaiheessa elämääni, ollessani vuorotteluvapaalla, melko pitkän ajanjakson parissa maassa Sveitsissä ja Kreikassa. Miksi ja miten, se selviää asiasta tietoa haluaville toisesta blogistani (Oltiin sitä ennenkin) aivan ko. blogin ensimmäisistä noin 50 jutusta. Tuolla reissulla ollessani asuin muutaman kuukauden tittelillä ”independent researcher” kreikkalaisessa Pendelin munkkiluostarissa Ateenan ulkopuolella. Naapurinani oli kolme romanialaista ortodoksista pappia opiskelemassa teologiaa ja he asuivat samassa luostarissa. Vietin paljon vapaa-aikaa kaupungilla ja luostarissa heidän kanssaan. Elin- ja asuinolosuhteet olivat molemmilla kotioloista varsin poikkeavia, ainutlaatuisia ja meille jossakin vaiheessa kehkeytyi tällainen eräänlainen humoristinen ”hyvän päivän toivotus”, jonka me sitten lausuimme toisillemme. Toinen sanoi toiselle: ”ίσοι δύσκολη” (isoi diskoli) ja toinen kuittasi tervehdyksen sanomalla: ”κανονική” (kanoniki). Erittäin vapaasti suomennettuna eli suomennettuna siten, mitä sillä silloin tarkoitettiinkaan, voisi olla vaikka seuraavaa. Toinen sanoo: ”Elämä on tänään taas hieman vaikeaa”, johon toinen vastaa: ”Eikös se ole normaalia”.
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
P.S. Tässä ja tulevissakaan teksteissä en käytä kenestäkään henkilöistä mitään todellisia tunnisteita, oikeita nimiä.
Osa III
tulee tähän linkiksi, kunhan jaksan sen taas sanella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti