Trendikäs homo vai konservatiivi hetero?

Kornilta kuullostavaa termiä - "homokirkko" - on erilaisina versioina nähnyt viime aikoina useasti julkisuudessa. En nyt tässä kuitenkaan ota kantaa, mitä kirkkoa sillä juuri tässä jutussa milloinkin tarkoitetaan. Se varmaan poukkoilee kirkosta toiseen. Päätelköön jokainen sen aina itse omien mielihalujensa ja arvomaailmansa pohjalta. Käytän kuitenkin tuota 'homo' -sanaa tässä jutussani tarkoittamaan sekä miespuolisia että naispuolisia, fiinimmältä nimeltään, homoseksuaaleja ihmisiä.

Joillekin tuo sana on suunnilleen kirosanan kaltainen. Heille kirkosta on tullut trendikkäiden homojen tyyssija ja homot johtavat kirkkoa ja muut - heidän mielestään ns. "normaalit" - jäävät siinä jalkoihin, sivuosan esittäjiksi omassa kirkossaan ja ilmeisesti piakkoin - ainakin joidenkin mielestä, jos merkit paikkansa pitävät - jopa syrjityksi ryhmäksi, jäänteeksi menneiltä patavanhoillisilta ajoilta.

Joillekin tuo sana on kauneinta, mitä on pitkiin aikoihin kuullut. Heille kirkosta on nyt viimein tullut avoin kaikille ryhmille konservatiivisten heterojen hävittyä taiston. He voivat nyt solmia "rakkausavioliittoja" rakastamiensa ihmisten kanssa ilman pelkoa syrjimisestä.

Tosin aika monelta kiistelijäiltä on unohtunut, että kirkossa on toki muitakin "ryhmiä", jopa niitä homoja tai ei-homoja,  jotka vaikenevat, ovat hiljaa, eivät tällaisista asioista metelöi ja elämöi joka paikassa ja joiden kanssa olisi ilmeisesti ihan hyvä elää rintarinnan, vaikka olisivat eri mieltä asioista. He kun taitavat kuitenkin vielä olla enemmistö kaikissa kirkoissa. En tosin tiedä, kuinka kauan enää.

Kumpikaan jyrkistä suhtautumistavoista ei liene niitä parhaimpia. Kumpikin suhtautumistapa karkottaa takuuvarmasti toisen ryhmän edustajia pois kirkosta ja kirkon toiminnasta. Jotkut jopa eroavat kirkon jäsenyydestä noiden pelastumisen kannalta aivan epäoleellisten syiden perusteella, tietämättä kuitenkaan erotessaan, olikohan Jumala sittenkään trendikäs homo vai konservatiivinen hetero, vai minkähän uskonnollisesti perustavaa laatua olevan syyn vuoksi oikeastaan erosinkaan kirkosta. Ihanko vain kiihtymyksen vallassa, tunnekuohussa. Jos näin - kovin on uskonnollisuus ohutta.

Ovi käy joka tapauksessa molempiin suuntiin. Myös tuon saman syyn vuoksi liitytään kirkkoon, kun kuvitellaan sen nyt olevan ultraliberaali, kaikkisietävä kirkko, joka ei suuremmin syntiä tai mitään muutakaan kirkon opin vastaista toimintaa enää synniksi nimitä. Tai kuten eräs luterilainen mielipidekirjoittaja tässä äskettäin kirjoitti: "Langennut järki on nostettu ilmoituksen yläpuolelle."

Samalla varsin monella rintamalla tuosta homoasiasta on tullut koko kirkon tärkein asia, jota huudetaan ja levitetään maailmalle voimalla ja tehokkaasti. Tavalla, joka usein ylittää kaikki muut: diakonian, evankelioimisen ja kaiken muunkin kirkon perustehtävän, pelastuksen ilosanoman levittämisen. Äskettäin luin eräältä kirkon viralliselta sivulta erään kirkon ilmeisen virallisen adventtitervehdyksen, joka oli laadittu tuossa vapauden "hengessä".

Aikanaan meillä oli muitakin erilaisia samankaltaisia ismejä tai oppeja, jotka toimivat vastaavalla tavalla, tunkivat päälle melko aggressiivisesti. Muut toisinajattelevat poljettiin jalkoihin ja leimattiin pilkkakirveellä. Mieleen tulee nyt ainakin ensimmäisenä vaikkapa feminismi. Mutta, jos historiaa seuraa tarpeeksi pitkälle, niitä löytyy toki vino pino. Yleensä niitä ainakin silloin - entisaikaan - nimitettiin harhaopeiksi. Nyt niiden tuolla nimellä kutsuminen on kirkkopoliittisesti epäviisasta ja saattaa aiheuttaa "nykyaikaisia suvaitsevaisuuden nimissä tehtyjä noitavainoja" sanojaa kohtaan.

Tai saahan se myös aikaiseksi muunlaisia eroja, jos ei aina kirkosta, niin ainakin Facebook-kaveruudesta. Samalla tällaiset juurettomat modernit "keinotekoisen sosiaalisen elämän tuuliviirit" siirtyvät levottomina sieluina Internetissä sivustolta toiselle vuoroon tykkääjiin, vuoroon ei-tykkääjiin. Tunnekuohuista riippuen, mutta ei todellisesta kaveruudesta millään tavalla piitaten.

Noita uusia aatteita ja oppeja eteenpäin yhteiskunnassa ja etenkin kirkon piirissä ajettaessa ja esille tuotaessa ei mikään ole ollut "pyhää", monesti kaikki vastaväitteet käännetään vastaan sanojaa itseään kohtaan. Esimerkiksi, jos vastustaa homoseksuaalisuutta, yleisin väite silloin usein oli: "Sinulla taitaa itselläsi olla joitain tuollaisia homoseksuaalisia seksifantasioita!" - tai - "Piileeköhän sinussakin sisälläsi pieni homo?"

Samalla lukuisista yhtään minkäänlaista teologista koulutusta saamattomista, patoutunutta turhautuneisuuttaan ja joskus tuntuu ikään kuin vihaakin pursuvista ihmisistä, on tullut kirkon uusia "teologian profeettoja". He saarnaavat uutta oppia ja uutta uskontoa pappien ja piispojen sijasta tai joskus ilmeisesti jopa heidän "siunauksellaan". Useinkaan tätä uutta oppia kaikki entisen kirkon jäsenet eivät ihan omakseen tunnista. Siinä ovat saaneet huutia niin synti, neitseellinen syntymä, jumalkäsitys tai vaikka ihan vain pelkästään uskominen Jumalaan ja moni muu uskomme peruskivistä aina pelastuskäsitystä myöten. Avioliittokäsityksestä nyt puhumattakaan.

Tilalle ovat nousseet ihmisluonteen erilaisuudet, kulttuurierot, historian kontra nykyisyyden vaikutus tai vaikuttamattomuus, ympäristötekijät ja yletön rakkauden ylistäminen, millä kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin synnit ja teot sovitetaan ilman sen suurempia seremonioita tai katumusta. Suunnilleen sillä, että pyrkii ihan vain itsestään - ilman kirkkoakin - tekemään "itse määrittellyn" parhaansa ja soveltamaan kehittelemiään oppeja oman ymmärryksensä ja mielihalujensa mukaan. Rakkaudesta on tullut melkein uusi epäjumala.

Tuossakin edellä mainitussa vastikään julkaistussa  kirkollisesti kovaäänisessä, virallisessa kirkon julkilaisumassa sanottiin: "Jumalalle kiitos, että kirkolla ei nykyään ole tämän enempää valtaa" ja lisäksi julkilausuman esittäjä toteaa teolgisista asioista "ilmeisen hyvin" tietävänä: "Pyhä Henki ei nuoku kokouksissa, ei väsää tulkintoja eikä nosta yhtäkään virkettä Jumalan asemaan. Pyhä Henki vaikuttaa ihmisissä, jotka näkevät toisen ihmisen, katsovat häntä ja haluavat hänelle hyvää".  Hän lisää vielä, että "jouluna syntyy Jeesus, Jumalan käyttöliittymä." Lopuksi hän vielä toteaa tuossa laajalti julkisuutta saaneessa ja siis kirkon virallisilla sivuilla julkaistussa, mutta omia teologisia totuuksia sisältävässä julkislausumassaan: "Jumala ei ole kirkon jäsen, Pyhä Henki ei piittaa kirkollisveroista ja Kristus potkii hajalle pelon möykyt, ihmisten kyhäämät ja hartaasti varjelemat aarteet".
 
Huh! Kaikessa poimitaan populistisesti vain rusinat pullasta ja se kova, joskus jopa sitkeä suojakuori heitetään tarpeettomana pois. Mutta eihän se taida ihan noin mennä!

Itsekkyys, itsekeskeisyys ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Sanonnat: näin minä sen koen, näin minä sen ymmärrän, näin minä sen ajattelen, ovat menneet ohi ainakin sen ajatuksen, että asiat ovat kuitenkin enemmän niin, kuin kirkko ja pyhät isät sen ovat meille vuosisatojen aikana opettaneet. Eikä niin kuin joku trendikäs nykyihminen sen meille sanoo.

Asioita ei opita ja omaksuta vain lukemalla ja soveltamalla niitä yksikseen omassa päässään omaa eläntilannetta peilaten. Se opitaan vain käymällä kirkossa mahdollisimman usein, osallistumalla eukaristiaan, olemalla kirkollisesti yhteisöllinen, rukoilemalla paljon, oppimalla liturgiasta ja jumalanpalveluksista sekä niiden sanomasta ja kuuntelemalla Kirkon tulkintaa Raamatusta. Ei suinkaan omaan sen hetkiseen sopivaan, itsekeskeiseen ja itse keksittyyn tulkintaan pohjautuen.

Ihminen voi toki kysyä uskonnollisissa asioissa neuvoa ja apua toisilta: ystäviltään ja muilta kristityiltä, jotka tuntevat Raamattua sekä tietysti teologiaa laajemmin tuntevalta papilta ja erikoisesti omalta rippi-isältään, hengelliseltä ohjaajaltaan, joka tosin suurimmalta osalta ihmisiä valitettavan usein puuttuu. Niiden lisäksi hänen on rukoiltava, paastottava ja kilvoiteltava, jotta hän saisi ymmärryksen joissain asioissa ja voisi lähestyä Jumalaa ja oppisi edes hieman erottamaan mikä on Jumalan tahto ja mikä ihmisen omaa, omassa päässään syntynyttä luomusta ja kehitelmää.

Itsekyyden, omahyväisyyden ja narsismin synti hämärtää usein asioita ja saattaa saada ihmisen kuvittelemaan suuria itsestään ja omasta hengellisestä näkökyvystään. Usein jotkut jopa uskovat kuulevansa Jumalan äänen ja luulevat ymmärtävänsä muita paremmin Raamattuakin. Tällainen on useimmiten raakaa harhaoppista hourailua, jonka muille kertominen myös kauhistuttaa.

Joka tapauksessa jonkinasteinen invaasiohan noissa erilaisissa opeissa ja suuntauksissa on meidänkin maassamme ollut. Nyt kun esimerkiksi ennen kielletystä ja kriminalisoidusta jopa sairaudeksi luokitellusta on tullut julkisesti hyväksyttyä, näiden ihmisten vuosien aikana syntyneet patoutumat luonnollisesti purkautuvat ja moni ihminen - niin asianosaiset itse kuin heidän ympärillään olevat - suhtautuvat asiaan, sanoisinko mielenkiintoisella tavalla. Media lietsoo laumahenkeä ja hysteriaa ja tiedottaa asioista vailla mitään parempaa tietoa teologisista perusteista, lähes mutu-pohjalta. Puurot ja vellit sekoittuvat ja pelastusta tarvitseva ihminen unohtuu itsekkyyden ja omituisen uususkonnollisuuden alle.

Syitä ylitsepursuavaan myötämielisyyteen ja oman "opin" lähes aggressiiviiseen levittämiseen on varmaan tuhansin: ehkä omassa perheessä tai lähipiirissä, lapsi, isä, läheinen ovat sukupuolisesti jotenkin noin suuntautuneita, hyvä kaveri, joskus jopa aviopuoliso on sellainen. Joskus firmalle tai henkilölle on edullisempaa näyttää julkisuuteen edistykselliseltä ja suvaitsevaiselta, jollaiseksi näiden uusien asioiden ajajat on nykyisin usein leimattu julkisuudessa, eikä siis konservatiiveiksi ja taantumuksellisiksi sekä patavanhoillisiksi ja suvaitsemattomiksi, jollaiseksi taas vastustajat on leimattu. Varmasti joukossa on ihan oikeastikin - sanan perinteisimmässä, sen oikeassa ja aidossa muodossaan - suvaitsevaisesti suhtautuvia. Näin oletan, koska oletan samalla ja toivonkin, että mahdollisesti itsekin olen juuri sellainen.

Minua ei mitenkään haittaa ihmisen erilainen sukupuolinen suuntautuminen. Ei etenkään silloin, kun - kuten olen sen jo moneen kertaan sanonut - se ei kohdistu minuun itseeni mitenkään. Ja näin on yleensä tuntemien tällaisten ihmisten kohdalla. He ovat minulle samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Paitsi ...

Yhtä asiaa en ymmärrä enkä aivan ilmiselvästi siitä pidä: sitä, että tällainen ihminen hakeutuu kirkon palvelukseen. Siviilielämässä hän saa olla millainen haluaa, elää miten haluaa ja toteuttaa itseään niin, kuin haluaa. Mutta kirkon palveluksessa ei riitä kulunut ja uskonnolliseen kasvatukseen täysin kuulumaton sanonta: "älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon".

Kirkon piirissä työskentelevältä minä ainakin odotan - hänen oman elämänsä kannalta katsottuna - kirkon opin ja sen opetuksen mukaista elämää jokaiselta osaltaan, kokonaisuudessaan, kaikessa, siis myös omassa henkilökohtaisessa siviilielämässä.

Kirkon piirissä ei saisi myöskään olla esimerkiksi ihmisiä, jotka jostain syystä elävät naimattomia - ei suinkaan selibaattilupausta antaneena, kuten joskus kuvitellaan - vaan ihan omasta aiemmasta valinnastaan johtuen ja samalla heillä kuitenkin on jonkinlaista seksuaalista kanssakäymistä - olkoon sitten samaa sukupuolta olevien kanssa tai eri sukupuolta olevien kanssa - saman tekevää. Mikäli he ovat kirkon tehtävään ryhtyessään lupautuneet olemaan menemättä naimisiin, sellainen kanssakäyminen ei kirkon työntekijälle vain enää tuossa tilanteessa ole mahdollista, vaikka kuinka väitettäisiin sen kuuluvan "elämään", normaaliuteen, ihmisyyteen, rakkauteen. Kuuluhan se, mutta ei tällaisessa erityisessä tapauksessa, kun työskennellään kirkon piirissä ja noudatetaan kirkon omaa oppia, sen omaksumia sääntöjä ja eletään kirkon opetuksen mukaisesti.

Normaaliutta, sallittua ja jopa ilmeisen toivottuakin on toki kirkonkin piirissä olla naimisissa: perinteisesti mies ja nainen avioliitossa, mutta jostain syystä meille Suomeen on rantautunut muitakin käytäntöjä. Ja näköjään myös näiden käytäntöjen varsin kummallisia, kirkolliseen elämään täysin sopimattomia sovelluksia.

Mm. Venäjällä tähän ortodoksisen kirkon piirissä ilmenevään ongelmaan, ns. selbaattipappeuteen, on puututtu mielenkiintoisella tavalla. Siellä kaikkien naimattomien pappien (siis ei avioliitossa olevien) on vihkiydyttävä jonkin luostarin veljestöön kuulivaksi munkeiksi, pappismunkeiksi. Näin heillä on laajempi hengellinen tuki ja yhteisö takanaan, mutta myös kirkon hyväksymät luostarisäännöt noudatettavinaan (naimattomuus, maallisen omaisuuden omistamattomuus ja kuuliaisuus kirkolle ja luostarin johdolle) jokapäivisessä elämässä.

Yhtä lailla samaan ongelmakategoriaan minä laittaisin ne kirkon piirissä työskentelevät, jotka elävät avioliitossa, mutta ovat siinä uskottomia tai joskus jopa harrastavat avioliiton ulkopuolisia suhteita. Joskus jopa myös samaa tai sitten vain eri sukupuolta olevien kanssa. Ei tällaisetkaan ihmiset kirkon palvelukseen sovi, vaikka kuinka liberaalisti ajattelemme.

Ainakin ortodoksisessa kirkossa kanta vaikkapa aviopuolisoiden eroamiseen on suhteellisen ankara. Pahimmassa tapauksessa erotessaan pappi voi menettää työpaikkansa ja pappeutensa. Eikö tämäkin osoita ortodoksisen kirkon kantaa avioliitoon suhtautumiseen. Avioliitto on pyhä sakramentti, ei mikä tahansa sopimus.

Kirkko on kirkko, ei pelkästään työpaikka, josta saa palkkansa, jolla sitten elää. Jos ei pysty elämään kirkon opettamalla tavalla, miksi mennä töihin kirkkoon. Eikö silloin olisi parempi hakeutua pois sieltä jo alun alkaenkin, jos asia on ollut töitä hakiessa tiedossa. Olla siis hakeutumatta kirkon palvelukseen, tehdä jotain muuta. Jo lähtökohta, mikäli näin on toimittu oman kirkon kohdalla, saattaa siis olla vääristynyt ja meidän kaikkien olisi silloin vakavasti syytä pohtia: miksi? Haluaako tuollainen ihminen näin toimimalla levittää "omaa oppiaan" muillekin vastoin oman kirkon kantaa?

Seikka, jota olen viime aikoina erityisesti kauhistellut on se, että tuo kirkon opille vieraiden elementtien invaasiovaihe on siirtynyt jo joissain kirkoista seuraavaan vaiheeseen ja siihen kuuluukin sitten jo erilaisia, huomattavasti kovempia toimia, jotka karkottavat joukolla ihmisiä pois kirkon jäsenyydestä tai jakavat kirkon osiin, pirstaloivat sen. Hirvittävintä mielestäni asiassa on se, että jotkut kirkon johtajatkin - julkisesti tai "salassa" - ovat lähteneet mukaan tähän hajotus- ja pirstalointitoimintaan. Piispat, papit ja tavallinen kirkkokansa jakaantuvat, kirkko pirtaloituu, muodostuu kuppikuntia, kirkon alkuperäinen tarkoitus ja syy olemassaoloonsa hämärtyy, unohtuu, muuttuu ja lopulta katoaa.

Jollain tietyllä seksuaalisella tavalla elävät ihmiset, siis tämän "ryhmän" kaverit, samanlaiset, tukijat, myötäilijät ja tuon elämäntavan ihannoijat haalivat ympärilleen samanlaisia ihmisiä erilaisiin kirkon tehtäviin ja lisäävät hämmennystä ja hajaannusta koko kirkossa. Miksi? Usein oman edun - mikä se sitten milloinkin on - ja vallan tavoittelun vuoksi. Näin arvelen.

Samaan aikaan melkoisen suuri joukko kirkon piirissä toimivista muista ihmisistä eivät tiedä näistä asioista yhtään mitään. Joskus he eivät myöskään edes välitä tai halua tietää. Monesti heille ei myöskään asioita kerrota kirkon ja sen työntekijöiden tai muutoin siellä vallassa olevien taholta, vaan heidät halutaan pitää tietämättöminä "vaalikarjana", joka äänestää kirkon vaaleissa aina uudestaan ja uudestaan nämä vääristelijät valtaan.

Osalle heistä saattaa olla tärkeämpää kirkko ja siihen kuuluminen ainoastaan sosiaalisessa mielessä, ei niinkään opillisessa mielessä. Joitakin heistä ei useinkaan suuremmin kiinnosta edes opin puhtaus, sen oikeellisuus. Kirkon kauneus, laulujen ja muun kirkkotaiteen ihannointi, mystiikka, kaikin astein aistittava kirkko ja julkisuutten annettu harhakäsitys kirkon liberaalisuudesta ovat tärkeämpiä kuin varsinainen kirkon oikea usko ja oppiperusta.

Usein he vielä rakentelevat siihen oheen itselleen sopivan uskonopin, sellaisen, jota heidän itsensä on helppo noudattaa ja joka sopii hyvin omaan "pirtaan". Ihan ikioman uuden oman uskonnon. Kuitenkaan eroamatta omasta kirkostaan, jonka oppi onkin sitten varsin toisenlainen monessa kohtaa.

Mutta jälleen se rakkaus tai joku muu 1800-luvun romanttisen kauden humaani oppi voittaa väärällä, jopa harhaoppisella tavalla vuosituhanstisen oikean opin ja uskon. Ja tähän itse luotuun liberaaliin, omaan oppiin on lisäksi niin helppo uskoa, sillä sen mukaan kyllä Jumala kaikki taivaaseen huolii. Näin kai ajatellaan varsinkin silloin, kun synti ei ole enää syntiä eikä mitään tehtyä tarvitse katua kirkon opettamalla tavalla.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com