Tämä koronavirus on monella tapaa mielenkiintoinen ilmiö. Se alkaa hiljalleen vaikuttamaan jo sellaisiinkin asioihin, joita vaikutuksia ei ehkä ensi alkuun olisi tullut ajateltua.
Itse vietän tällä hetkellä enemmän tai vähemmän tiukkaa vapaaehtoista karanteenia kotonani. En siksi, että minulla olisi joku koronavirus, vaan siksi, ettei tämän hetkiseen elämäntilanteeseeni sovi sairastuminen. Odotan siis suurempaan leikkaukseen menoa ja siksi yritän pysyä niin terveenä kuin mahdollista.
Sinänä asia ei tuota suuria ongelmia. Olen perusluonteeltani – vaikka tietyissä tilanteissa vilkas karjalaispoika olenkin – kuitenkin hieman myös erakko. Selvästikin haluan olla usein ”rauhassa” ja tehdä sitä, mitä itse haluan niissä puitteissa, mikä kulloinkin on mahdollista.
Mutta kieltämättä ajoittain alkaa olla mielikuvituksella puuhaa keksiä, mitähän tänään tekisin, kun en enää suuremmin noudata aiempia päivärutiineja kaupungilla käynteineen ja kavereita tavaten. Yksi sellainen eräänlainen korvike on ollut ns. kuolinsiivous, jota olen vaihtelevalla menestyksellä tehnyt jo varmaan kohta kuukauden.
Kuudesta kirjahyllystä noin puolet on läpikäyty, mikä tarkoittaa, että siellä olleet kirjat on luetteloitu tietokoneelle ja kirjojen kannet on skannattu myös nettiin. Mutta puolet on vielä jäljellä ja kirjojen lukumäärä lähentelee kohta tuhatta ja kieltämättä myös jonkinasteinen kyllästyminen on viime päivinä haitannut tai oikeastaan lopettanut nuo työt. Mutta tuossahan nuo odottavat, eivät minnekään karkaa, joten ei hätää.
Tuollaisessa kuolinsiivouksessa on se hyvä puoli kaikkien muiden hyvyyksien ohessa, että hyllyistä ja niiden takanurkista erilaisista mapeista ja laatikoista löytyy erilaisia aarteita. Näin on minullekin käynyt ja monta sellaista on löytynyt – osan tiesin (lue: muistin) olevan osaa en ja ne olivat jälleen mukavia ”yllätyksiä” löytää ne uudestaan.
Mieleeni palautui ystäväni isä Vesan puheen alku, kun hän jäi eläkkeelle. Hän taisi sanoa jotenkin siihen suuntaan, että tässä vanhenemisessa ja muistin heikkenemisessä on ainakin yksi hyvä puoli: joka päivä saa uusia kavereita. Hieman samoissa tunnelmissa kolusin minäkin omia kirjahyllyjäni ja kaappejani. Olin usein kuin pikkupoika, joka löysi uuden lelun.
Mutta ei minun tästä kaikesta edellä mainitsemastani ollut alkuun tarkoitus ollenkaan kirjoittaa tänne blogiin, mutta sormet nyt vain toimivat näin ja näin kävi. Oli tarkoitus kirjoittaa lyhyitä tiettyyn lyhyeen aikaan sidottuja havaintoja, pieniä juttuja elämästä koronaviruksen kanssa eläessä päivien varrelta ja tehtyjen huomioiden perusteella. Tällaisia juttuja saatan toki kirjoitella jatkossa joutessani – tai sitten en. Nykyään kun ei aina tiedä mitä tekeekään huomenna, ylihuomisesta nyt puhumattakaan.
Joten kirjoitan sen ajattelemani jutun nyt. Se liittyy tuohon hamstraukseen. Se on mielenkiintoinen ilmiö, joka todellakin tarttuu helposti ja saa aikaan melkoisen ketjureaktion. Kun yksi kantaa kotiin ostoskorillista vessapaperia, toiselle tulee pakottava tarve ostaa ainakin yksi iso paketti – tai varalta kaksi. Tarvitsi sitä tai ei.
Hauskoja ovat olleet myös havainnot hamstraamaan hieman myöhässä menneistä, jotka paheksuvat suureen ääneen, ettei hyllyillä ole enää mitään hamstarattavaa, kun itse myöhästyi pahasti moisesta. Paheksunta ei ilmeisesti kohdistu siihen, että on hamstrattu joku tavara loppuun, vaan siihen, ettei itse tajunnut mennä mukaan ajoissa. Näin minä sen näin.
Itse koin tuon ”hamstaruksen” kohdallani niin, että aloitin sen jo varmaan kuukausi ellei pari sitten. Käydessäni kaupassa ostin aina pari kolme sellaista tuotetta, jonka voin laittaa kotivaraan ja käyttää sopivampana aikana. Niinkään tuohon ”hamstaraamiseeni” ei vaikuttanut koronavirus, vaan tietoisuus siitä, että kohta en itse pääse kaupassa käymään oman henkilökohtaisen tilanteeni vuoksi ja on hyvä varustautua tulevaan tilanteeseen.
Homma toimi hyvin kohdallani ja ei todellakaan ole ollut mitään tarvetta hamstarata – ei edes vessapaperia, sillä jos se ihan oikeasti loppuisi, palaan silloin lapsuuden käytäntöön, jolloin ulkohuussissa oli paljon sanomalehtiä ja muitakin lehtiä, joita voi siellä joutessaan lukea ja hyödyntää sitten myöhemmin muulla tavoin.
Mutta näin siis tällä kertaa. Aikaa on nyt vaikka mihin, kirjoittamiseenkin, jos vain jotain sormista näppäimille virtaisi. Katsotaan nyt ja kirjoitellaan, jos virtaa.
Ja isä Vesan tehokeinoa käyttäen, sanoanpa vielä, että tässä vanhenemisessa ja eritoten muistin heikkenemisessä on ainakin yksi hyvä puoli: joka päivä saa uusia kavereita.
Hannu
nettihoukka
Itse vietän tällä hetkellä enemmän tai vähemmän tiukkaa vapaaehtoista karanteenia kotonani. En siksi, että minulla olisi joku koronavirus, vaan siksi, ettei tämän hetkiseen elämäntilanteeseeni sovi sairastuminen. Odotan siis suurempaan leikkaukseen menoa ja siksi yritän pysyä niin terveenä kuin mahdollista.
Sinänä asia ei tuota suuria ongelmia. Olen perusluonteeltani – vaikka tietyissä tilanteissa vilkas karjalaispoika olenkin – kuitenkin hieman myös erakko. Selvästikin haluan olla usein ”rauhassa” ja tehdä sitä, mitä itse haluan niissä puitteissa, mikä kulloinkin on mahdollista.
Mutta kieltämättä ajoittain alkaa olla mielikuvituksella puuhaa keksiä, mitähän tänään tekisin, kun en enää suuremmin noudata aiempia päivärutiineja kaupungilla käynteineen ja kavereita tavaten. Yksi sellainen eräänlainen korvike on ollut ns. kuolinsiivous, jota olen vaihtelevalla menestyksellä tehnyt jo varmaan kohta kuukauden.
Kuudesta kirjahyllystä noin puolet on läpikäyty, mikä tarkoittaa, että siellä olleet kirjat on luetteloitu tietokoneelle ja kirjojen kannet on skannattu myös nettiin. Mutta puolet on vielä jäljellä ja kirjojen lukumäärä lähentelee kohta tuhatta ja kieltämättä myös jonkinasteinen kyllästyminen on viime päivinä haitannut tai oikeastaan lopettanut nuo työt. Mutta tuossahan nuo odottavat, eivät minnekään karkaa, joten ei hätää.
Tuollaisessa kuolinsiivouksessa on se hyvä puoli kaikkien muiden hyvyyksien ohessa, että hyllyistä ja niiden takanurkista erilaisista mapeista ja laatikoista löytyy erilaisia aarteita. Näin on minullekin käynyt ja monta sellaista on löytynyt – osan tiesin (lue: muistin) olevan osaa en ja ne olivat jälleen mukavia ”yllätyksiä” löytää ne uudestaan.
Mieleeni palautui ystäväni isä Vesan puheen alku, kun hän jäi eläkkeelle. Hän taisi sanoa jotenkin siihen suuntaan, että tässä vanhenemisessa ja muistin heikkenemisessä on ainakin yksi hyvä puoli: joka päivä saa uusia kavereita. Hieman samoissa tunnelmissa kolusin minäkin omia kirjahyllyjäni ja kaappejani. Olin usein kuin pikkupoika, joka löysi uuden lelun.
Mutta ei minun tästä kaikesta edellä mainitsemastani ollut alkuun tarkoitus ollenkaan kirjoittaa tänne blogiin, mutta sormet nyt vain toimivat näin ja näin kävi. Oli tarkoitus kirjoittaa lyhyitä tiettyyn lyhyeen aikaan sidottuja havaintoja, pieniä juttuja elämästä koronaviruksen kanssa eläessä päivien varrelta ja tehtyjen huomioiden perusteella. Tällaisia juttuja saatan toki kirjoitella jatkossa joutessani – tai sitten en. Nykyään kun ei aina tiedä mitä tekeekään huomenna, ylihuomisesta nyt puhumattakaan.
Joten kirjoitan sen ajattelemani jutun nyt. Se liittyy tuohon hamstraukseen. Se on mielenkiintoinen ilmiö, joka todellakin tarttuu helposti ja saa aikaan melkoisen ketjureaktion. Kun yksi kantaa kotiin ostoskorillista vessapaperia, toiselle tulee pakottava tarve ostaa ainakin yksi iso paketti – tai varalta kaksi. Tarvitsi sitä tai ei.
Hauskoja ovat olleet myös havainnot hamstraamaan hieman myöhässä menneistä, jotka paheksuvat suureen ääneen, ettei hyllyillä ole enää mitään hamstarattavaa, kun itse myöhästyi pahasti moisesta. Paheksunta ei ilmeisesti kohdistu siihen, että on hamstrattu joku tavara loppuun, vaan siihen, ettei itse tajunnut mennä mukaan ajoissa. Näin minä sen näin.
Itse koin tuon ”hamstaruksen” kohdallani niin, että aloitin sen jo varmaan kuukausi ellei pari sitten. Käydessäni kaupassa ostin aina pari kolme sellaista tuotetta, jonka voin laittaa kotivaraan ja käyttää sopivampana aikana. Niinkään tuohon ”hamstaraamiseeni” ei vaikuttanut koronavirus, vaan tietoisuus siitä, että kohta en itse pääse kaupassa käymään oman henkilökohtaisen tilanteeni vuoksi ja on hyvä varustautua tulevaan tilanteeseen.
Homma toimi hyvin kohdallani ja ei todellakaan ole ollut mitään tarvetta hamstarata – ei edes vessapaperia, sillä jos se ihan oikeasti loppuisi, palaan silloin lapsuuden käytäntöön, jolloin ulkohuussissa oli paljon sanomalehtiä ja muitakin lehtiä, joita voi siellä joutessaan lukea ja hyödyntää sitten myöhemmin muulla tavoin.
Mutta näin siis tällä kertaa. Aikaa on nyt vaikka mihin, kirjoittamiseenkin, jos vain jotain sormista näppäimille virtaisi. Katsotaan nyt ja kirjoitellaan, jos virtaa.
Ja isä Vesan tehokeinoa käyttäen, sanoanpa vielä, että tässä vanhenemisessa ja eritoten muistin heikkenemisessä on ainakin yksi hyvä puoli: joka päivä saa uusia kavereita.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti