Kuka lienee aikanaan keksinyt tuon osuvan lausahduksen. Se sopii varsinkin meille suomalaisille varsin hyvin, mutta voinee soveltaa hyvin muihinkin.
Juuri alkanut poikkeustilanne maassamme on se pakko, joka ajaa kaiken kauheuden ja surkuttelun keskellä uusiin innovaatioihin ja ajattelemaan asioita uusiksi – niin ja todellakin – pakolla. Omalta työajaltani muistan – ja niistä lienen usein kirjoituksissani maininnut – että jo silloin oli paljon uusia asioita, joita muutama vuosi sitten eräät työkaverit eivät millään halunneet ottaa käyttöön, vaikka oli ilmiselvää, että siihen on kohta pakko. Yksi tuollainen oli silloin tietokoneavusteinen opetus.
Nyt monella sektorilla – mm. kouluissa ja kirkoissa – pohditaan, mitä tehdä täysin uudessa ja haastavassa tilanteessa, jonka poikkeustila aiheuttaa. Koulut pannaan pääosin kiinni, kuin myös kirkot, mutta opetusta annetaan ja jumalanpalveluksia pidetään.
Jos haluan olla ilkeä – mitä en toki halua olla suuremmalti – minulla on nyt oivallinen tilaisuus siihen, joten sallikaa pieniä sivalluksia. Olen itse harrastanut jo vuosia ensin videokuvaamista, sitten suoria striimauksia kokouksista, kirkkojen jumalanpalveluksista ja monelaisista muista paikoista ja tilaisuuksista. Entä miten kirkon eräät työntekijät siihen suhtautuivat: halusivat ajaa minut pois häiritsemästä.
Muutama vuosi meni noin taistellessa, sillä, arkkipiispa ja vaikkapa Valamossa igumeni, suhtautuivat asiaan suopeasti, vaikka eräät muut – asian kannalta yleensä melko merkittävissäkin asemissa olevat – panivat hanttiin ja torpedoivat asioita, minkä ennättivät.
Sitten seurasi vaihe kaksi. Paine kirkon omiin striimauksiin kasvoi koko ajan, kun oli huomattu meidän striimauksiemme teho ja vaikutus. Kirkko aloitti viimein samat työt. Ajatuksena oli silloin vielä jatkaa meidänkin toimintaa, mutta edelleen siinä oli erilaisia kiviä runsaasti polulle nosteltuna. Emme saaneet kuvata ihan mistä vain ja muutoinkin meillä oli ilmeisesti eri säännöt kuin toisella. Ja aloimme myös miettiä, kannattaako kuvata samasta tilaisuudesta kahden eri tahon toimin.
Missään vaiheessa emme keskustelleet (vai sanoisi ihan konsultoineet) kirkon striimausta tekeviä, sillä he eivät moista halunneet. Pari kirkkoherraa jopa eräällä tavalla kierrellen kaarrellen tai toisen selän taakse vetäytyen kielsivät minulta kuvaamiset omien seurakuntiensa kirkoissa.
Seurasi vaihe kolme. Kuvasin siellä, missä olin tervetullut ja sitä minkä katsoin kiinnostavan ihmisiä. Valinnat kuvaamispaikoista ja -ajoista tein pitkälti minä sopimalla asiasta siitä päättävien kanssa. Hiljalleen kuvaussessiot alkoivat kuitenkin vähetä, kun motivaatio alkoi ratkaisevasti iän ja kokemuksen karttuessa heiketä. Nyt en ole pitkään aikaan enää kuvannut paljoakaan. Muutamia oman seurakunnan tilaisuuksissa.
Vaihe neljä: Tuli poikkeustila ja jumalanpalveluksiin eivät pääse seurakuntalaiset. Mitä tehdään? Striimataan. Miten, millaisilla laitteilla, minka kautta, mitä, mitä, mitä … Nyt kumma kyllä ilmaantui kysyjiä, joita en valitettavasti voinut auttaa, koska käyttämäni syteemi poikkeaa kirkon systeemeistä.
Tässä vaiheessa kirkon oli pakko skarpata, mutta valitettavasti sellaiset henkilöt, joiden hommiin tällaiset asiat kuuluvat, taisivat olla melko pihalla asioista. Siksi hommia hoidetiin viraabelisti niiden kirkon työntekijöiden avulla, jotka jotain osasivat ja olivat tätä jo lyhyen aikaa tehneet. Ilmeisesti jotain ostettiin myös kalliilla rahalla ulkoa. Hoituuhan se noinkin, mutta mistä sitten maksetaan palkkaa niille, joille tuollainenkin homma kuuluu.
Edellisesä blogijutussani kritisoin kriisitiedottamista, johon tämäkin aihe oleellisesti liittyy. En odota eikä oikeastaan kenenkään muunkaan kannata odottaa, että piispamme tajuaisivat modernista digitekniikasta paljoakaan. Siksi heillä on asiansa osaavia alaisia. Heidän tulee osata ja ohjata ja jopa kehottaa tekemään jotain. Piispojen rooli on ehkä muuta, kuin pohtia tiedottamisen tapoja ja menetelmiä. Avustajat avustavat ja toteuttavat.
Olisin siksi odottanut, että joku alainen olisi vihjannut piispoille, että he voisivat tehdä noita ”paimenkirjeitä” myös kuvallisesti, modernein välinein. Samalla tavalla kuin luterilainen arkkipiispa Luoma esimerkiksi sen teki omalla Facebook-sivullaan: https://www.facebook.com/arkkipiispaEVL/ Samanlaista olisi kohtuudella voinut odottaa joltain tai vaikka kaikilta piispoiltamme, mutta …
No – poikkeustilanne jatkunee vielä kohtuullisen kauan ja on toki aikaa muutoksille ja oppimiselle kirkossakin. Kristuksen toinen tuleminen ei ehkä kuitenkaan ole ihan "ovella" poikkeustilasta huolimatta. Nyt suunnilleen kaikki tekevät seurakunnissa omalla reseptillä omaa ”mediapuuroa”, kun voisi olla toisinkin ja olisi jo voinut olla jo paljon aiemmin – ennen poikkeustilaa. Mutta niin kauan kun vaikuttavilla paikoilla olevilta ihmisiltä puuttuvat tehtävän vaativat sosiaaliset taidot, delegointi- ja yhteistyökyky hommat eivät yleensä valitettavasti onnistu.
Hannu
nettihoukka
Juuri alkanut poikkeustilanne maassamme on se pakko, joka ajaa kaiken kauheuden ja surkuttelun keskellä uusiin innovaatioihin ja ajattelemaan asioita uusiksi – niin ja todellakin – pakolla. Omalta työajaltani muistan – ja niistä lienen usein kirjoituksissani maininnut – että jo silloin oli paljon uusia asioita, joita muutama vuosi sitten eräät työkaverit eivät millään halunneet ottaa käyttöön, vaikka oli ilmiselvää, että siihen on kohta pakko. Yksi tuollainen oli silloin tietokoneavusteinen opetus.
Nyt monella sektorilla – mm. kouluissa ja kirkoissa – pohditaan, mitä tehdä täysin uudessa ja haastavassa tilanteessa, jonka poikkeustila aiheuttaa. Koulut pannaan pääosin kiinni, kuin myös kirkot, mutta opetusta annetaan ja jumalanpalveluksia pidetään.
Jos haluan olla ilkeä – mitä en toki halua olla suuremmalti – minulla on nyt oivallinen tilaisuus siihen, joten sallikaa pieniä sivalluksia. Olen itse harrastanut jo vuosia ensin videokuvaamista, sitten suoria striimauksia kokouksista, kirkkojen jumalanpalveluksista ja monelaisista muista paikoista ja tilaisuuksista. Entä miten kirkon eräät työntekijät siihen suhtautuivat: halusivat ajaa minut pois häiritsemästä.
Muutama vuosi meni noin taistellessa, sillä, arkkipiispa ja vaikkapa Valamossa igumeni, suhtautuivat asiaan suopeasti, vaikka eräät muut – asian kannalta yleensä melko merkittävissäkin asemissa olevat – panivat hanttiin ja torpedoivat asioita, minkä ennättivät.
Sitten seurasi vaihe kaksi. Paine kirkon omiin striimauksiin kasvoi koko ajan, kun oli huomattu meidän striimauksiemme teho ja vaikutus. Kirkko aloitti viimein samat työt. Ajatuksena oli silloin vielä jatkaa meidänkin toimintaa, mutta edelleen siinä oli erilaisia kiviä runsaasti polulle nosteltuna. Emme saaneet kuvata ihan mistä vain ja muutoinkin meillä oli ilmeisesti eri säännöt kuin toisella. Ja aloimme myös miettiä, kannattaako kuvata samasta tilaisuudesta kahden eri tahon toimin.
Missään vaiheessa emme keskustelleet (vai sanoisi ihan konsultoineet) kirkon striimausta tekeviä, sillä he eivät moista halunneet. Pari kirkkoherraa jopa eräällä tavalla kierrellen kaarrellen tai toisen selän taakse vetäytyen kielsivät minulta kuvaamiset omien seurakuntiensa kirkoissa.
Seurasi vaihe kolme. Kuvasin siellä, missä olin tervetullut ja sitä minkä katsoin kiinnostavan ihmisiä. Valinnat kuvaamispaikoista ja -ajoista tein pitkälti minä sopimalla asiasta siitä päättävien kanssa. Hiljalleen kuvaussessiot alkoivat kuitenkin vähetä, kun motivaatio alkoi ratkaisevasti iän ja kokemuksen karttuessa heiketä. Nyt en ole pitkään aikaan enää kuvannut paljoakaan. Muutamia oman seurakunnan tilaisuuksissa.
Vaihe neljä: Tuli poikkeustila ja jumalanpalveluksiin eivät pääse seurakuntalaiset. Mitä tehdään? Striimataan. Miten, millaisilla laitteilla, minka kautta, mitä, mitä, mitä … Nyt kumma kyllä ilmaantui kysyjiä, joita en valitettavasti voinut auttaa, koska käyttämäni syteemi poikkeaa kirkon systeemeistä.
Tässä vaiheessa kirkon oli pakko skarpata, mutta valitettavasti sellaiset henkilöt, joiden hommiin tällaiset asiat kuuluvat, taisivat olla melko pihalla asioista. Siksi hommia hoidetiin viraabelisti niiden kirkon työntekijöiden avulla, jotka jotain osasivat ja olivat tätä jo lyhyen aikaa tehneet. Ilmeisesti jotain ostettiin myös kalliilla rahalla ulkoa. Hoituuhan se noinkin, mutta mistä sitten maksetaan palkkaa niille, joille tuollainenkin homma kuuluu.
Edellisesä blogijutussani kritisoin kriisitiedottamista, johon tämäkin aihe oleellisesti liittyy. En odota eikä oikeastaan kenenkään muunkaan kannata odottaa, että piispamme tajuaisivat modernista digitekniikasta paljoakaan. Siksi heillä on asiansa osaavia alaisia. Heidän tulee osata ja ohjata ja jopa kehottaa tekemään jotain. Piispojen rooli on ehkä muuta, kuin pohtia tiedottamisen tapoja ja menetelmiä. Avustajat avustavat ja toteuttavat.
Olisin siksi odottanut, että joku alainen olisi vihjannut piispoille, että he voisivat tehdä noita ”paimenkirjeitä” myös kuvallisesti, modernein välinein. Samalla tavalla kuin luterilainen arkkipiispa Luoma esimerkiksi sen teki omalla Facebook-sivullaan: https://www.facebook.com/arkkipiispaEVL/ Samanlaista olisi kohtuudella voinut odottaa joltain tai vaikka kaikilta piispoiltamme, mutta …
No – poikkeustilanne jatkunee vielä kohtuullisen kauan ja on toki aikaa muutoksille ja oppimiselle kirkossakin. Kristuksen toinen tuleminen ei ehkä kuitenkaan ole ihan "ovella" poikkeustilasta huolimatta. Nyt suunnilleen kaikki tekevät seurakunnissa omalla reseptillä omaa ”mediapuuroa”, kun voisi olla toisinkin ja olisi jo voinut olla jo paljon aiemmin – ennen poikkeustilaa. Mutta niin kauan kun vaikuttavilla paikoilla olevilta ihmisiltä puuttuvat tehtävän vaativat sosiaaliset taidot, delegointi- ja yhteistyökyky hommat eivät yleensä valitettavasti onnistu.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti