Muutama vuosi sitten toisessa kansakirkossamme keskusteltiin kirkon viestinnästä melko isoilla kirjailmille – tai ainakin jossain keskusteltiin. Aina tuollaiset keskustelut eivät ylitä ns. kaiken kansan uutiskynnystä – meidänkään kirkossamme.
Ainakin silloin luterilaisen kirkon viestintä – millä tässä siis tarkoitan vain virallista evankelis-luterilaista kirkkoa, en sen erilaisia rönsyjä – oli eräänlainen sekamelska maallista ja kirkollista yritysviestintää ja perinteistä journalismia – mitä se sitten kenellekin tarkoittaakaan. Luterilainen Kirkon tiedotuskeskus (KT) teki ja tekee yhä aktiiivisesti erilaisia radio- ja televisio-ohjelmia YLElle.
Erilaisten hartausohjelmien lisäksi on radiossa mm. ohjelma nimeltään Horisontti – ohjelma, jota monet ortodoksit ja muunkin uskoiset kuuntelevat, koska sen aihepiirit, kuten rauhantyö, arvot ja toisinaan myös muut uskonnot kiinnostavat monia. Ja kun sitä tehdään ja tuotetaan journalistisin periaatteiden mukaan, se usein on hyvääkin, vaikka pitää toki sanoa, että toisinaan tietämys toisista uskonnoista – ortodokseistakin – saattaa olla kovinkin heppoista. Ja mahdollisesti entistä heppoisemmaksi käy, jos kaikki pohdiskelut mm. yhteisestä uskonnonopetuksesta kouluissa toteutuu.
Luterilainen kirkko siis käyttää hyväkseen uskontojournalismia, joka näkyy ja vaikuttaa niin heidän omissa seurakunnallisissa julkaisuissa (lehdissä ja netissä) kuin myös muissa kirkollisissa ja kristillisissä medioissa joskus ihan kiusalliseen ylivaltaan asti. Tällä tarkoitan vaikkapa sitä, kun mediassa puhutaan (Suomen) kirkosta ja sillä takoitetaan VAIN luterilaista kirkkoa.
Miten sitten on oman ortodoksisen kirkkomme kanssa? En toki osaa vastata tuohon kysymykseen oikein, koska katselen asiaa hieman eri näkökulmasta, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa varmaankin lukuisaa määrää erilaisuuksia tätä työtä työkseen tekevien toiminta- ja ajattelutapojen kanssa. Mutta kerron silti oman mielipiteeni.
Itseäni hätkähdytti jokin aika sitten havaitsemani ilmiö, etteivät oman kirkkomme tiedotuksen parissa touhuavat välttämättä tiedä joistain perusasioista – joilla en tässä siis tarkoita uskon perusasioita – oikein paljoakaan. Strategiat ja journalismin jalot periaatteet saattavat olla pahasti hakusessa. Voivathan ne toki olla hakusessa myös minultakin, mutta minähän en olekaan kirkon virallinen tiedottaja enkä edes työntekijä. Tällainen pelkästään ja onneksi asioita vapaaehtoisuuden pohjalta talkooperiaatteella puuhasteleva, josta eräs pappi sanoi ymmärtäväisesti, ettei hän toki odotakaan parempaa jälkeä, kun minulla ei ole alan koulutusta.
Joka tapauksessa kirkkomme viestinnän pitäisi ainakin omasta katsontakannastani katsoen muuttua. Viime aikoina on ollut useita floppeja, joiden ei koskaan olisi pitänyt päästä julkisuuteeen. Kuten vaikka moninkertainen ja useaan kertaan sisällöltään vaihtunut, osin keskeneräinen ja vääräkin tiedottaminen seurakuntien kirkkojen ja muiten rakennusten poismyymisestä tai muunlaisista luopumisista. Taikka sitten se ihmeellinen eksarkkien vierailu, josta tiedotettiin, mutta kukaan ei silti ymmärtänyt – tiedotuksen perusteelta – miksi he täällä kävivät.
Myös viimeaikaiset oikeudenkäyntien tiedottamiset tai vaikka sitten ihan ne alkusyyt noille asioille – mitä oikein on seurakunnassa tapahtunut ja mistä syytetään ja ketä – ovat olleet lievästi sanottuna omituisia. Eräs professoritason seurakunta-aktiivi sanoikin osuvasti twiitissään, että kun julkisyhteisöllä on mielestään myönteistä tiedotettavaa, on asia minuuteissa julki. Jos ei, syitä viivyttelylle löytyy.
Todennäköisesti kirkkomme tulisi ottaa mallia enemmän maalliselta puolelta ja yritysviestinnästä ja eritoten niiden kokemuksia ns. kriisitiedottamisessa, sillä niitä kriisejä tuntuu kirkkomme parissa olevan ihan riittämiin.
Tiedä häntä pitäisikö kirkkomme viestinnän siirtyä enemmän yritysviestinnän muotoihin, ammattimaisemmaksi. Meillä sitä toteutettaisiin silloin journalistisin muodoin, mutta kirkollisin höystein – kuten eräs ammattilainen asian hauskasti ilmaisi. Kirkon viestintä olisi siis kirkon viestintästrategian – mikä se sitten lieneekin – mukainen ja vahvistaisi tehokkaasti kirkon ydinsanomaa – millaiseksi viestijät senkin sitten kokenevatkin.
Luterilaisella puolella tehtiin jokunen vuosi sitten päätös – tosin äänestyksen jälkeen – että viittaukset muihin uskontoihin ja niiden esillä pitäminen ei oikein kuulu luterilaisen kirkon kuvioon. En tiedä, vieläkö sama linja on voimassa, mutta silloin luterilainen kirkko mielsi itsensä vain oman kirkon asiantuntijaksi, ei kaikkien uskontojen asiantuntijaksi.
Meillä laaja ekumeninen viestintä joka tapauksessa rehottaa ja omat mediamme ovat ajoittain, kun muuta ei ole kerrottavaksi, täynnä erilaisia kukituksia tai muita tempauksia muiden uskontojen parissa, vaikka töitä olisi omissakin. Ei tuollainen ekumenismi toki pahasta ole, mutta johtaako se siihen, mikä on kirkkomme perusajatus. Tiedä sitten!
Ilman muuta muita kirkkoja ja uskontoja on esiteltävä meillekin ja jonkinlaista uskontodialogia on käytävä, mutta ei sellaista, mille ei missään olosuhteissa näyttäisi olevan minkäänlaisia elinmahdollisuuksia tai mikä ei ole kaikkien osapuolien kannalta katsottuna reilua. Luterilaisen kirkon puolelta sellainen mielestäni on vaikkapa Venäjän ortodoksisen kirkon ja Suomen luterilaisen kirkon dialogi. Oman kirkon puolelta en lähde moista edes arvailemaan, mutta yhtenään olen pohtinut, mitä ovatkaan ns. ekumeeniset jumalanpalvelukset ortodoksisine statisteineen.
Kuten eräs minua paljon enemmän asioista tietävä on sanonut, kirkon tiedotuksen pitäisi lähteä – tai itse sanoisin toteutua - uskontojournalistisin keinoin ja siinä ohessa mahdollisimman paljon apologeettisin keinoin eli omaa uskontoa puolustaen ja sitä esille tuoden.
Kirkon resurssointi vietinnän suuntaan on ollut poukkoilevaa , riittämätöntä ja osin outoakin. Ammatilaiset näyttäisi jätetyn syrjään kaikesta suunnittelusta ja vain ”oma napa” on ollut ohjaimena asioita pohdittaessa. Joskus asioita ohjasi jopa periaate "no news, best news". Nykyinen ajatus mm. kirkon yhdestä lehdestä – jota kuten aiemmin toisessa blogijutussa jo mainitsin – olen toki aikoinaan ollut minäkin ajamassa, on vain valitettavasti aikansa elänyt.
Sen ajatuksen hereilläpito kertoo vain mielestäni siitä, että tekijät, suunnittelijat ja päättäjät eivät tunne uusien medioiden toimintatapoja ja käyttöä riittävästi. Perinteinen paperimedian tekeminen on helppoa ja sen osaa huonommallakin ammattitaidolla, nykymedian osaaminen vaatii jo toisenlaista osaamista ja kiinnostusta sekä laajaa harrastuneisuutta siihen.
Suurimmaksi osaksi tulevat viestinnän asiakkaat – kirkkomme jäsenet, seurakuntalaiset, ihan muutamankin vuoden aikajänteellä, eivät ole suuremmin kiinnostuneita kalliista postiluukusta putoavasta kirkon lehdestä, jossa osa tiedoista on jo vanhaa tai muuten paikkansapitämätöntä. He odottavat ja vaativat ihan oikeutetusti enemmän.
Nyt pitää osata yhdistää kristillinen, tässä tapauksessa monipuolinen ja rikas ortodoksinen kulttuuri kristilliseen tai ihan oikeasti apologeettiseen ortodoksiseen journalismiin. Viestinnässä on lisättävä itseymmärrystä niin taloudelliset kuin hengelliset – ja sanoisinko myö henkiset – resurssit huomioiden, ettei tavotella aurinkoa ja saada sitten pelkästään joku asteroidi.
On ryhmityttävä tehokkaasti yhteistyötä tehden eri tahojen – ei pelkästään lähipiirin, kavereiden, seurakuntien tai vain kirkollisten organisaatioiden – kanssa oman asian, ortodoksisen viestinnän ja avoimen kirkollisen tiedottamisen, ympärille ja katkottava turhat, tuhlailevaiset ja toimimattomat rönsyt. Tehtävä sitä, mitä nyt, mutta eritoten myös LÄHITULEVAISUUDESSA tarvitaan. Sellaista, josta on hyötyä minulle ja toki yhä harveneville vain paperisia tiedotteita lukeville isovanhemmille, mutta erityisesti kirkkomme tulevaisuudelle: lapsillemme ja lapsenlapsillemme, niin hengellisessä kuin myös maallisessa, taloudellisessa mielessä.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka
Ainakin silloin luterilaisen kirkon viestintä – millä tässä siis tarkoitan vain virallista evankelis-luterilaista kirkkoa, en sen erilaisia rönsyjä – oli eräänlainen sekamelska maallista ja kirkollista yritysviestintää ja perinteistä journalismia – mitä se sitten kenellekin tarkoittaakaan. Luterilainen Kirkon tiedotuskeskus (KT) teki ja tekee yhä aktiiivisesti erilaisia radio- ja televisio-ohjelmia YLElle.
Erilaisten hartausohjelmien lisäksi on radiossa mm. ohjelma nimeltään Horisontti – ohjelma, jota monet ortodoksit ja muunkin uskoiset kuuntelevat, koska sen aihepiirit, kuten rauhantyö, arvot ja toisinaan myös muut uskonnot kiinnostavat monia. Ja kun sitä tehdään ja tuotetaan journalistisin periaatteiden mukaan, se usein on hyvääkin, vaikka pitää toki sanoa, että toisinaan tietämys toisista uskonnoista – ortodokseistakin – saattaa olla kovinkin heppoista. Ja mahdollisesti entistä heppoisemmaksi käy, jos kaikki pohdiskelut mm. yhteisestä uskonnonopetuksesta kouluissa toteutuu.
Luterilainen kirkko siis käyttää hyväkseen uskontojournalismia, joka näkyy ja vaikuttaa niin heidän omissa seurakunnallisissa julkaisuissa (lehdissä ja netissä) kuin myös muissa kirkollisissa ja kristillisissä medioissa joskus ihan kiusalliseen ylivaltaan asti. Tällä tarkoitan vaikkapa sitä, kun mediassa puhutaan (Suomen) kirkosta ja sillä takoitetaan VAIN luterilaista kirkkoa.
Miten sitten on oman ortodoksisen kirkkomme kanssa? En toki osaa vastata tuohon kysymykseen oikein, koska katselen asiaa hieman eri näkökulmasta, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa varmaankin lukuisaa määrää erilaisuuksia tätä työtä työkseen tekevien toiminta- ja ajattelutapojen kanssa. Mutta kerron silti oman mielipiteeni.
Itseäni hätkähdytti jokin aika sitten havaitsemani ilmiö, etteivät oman kirkkomme tiedotuksen parissa touhuavat välttämättä tiedä joistain perusasioista – joilla en tässä siis tarkoita uskon perusasioita – oikein paljoakaan. Strategiat ja journalismin jalot periaatteet saattavat olla pahasti hakusessa. Voivathan ne toki olla hakusessa myös minultakin, mutta minähän en olekaan kirkon virallinen tiedottaja enkä edes työntekijä. Tällainen pelkästään ja onneksi asioita vapaaehtoisuuden pohjalta talkooperiaatteella puuhasteleva, josta eräs pappi sanoi ymmärtäväisesti, ettei hän toki odotakaan parempaa jälkeä, kun minulla ei ole alan koulutusta.
Joka tapauksessa kirkkomme viestinnän pitäisi ainakin omasta katsontakannastani katsoen muuttua. Viime aikoina on ollut useita floppeja, joiden ei koskaan olisi pitänyt päästä julkisuuteeen. Kuten vaikka moninkertainen ja useaan kertaan sisällöltään vaihtunut, osin keskeneräinen ja vääräkin tiedottaminen seurakuntien kirkkojen ja muiten rakennusten poismyymisestä tai muunlaisista luopumisista. Taikka sitten se ihmeellinen eksarkkien vierailu, josta tiedotettiin, mutta kukaan ei silti ymmärtänyt – tiedotuksen perusteelta – miksi he täällä kävivät.
Myös viimeaikaiset oikeudenkäyntien tiedottamiset tai vaikka sitten ihan ne alkusyyt noille asioille – mitä oikein on seurakunnassa tapahtunut ja mistä syytetään ja ketä – ovat olleet lievästi sanottuna omituisia. Eräs professoritason seurakunta-aktiivi sanoikin osuvasti twiitissään, että kun julkisyhteisöllä on mielestään myönteistä tiedotettavaa, on asia minuuteissa julki. Jos ei, syitä viivyttelylle löytyy.
Todennäköisesti kirkkomme tulisi ottaa mallia enemmän maalliselta puolelta ja yritysviestinnästä ja eritoten niiden kokemuksia ns. kriisitiedottamisessa, sillä niitä kriisejä tuntuu kirkkomme parissa olevan ihan riittämiin.
Tiedä häntä pitäisikö kirkkomme viestinnän siirtyä enemmän yritysviestinnän muotoihin, ammattimaisemmaksi. Meillä sitä toteutettaisiin silloin journalistisin muodoin, mutta kirkollisin höystein – kuten eräs ammattilainen asian hauskasti ilmaisi. Kirkon viestintä olisi siis kirkon viestintästrategian – mikä se sitten lieneekin – mukainen ja vahvistaisi tehokkaasti kirkon ydinsanomaa – millaiseksi viestijät senkin sitten kokenevatkin.
Luterilaisella puolella tehtiin jokunen vuosi sitten päätös – tosin äänestyksen jälkeen – että viittaukset muihin uskontoihin ja niiden esillä pitäminen ei oikein kuulu luterilaisen kirkon kuvioon. En tiedä, vieläkö sama linja on voimassa, mutta silloin luterilainen kirkko mielsi itsensä vain oman kirkon asiantuntijaksi, ei kaikkien uskontojen asiantuntijaksi.
Meillä laaja ekumeninen viestintä joka tapauksessa rehottaa ja omat mediamme ovat ajoittain, kun muuta ei ole kerrottavaksi, täynnä erilaisia kukituksia tai muita tempauksia muiden uskontojen parissa, vaikka töitä olisi omissakin. Ei tuollainen ekumenismi toki pahasta ole, mutta johtaako se siihen, mikä on kirkkomme perusajatus. Tiedä sitten!
Ilman muuta muita kirkkoja ja uskontoja on esiteltävä meillekin ja jonkinlaista uskontodialogia on käytävä, mutta ei sellaista, mille ei missään olosuhteissa näyttäisi olevan minkäänlaisia elinmahdollisuuksia tai mikä ei ole kaikkien osapuolien kannalta katsottuna reilua. Luterilaisen kirkon puolelta sellainen mielestäni on vaikkapa Venäjän ortodoksisen kirkon ja Suomen luterilaisen kirkon dialogi. Oman kirkon puolelta en lähde moista edes arvailemaan, mutta yhtenään olen pohtinut, mitä ovatkaan ns. ekumeeniset jumalanpalvelukset ortodoksisine statisteineen.
Kuten eräs minua paljon enemmän asioista tietävä on sanonut, kirkon tiedotuksen pitäisi lähteä – tai itse sanoisin toteutua - uskontojournalistisin keinoin ja siinä ohessa mahdollisimman paljon apologeettisin keinoin eli omaa uskontoa puolustaen ja sitä esille tuoden.
Kirkon resurssointi vietinnän suuntaan on ollut poukkoilevaa , riittämätöntä ja osin outoakin. Ammatilaiset näyttäisi jätetyn syrjään kaikesta suunnittelusta ja vain ”oma napa” on ollut ohjaimena asioita pohdittaessa. Joskus asioita ohjasi jopa periaate "no news, best news". Nykyinen ajatus mm. kirkon yhdestä lehdestä – jota kuten aiemmin toisessa blogijutussa jo mainitsin – olen toki aikoinaan ollut minäkin ajamassa, on vain valitettavasti aikansa elänyt.
Sen ajatuksen hereilläpito kertoo vain mielestäni siitä, että tekijät, suunnittelijat ja päättäjät eivät tunne uusien medioiden toimintatapoja ja käyttöä riittävästi. Perinteinen paperimedian tekeminen on helppoa ja sen osaa huonommallakin ammattitaidolla, nykymedian osaaminen vaatii jo toisenlaista osaamista ja kiinnostusta sekä laajaa harrastuneisuutta siihen.
Suurimmaksi osaksi tulevat viestinnän asiakkaat – kirkkomme jäsenet, seurakuntalaiset, ihan muutamankin vuoden aikajänteellä, eivät ole suuremmin kiinnostuneita kalliista postiluukusta putoavasta kirkon lehdestä, jossa osa tiedoista on jo vanhaa tai muuten paikkansapitämätöntä. He odottavat ja vaativat ihan oikeutetusti enemmän.
Nyt pitää osata yhdistää kristillinen, tässä tapauksessa monipuolinen ja rikas ortodoksinen kulttuuri kristilliseen tai ihan oikeasti apologeettiseen ortodoksiseen journalismiin. Viestinnässä on lisättävä itseymmärrystä niin taloudelliset kuin hengelliset – ja sanoisinko myö henkiset – resurssit huomioiden, ettei tavotella aurinkoa ja saada sitten pelkästään joku asteroidi.
On ryhmityttävä tehokkaasti yhteistyötä tehden eri tahojen – ei pelkästään lähipiirin, kavereiden, seurakuntien tai vain kirkollisten organisaatioiden – kanssa oman asian, ortodoksisen viestinnän ja avoimen kirkollisen tiedottamisen, ympärille ja katkottava turhat, tuhlailevaiset ja toimimattomat rönsyt. Tehtävä sitä, mitä nyt, mutta eritoten myös LÄHITULEVAISUUDESSA tarvitaan. Sellaista, josta on hyötyä minulle ja toki yhä harveneville vain paperisia tiedotteita lukeville isovanhemmille, mutta erityisesti kirkkomme tulevaisuudelle: lapsillemme ja lapsenlapsillemme, niin hengellisessä kuin myös maallisessa, taloudellisessa mielessä.
nettihoukka
P.S.
Niin – ja suuri kiitos uuden modernin virtuaalikirkon tekijöille.
Juuri tuollaista aktiviteettia ehkä hieman tarkennettuna tarvitaan. Oman taustayhteisöni yksi
jäsen (miniäni muuten) teki jo – varmaan siitä on kohta 15
vuotta – ensimmäisen virtuaalikirkon Ortodoksi.nettiin. Muistatko? Silloin
se tuli tehdyksi yliopiston opinnäytetyönä ja toimi aikansa
mainiosti, mutta tekniikka ja ohjemien kehitys olivat nopeita ja niin
Joensuun Pyhän Nikolaoksen virtuaalinen kirkko jäi historiaan.
Tällaista tarvittaisiin yhä enemmän nykyäänkin.
H@P
H@P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti