Kirkkoamme ansiokkaasti noin 50 vuotta palvellut aiempi arkkipiispamme Leo siirtyi eläkkeelle ja kirkollemme valittiin uusi arkkipiispa. Kiitos arkkipiispa Leolle kaikesta!
Uusi arkkipiispa tulee aivan erilaisesta maailmasta ja erilaisen elämänhistorian kokeneena, kuin mitä edellinen arkkipiispa oli. Edellinen arkkipiispa oli meille kaikille tuttu, karjalaista syntyjuurta, evakkojen jälkeläinen ja sodan jälkeisen Suomen ja siinä ohessa oman kirkkomme nousun sodan aiheuttamista varsin syvistä syövereistä kokenut ihminen.
Uuden arkkipiispan aiempi elämä on meille monelle jäänyt varsin tuntemattomaksi. Mediassa on kerrottu, että hän on liittynyt ortodoksiseen kirkkoon joskus muistaakseni 1990-luvulla, toiminut ainakin ruotsinkielen opettajana ja matkaoppaana Keski-Euroopassa, vaikuttanut, elänyt ja opiskellut merkittävän nuoruutensa ajan poissa Suomesta ja palannut sitten kotimaahansa sen ikäisenä, ettei enää tarvinnut vastata kaikkiin maamme asettamiin henkilökohtaisiin vaatimuksiin. Mitä ilmeisimmin on useita häneen liittyviä asioita, joista suurella osalla ortodoksisen kirkon jäsenistä ei ole mitään tietoa. Voi tietysti myös kysyä: tarvitseeko ollakaan?
Kyllähän tässä kokonaisuudessa oman maamme toisen kansallisen kirkkomme korkean johtajan vaihtumisessa olisi kenties ollut riittävästi eväitä mediallekin tehdä siitä näyttäviä ja informatiivisia juttuja niin ortodokseille kuin etenkin muunuskoisille kansalaisille Suomessa. Mutta kun tarkastelee varsinkin luetuimpia tai katsotuimpia medioita huomaa, että näinä päivinä mediahuomiota, palstamillimetrejä tai ruutuaikaa taisi saada enemmän kaksoismurhaan osallistunut entinen ortodoksinen pappi kuin arkkipiispan vaihtuminen.
Se varmasti kertoo enemmän aikamme arvojen muuttumisesta, mutta kyllä se varmasti kertoo siitäkin, miten oma kirkkomme on joko onnistunut tai epäonnistunut omassa mediatiedottamisessaan.
Muistan hyvin vielä sen ajan, kun puhuttiin ortodoksisen kirkkomme olevan eräänlainen median suosikki. Kirkkomme piiristä löytyi paljon sellaisia elementtejä, jotka kiinnostivat muunuskoisia tai jotka kauneudellaan ja erikoisuudellaan kiehtoivat – ikonit, kirkkomusiikki, jumalanpalvelusten kauneus, kirkkojen arkkitehtuuri, jne.
Tuo kuherruskausi on nyt peruuttamattomasti ohi. Kirkko, kirkollisuus, uskonto ja kaikki siihen liittyvät asiat ovat nykyisessä Suomessa muuttuneet kovin erilaisiksi niin mediassa kuin vaikkapa kouluissa. Koulussa ei saa puhua Jumalasta, mutta sinne voi mennä veriseen Halloween-asuun pukeutuneena tai lukea melko erikoista seksiopasta. Jokin aika sitten käytiin kiivasta keskustelua siitä turmeleeko Suvivirsi ei-kristillisten lasten ajattelumaailmaa, traumatisoiko se heitä, vai miten on.
Kaiken tuon touhottamisen ohessa unohdimme niin lapset kuin varsinaisen asiankin. Lopputulosta voimme nyt katsella ja kokea sen nykyisin kasvavina lasten ja nuorten mielenterveysongelmina, jengitymisenä tai muina ongelmina, joiden alkuperä ei suinkaan ole Suvivirressä.
Koska kaikenlainen julkinen uskonnollisuus ja kirkollisuus on ajettu sivuraiteelle, siitä kärsii kaiken ohessa myös ortodoksinen kirkko – entinen median lellikki, jolle sallittiin usein paljon enemmän kuin muille kirkoille tai uskonnoille tai uskomuksille. Toimittajat ja media yleensä eivät joko uskalla kertoa näistä asioista tai sitten vaikkapa ortodoksisesta kirkosta puheenollessa, heillä ei ole edes riittävää tietotaitoa asioista kirjoittamiseen ja tiedottamiseen. Uskonto oppiaineena halutaan kouluissa hajuttomaksi ja mauttomaksi kaikille samanlaiseksi mössöksi.
Tässä tilanteessa asiansa osaavalla ja ulospäin suuntautuneella kuin myös sosiaaliseen keskusteluun valmiilla ja kykenevällä kirkon tiedottamisella olisi oma paikkansa. Silloin ei auta olla erimieltä tai jopa riidoissa niiden kanssa, jotka yrittävät tilannetta edes hieman kohentaa. Sosiaalinen älykkyys ja toimivan kanssakäymisen osaaminen lähimmäistensä kanssa on median ihmisillekin – siinä kuin meille kaikillekin – hyvä ettei korvaamaton taito. Kuppikuntaisuus on tässäkin ”tappava tauti”.
Samoin tänä päivänä kirkon viestinnän on hallittava muutakin kuin paperimedia. Lienen eräänlainen esimerkki tiedottajille itsekin: minulle ei tällaisena reilusti yli seitsemänkymppisenä ole tullut enää moneen vuoteen ainuttakaan paperille painettua tilaamaani lehteä. Luen tai kuuntelen kaikki lehdet – sanomalehdet ja aikakauslehdet, jotka olen tilannut tai joita muuten haluan lukea – netistä. Näin tekee suurin osa tai ainakin suuri osa muistakin ortodoksista ja etenkin nuoremmista ortodoksista. Enää ei voida ajatella viestintää ajatuksella, että sivukylän mummo ei osaa käyttää Internetiä. Näin voi toki olla, mutta asiaa ei ratkaista enää pelkällä silloin tällöin ilmestyvällä paperimedialla.
Kirkkomme tiedottamisen parissa työskentelevät ihmiset ovat kauhistelleet marraskuussa kokoontuneen kirkolliskokouksen tekemää kirkkomme jo nykyisin huonon ja entisestään huonontuvan taloudellisen kokonaistilanteen mukaista säästöpäätöstä, joka kohdistuu myös tiedottamiseen ja lehtiin. Kirkon tiedotuksen mukaan aikakauslehti vaihtuu nyt uuteen aikakauslehteen, joka ilmestynee pari kertaa vuodessa ilman seurakunnallisia jumalanpalvelus- yms. tiedotteita. Nyt tieto näistä on välitettävä peräkylän mummollekin jollakin muulla tavalla.
Toivottavasti kirkon piirissä herää kysymys siitä, onko kirkolla tällaista osaamista? Pystyykö tiedotuksessa toimivat henkilöt toimimaan tarvittaessa myös viikonloppuisin? Osaavatko he ajastaa tiedotteita niin, etteivät ne viikonloppuisin ja juhlapyhinä, jolloin saattaa myös tapahtua jotain merkittävää, jää tekemättä? Onko tiedottaminen enemmän tai vähemmän ”neuvostoliittolaista” henkilöpalvontaa tai toisinajattelijoiden julkista teloittamista, kuin kirkon ydinkysymyksiin pureutuvaa teologista tiedottamista? Voisiko työaika-ajaton työntekijäkin osallistua tiedottamiseen (ja itse asiassa moneen muuhunkin), vaikkapa diakoniatyöhön juuri niille peräkylän mummoille? Jopa klo 16 jälkeenkin vierailemalla, soittamalla, kirjeellä (mikä se on?) tai jotenkin muuten?
Shakespeare laittoi Hamletin pohdiskelemaan kuuluisassa monologissaan kysymystä olemassaolon perimmäisestä luonteesta ja niin hän sitten pohti elämän kärsimyksiä ja kuoleman mahdollisia kauhuja kuuluisilla sanoillaan: ”To be, or not to be, that is the question”.
Päätänkin siksi tämän mediaelämän synkkyyden valitukseni Paavo Cajanderin tuosta monologista tekemään suomennokseen:
"Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,
Lopettain kaikki? – Kuolla, – nukkua,
Ei muuta; – luulla, uness' että päättyy
Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat."
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
P.S. Muuten:
Hyvää Joulua! – Kristus syntyy, kiittäkää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti