 |
| Kaikkea sitä unissaan mielessä käykin. Huh! |
Ortodoksisen kirkon hierarkia ja erilaiset kirkolliset tehtävät ja arvonimet ovat sellainen labyrintti, jota ei ihan tällainen tavallinen tallaaja kaikkea ymmärrä. Yritin kerran selvittää kirkkossamme myönnettävän arvonimen ”arkonin” taustaa ja historiaa. Se ei ollut ollenkaan helppo homma. Löysin jostain vieraskieliseltä nettisivulta artikkelin, jossa tätä asiaa selitettiin tai niin voitaisiin kai sanoa, että yritettiin selittää niin, että minäkin siitä jotain ymmärtäisin. Yllättävä vähiin jäivät villat kuitenkin tässäkin tapauksessa.
Sain aikaiseksi kuitenkin keskeneräisen artikkelisarjan, joka ei sitten ehkä loppujen lopuksi havainnoinut asiaa muuten kuin siinä mielessä, että ymmärsin asian olevan todella monimutkaisen. Meiltä Suomestakin löytyi mielenkiintoisia eri ihmisille myönnettyjä arvonimiä: ”Patriarkaalinen sihteeri” (Notarios), ”Patriarkaalinen koollekutsuja” (Depotatos), ”Portinvartija” (Ostiaritos), ”Patriarkaalinen arkistonhoitaja” (Khartularios) ja ”Hovilääkäri” (Aktuarios), eräitä tällaisia olemasaolevia mainitakseni.
Elämme nykyaikaisessa, modernissa, demokraattisessa Suomessa, jossa useimmiten ajattelemme, että erilaisia tehtäviä jaetaan ja annetaan ihmisille pelkästään osaamisen ja taitojen perusteella. Helposti unohdamme meilläkin Suomessa menneinä vuosina suuresti vallassa olleen yleisen käytännön, että tehtävään valittiin taitavin ja soveliain – siis asiansa osaava ja henkilö, joka katsotaan tehtävään kaikkeen soveliaimmaksi. Silloin kun soveliaisuus meni ohitse taitavuuden – mikä saattoi tapahtua turhan useinkin – saattoi asiassa ilmentyä neuvotteluja tai jopa riitauttamisia, jotka sitten selvitettiin erilaisia oikeuksissa ja milloin missäkin ja ne päättyivät sitten mikä mitenkin. Hyvin tai huonosti tai jopa hyvin huonosti.
Ortodoksisessa kirkossa kaikki on monella tapaa toisin verrattuna moniin muihin organisaatioihin. Vaikka hierarkkinen järjestelmämme ja organisaatiomme on Suomessa osittain järjestetty sekä luterilaisen kirkon mallin mukaisesti kuin myös kunnallisen ja valtakunnallisen demokraattisten organisaatioiden mukaisesti, meillä ortodokseilla on melko paljon asioita, jotka silti ovat järjestetty toisin ja joissa toimitaan toisin kuin ”normaalisti”. Asiaa selitetään milloin synodaalisuudella, milloin kirkollisilla kanoneilla, kirkollisella ”lainsääännöllä”, jotka ovat peräisin jokseenkin muinaisilta ensimmäisten yleisten kirkolliskokousten ajoilta.
Yksi tällainen asia on piispan valitseminen. Historian saatossa meille on valittu jopa papiksi vihkimäton maallikko patriarkaksi. Tällainen oli muun muassa Fotios Suuri (Φώτιος Α´), joka eli 800-luvulla ja josta sittemmin tuli Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka.
Eipä tuollainen valintatapa ole meillekään Suomessa tuntematon. Vuonna 1980 meillekin valittiin Suomen ortodoksisen kirkon apulaispiispaksi pappisvihkimystä saamaton maallikko Pertti Rantala, josta sitten tuli Joensuun piispa Aleksi. Hänet tosin ennen piispaksi vihkimistä vihittiin ensin munkiksi, sitten munkkidiakoniksi, sitten pappismunkiksi ja arkkimandriitaksi ja vihdoin viimein sitten piispaksi. Ja hyvä piispa hänestä tulikin, mutta kuten sanottua, tällainen tapa valita ihmisiä erilaisiin tehtäviin ei ehkä ole niitä kaikista yleisimpiä Suomessa.
Useissa vaativimmissa valtakunnallisissa tehtävissä suoritetaan usein henkilön kohdalla jonkinlainen tarkistus, jossa perataan hänen elämäänsä ja soveliaisuuttaan tehtävään jollakin tasolla. Tietääkseni tällaisen tarkastuksen tekee useimmiten Suojelupoliisi. En tiedä tehdäänkö tällainen tarkastus myös piispojen kohdalla. Toivottavasti.
Arvelen että tuollaisessa tarkastuksissa tutkitaan onko henkilö tehnyt jotain rikoksia tai rikoksiin viittaavaa tai muuta tehtävään katsoen sopimatonta. Oletettavasti hänen elämäänsä tarkastellaan laajasti ns. syntymästä valintahetkeen ja kaikki oleelliset asiaan vaikuttavat tekijät kerrotaan sitten valitsijoille valinnan avuksi. Näin mistään tietämättömänä maallikkona voisi ajatella, että niitä asioita, joihin tuollaisessa tarkastuksessa kenties kiinnitettäisiin huomiota, liittyvät jollakin tavalla maan turvallisuuteen, kuten esimerkiksi henkilöstä armeijasta tai muissa yhteyksissä saatuihin kokemuksiin, sotilaskoulutukseen, elintapoihin, omaan henkilökohtaiseen talouteen, ja mitä niitä sitten mahtanee muita ollakaan. Tarkasti en sitä todellakaan tiedä. Netissä asiasta sanotaan vain, että ”turvallisuusselvitys on turvallisuusjärjestelmän työkalu, jolla pyritään estämään epäluotettavien henkilöiden pääsy tehtäviin, joissa he voisivat uhata valtion tai yrityksen turvallisuutta tai tärkeää yleistä tai yksityistä etua. Jokaisella valtiolla on omat turvallisuusselvitysmenettelynsä.”
Kun tekoälyltä kysyy neuvoa asiassa, se antaa seuraavanlaisen aika hyvän vastauksen:
Perinteisesti ortodoksisen piispan tulisi täyttää seuraavat kriteerit:
• Uskonnollinen vakaumus: Piispan tulee olla syvällisesti uskova ja elää kristillisen elämän mukaisesti. Hänen tulee tuntea hyvin ortodoksinen teologia ja kirkon perinteet.
• Moraalinen puhtaus: Piispan tulee olla moraalisesti ehdoton ja elää siveellisesti puhdasta elämää. Hänen tulee olla esimerkkinä laumalleen.
• Henkinen kypsyys: Piispalta odotetaan kykyä johtaa seurakuntaa hengellisesti ja antaa viisasta neuvoa. Hänen tulee olla kokenut kristitty ja tuntea ihmisten sielun tarpeet.
• Hallinnolliset taidot: Piispa vastaa hiippakuntansa hallinnollisesta johtamisesta, joten häneltä odotetaan hyviä organisointi- ja johtamistaitoja.
Piispan soveliaisuuden määrittely on monimutkainen kysymys, johon ei ole yhtä yksinkertaista vastausta. Vaikka kanoneissa eli kirkon säännöissä on asetettu tiettyjä kriteereitä, niiden tulkinta ja soveltaminen on historiallisesti vaihdellut ja on edelleenkin kontekstista riippuvainen.
Vaikka yllä mainitut kriteerit ovat yleisesti tunnustettuja, niiden tulkinta on kuitenkin haastavaa. Esimerkiksi "moraalinen puhtaus" voi tarkoittaa eri asioita eri kulttuureissa ja historiallisissa konteksteissa. Myös "henkinen kypsyys" on subjektiivinen käsite, jonka arviointi voi olla vaikeaa.
Monet kanonit ovat peräisin varhaiskirkon ajalta, ja niiden soveltaminen nykyaikaiseen yhteiskuntaan voi olla siksi haastavaa.
Oletettavasti kirkossamme on myös vallalla sääntö, että ehdokkaiden tausta tutkitaan huolellisesti, ja heidän soveltuvuutta piispan tehtävään arvioidaan. En tosin tiedä kuka tuon mahdollisen tutkinnan suorittaa, jos sitten "ihan aikuisen oikeasti" suorittaa kukaan.
Perinteen mukaisesti ''synodi'' – meidän tapauksessamme ''kirkollikokous'' – joka koostuu papistosta ja maalikoista, kokoontuu keskustelemaan ehdokkaista ja päättää, ketkä heistä esitetään piispain kokoukselle ja/tai patriarkalle. Piispuuden laadusta (''apulaispiispa, metropoliitta, arkkipiispa'') riippuen Ekumeeninen patriakka tai tai joku muu taho tekee lopullisen päätöksen piispan valinnasta.
Vaikka vaalit suoritetaan Suomen lain mukaan Suomessa ja valintakin tapahtuu Suomen lain mukaan Suomessa, ortodoksisen perinteen ja kirkollisteen kanonien mukaan ainakin arkkipiispan valinnassa lopullisen päätöksen tekee kuitenkin Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti, jossa normaalitilanteissa järjestetään joko nimellinen tai todellinen ”toinen vaali”, jossa ehdokkaana on Suomessa valittu henkilö ja kenties joku patriarkaatin asettama nimellinen tai todella varteenotettava henkilö ja valinta tapahtuu näiden välillä. Ja sen jälkeen ekumeeninen patriarkka vahvistaa arkkipiispan valinnan sen henkilön kohdalle, joka tuossa toisessa vaalissa voittaa.
Näin tapahtunee nytkin ja asia selvinnee piakkoin. Tuleeko uudeksi arkkipiispaksi joku rajaseutujen, korven mies vai kaskiviljelysten, halmeen poika, sen tietää viime kädessä sitten ekumeeninen patriarkka.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Sain aikaiseksi kuitenkin keskeneräisen artikkelisarjan, joka ei sitten ehkä loppujen lopuksi havainnoinut asiaa muuten kuin siinä mielessä, että ymmärsin asian olevan todella monimutkaisen. Meiltä Suomestakin löytyi mielenkiintoisia eri ihmisille myönnettyjä arvonimiä: ”Patriarkaalinen sihteeri” (Notarios), ”Patriarkaalinen koollekutsuja” (Depotatos), ”Portinvartija” (Ostiaritos), ”Patriarkaalinen arkistonhoitaja” (Khartularios) ja ”Hovilääkäri” (Aktuarios), eräitä tällaisia olemasaolevia mainitakseni.
Elämme nykyaikaisessa, modernissa, demokraattisessa Suomessa, jossa useimmiten ajattelemme, että erilaisia tehtäviä jaetaan ja annetaan ihmisille pelkästään osaamisen ja taitojen perusteella. Helposti unohdamme meilläkin Suomessa menneinä vuosina suuresti vallassa olleen yleisen käytännön, että tehtävään valittiin taitavin ja soveliain – siis asiansa osaava ja henkilö, joka katsotaan tehtävään kaikkeen soveliaimmaksi. Silloin kun soveliaisuus meni ohitse taitavuuden – mikä saattoi tapahtua turhan useinkin – saattoi asiassa ilmentyä neuvotteluja tai jopa riitauttamisia, jotka sitten selvitettiin erilaisia oikeuksissa ja milloin missäkin ja ne päättyivät sitten mikä mitenkin. Hyvin tai huonosti tai jopa hyvin huonosti.
Ortodoksisessa kirkossa kaikki on monella tapaa toisin verrattuna moniin muihin organisaatioihin. Vaikka hierarkkinen järjestelmämme ja organisaatiomme on Suomessa osittain järjestetty sekä luterilaisen kirkon mallin mukaisesti kuin myös kunnallisen ja valtakunnallisen demokraattisten organisaatioiden mukaisesti, meillä ortodokseilla on melko paljon asioita, jotka silti ovat järjestetty toisin ja joissa toimitaan toisin kuin ”normaalisti”. Asiaa selitetään milloin synodaalisuudella, milloin kirkollisilla kanoneilla, kirkollisella ”lainsääännöllä”, jotka ovat peräisin jokseenkin muinaisilta ensimmäisten yleisten kirkolliskokousten ajoilta.
Yksi tällainen asia on piispan valitseminen. Historian saatossa meille on valittu jopa papiksi vihkimäton maallikko patriarkaksi. Tällainen oli muun muassa Fotios Suuri (Φώτιος Α´), joka eli 800-luvulla ja josta sittemmin tuli Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka.
Eipä tuollainen valintatapa ole meillekään Suomessa tuntematon. Vuonna 1980 meillekin valittiin Suomen ortodoksisen kirkon apulaispiispaksi pappisvihkimystä saamaton maallikko Pertti Rantala, josta sitten tuli Joensuun piispa Aleksi. Hänet tosin ennen piispaksi vihkimistä vihittiin ensin munkiksi, sitten munkkidiakoniksi, sitten pappismunkiksi ja arkkimandriitaksi ja vihdoin viimein sitten piispaksi. Ja hyvä piispa hänestä tulikin, mutta kuten sanottua, tällainen tapa valita ihmisiä erilaisiin tehtäviin ei ehkä ole niitä kaikista yleisimpiä Suomessa.
Useissa vaativimmissa valtakunnallisissa tehtävissä suoritetaan usein henkilön kohdalla jonkinlainen tarkistus, jossa perataan hänen elämäänsä ja soveliaisuuttaan tehtävään jollakin tasolla. Tietääkseni tällaisen tarkastuksen tekee useimmiten Suojelupoliisi. En tiedä tehdäänkö tällainen tarkastus myös piispojen kohdalla. Toivottavasti.
Arvelen että tuollaisessa tarkastuksissa tutkitaan onko henkilö tehnyt jotain rikoksia tai rikoksiin viittaavaa tai muuta tehtävään katsoen sopimatonta. Oletettavasti hänen elämäänsä tarkastellaan laajasti ns. syntymästä valintahetkeen ja kaikki oleelliset asiaan vaikuttavat tekijät kerrotaan sitten valitsijoille valinnan avuksi. Näin mistään tietämättömänä maallikkona voisi ajatella, että niitä asioita, joihin tuollaisessa tarkastuksessa kenties kiinnitettäisiin huomiota, liittyvät jollakin tavalla maan turvallisuuteen, kuten esimerkiksi henkilöstä armeijasta tai muissa yhteyksissä saatuihin kokemuksiin, sotilaskoulutukseen, elintapoihin, omaan henkilökohtaiseen talouteen, ja mitä niitä sitten mahtanee muita ollakaan. Tarkasti en sitä todellakaan tiedä. Netissä asiasta sanotaan vain, että ”turvallisuusselvitys on turvallisuusjärjestelmän työkalu, jolla pyritään estämään epäluotettavien henkilöiden pääsy tehtäviin, joissa he voisivat uhata valtion tai yrityksen turvallisuutta tai tärkeää yleistä tai yksityistä etua. Jokaisella valtiolla on omat turvallisuusselvitysmenettelynsä.”
Kun tekoälyltä kysyy neuvoa asiassa, se antaa seuraavanlaisen aika hyvän vastauksen:
Perinteisesti ortodoksisen piispan tulisi täyttää seuraavat kriteerit:
• Uskonnollinen vakaumus: Piispan tulee olla syvällisesti uskova ja elää kristillisen elämän mukaisesti. Hänen tulee tuntea hyvin ortodoksinen teologia ja kirkon perinteet.
• Moraalinen puhtaus: Piispan tulee olla moraalisesti ehdoton ja elää siveellisesti puhdasta elämää. Hänen tulee olla esimerkkinä laumalleen.
• Henkinen kypsyys: Piispalta odotetaan kykyä johtaa seurakuntaa hengellisesti ja antaa viisasta neuvoa. Hänen tulee olla kokenut kristitty ja tuntea ihmisten sielun tarpeet.
• Hallinnolliset taidot: Piispa vastaa hiippakuntansa hallinnollisesta johtamisesta, joten häneltä odotetaan hyviä organisointi- ja johtamistaitoja.
Piispan soveliaisuuden määrittely on monimutkainen kysymys, johon ei ole yhtä yksinkertaista vastausta. Vaikka kanoneissa eli kirkon säännöissä on asetettu tiettyjä kriteereitä, niiden tulkinta ja soveltaminen on historiallisesti vaihdellut ja on edelleenkin kontekstista riippuvainen.
Vaikka yllä mainitut kriteerit ovat yleisesti tunnustettuja, niiden tulkinta on kuitenkin haastavaa. Esimerkiksi "moraalinen puhtaus" voi tarkoittaa eri asioita eri kulttuureissa ja historiallisissa konteksteissa. Myös "henkinen kypsyys" on subjektiivinen käsite, jonka arviointi voi olla vaikeaa.
Monet kanonit ovat peräisin varhaiskirkon ajalta, ja niiden soveltaminen nykyaikaiseen yhteiskuntaan voi olla siksi haastavaa.
Oletettavasti kirkossamme on myös vallalla sääntö, että ehdokkaiden tausta tutkitaan huolellisesti, ja heidän soveltuvuutta piispan tehtävään arvioidaan. En tosin tiedä kuka tuon mahdollisen tutkinnan suorittaa, jos sitten "ihan aikuisen oikeasti" suorittaa kukaan.
Perinteen mukaisesti ''synodi'' – meidän tapauksessamme ''kirkollikokous'' – joka koostuu papistosta ja maalikoista, kokoontuu keskustelemaan ehdokkaista ja päättää, ketkä heistä esitetään piispain kokoukselle ja/tai patriarkalle. Piispuuden laadusta (''apulaispiispa, metropoliitta, arkkipiispa'') riippuen Ekumeeninen patriakka tai tai joku muu taho tekee lopullisen päätöksen piispan valinnasta.
Vaikka vaalit suoritetaan Suomen lain mukaan Suomessa ja valintakin tapahtuu Suomen lain mukaan Suomessa, ortodoksisen perinteen ja kirkollisteen kanonien mukaan ainakin arkkipiispan valinnassa lopullisen päätöksen tekee kuitenkin Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti, jossa normaalitilanteissa järjestetään joko nimellinen tai todellinen ”toinen vaali”, jossa ehdokkaana on Suomessa valittu henkilö ja kenties joku patriarkaatin asettama nimellinen tai todella varteenotettava henkilö ja valinta tapahtuu näiden välillä. Ja sen jälkeen ekumeeninen patriarkka vahvistaa arkkipiispan valinnan sen henkilön kohdalle, joka tuossa toisessa vaalissa voittaa.
Näin tapahtunee nytkin ja asia selvinnee piakkoin. Tuleeko uudeksi arkkipiispaksi joku rajaseutujen, korven mies vai kaskiviljelysten, halmeen poika, sen tietää viime kädessä sitten ekumeeninen patriarkka.
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti