Enkelit kävivät ovellani

Suojelusenkeli Fridolin Leiberin (1853–1912) maalauksessa.
(Kuva: Wikipedia) 

Suomen 107. Itsenäisyyspäivän aatto jää kyllä joksikin aikaa mieleeni, niin vaikuttava se oli.

Tarina alkaa itse asiassa jo päivää, paria aikaisemmin. 4.12. Minulla oli tutkimus sairaalassa, jota jännitin hieman ja siksi edeltävä yö ei ollut kaikista laadukkain unen suhteen. Sairaalareissukaan ei ollut ihan sellainen kuin odotin ja illalla oli hieman sellainen tuntu, että olipa tässä taas yksi ”tällainen päivä”. Otin lasillisen punaista unijuomaa ja kävin nukkumaan puolen yön aikoihin.

Yöunet jäivät melko lyhyeen, sillä jossain vaiheessa – silloin en vielä tiennyt edes mihin aikaan – ovikello soi monta kertaa: ping, ping,ping. Koska viime aikoina talossa on ilmennyt erään henkilön osalta jonkinmoista häiriökäyttäytymistä, ajattelin, että hän oli taas päästänyt pullon hengen irti, enkä riisunut uniapneamaskia, vaan jatkoin untani.

Melko pian – varmaan noin minuutin kuluttua – uusiutui ovikellon rimputus, nyt vaan entistä voimakkaampana: ping, ping,ping. Tällä kertaa riisuin maskin ja menin unenpöpperössä, tukka sekaisin, silmät sirrillään, yöpuvun puserossa ja kalsarit jalassa ja aukaisin asuntoni oven noin klo 03 aamuyöllä. Oven takana seisoi kolme palomiestä kypärät päässä, hengitysmaski naamalla, happipullot selässä ja palomiehen turva-asu päällä. Kummasti hävisi unet hetkessä ja seisoin hämmästyneenä kuunnellen heidän ilmoitustaan: talossa on syttynyt tulipalo.

Näkymä ikkunastani 5.12.2024 klo 03
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ensialkuun eivät kertoneet, missä palaa muuta kuin alempana talossa ja halusivat tutkia onko minun asunnossani savua. Ilmoitin, että en tässä unenpöpperössä ole ainakaan huomannut vielä, mutta palomies voi tulla itse katsomaan ja teki saman havainnon. Sisällä asunnossani ei ollut savua eikä myöskään palohälyttimeni reagoinut millään tavalla.

Palomiehet jatkoivat matkaa muihin asuntoihin, suljin oven, menin sulkemaan kotini ilmastoinnin ja puin päälleni. Sen jälkeen menin tulipalon katkuiseen käytävään ja luvan saatuani hissillä alas, jossa osa talon asukkaista istui jo pyykinkuivaushuoneessa silmät yhtä ristissä kuin minulla, yhtä hämmästyneinä ja pelokkaina, osa jopa ehkä pienessä paniikissa. Itse – kumma kyllä – olin melko rauhallinen ja pystyin siinä jopa samalla hieman rauhoittelemaankin muita vanhuksia.

Palomiehet ja paikalle saapunut ensiapuryhmä toimi hyvin tehokkaasti ja rauhallisesti. He veivät osan vanhemmista ihmisistä tarkastukseen ambulanssiin ja olivat vahvasti koko ajan tukena ja apuna. He kyselivät usein jokaiselta vointia. Samalla selvisi palon kohde, joka sijaitsi omaa asuntoani kerrosta alempana ja heti siinä, kun kotoani laskeutuu kerroksen alemmaksi, niin rappujen alapäässä oleva kolmio oli tulessa. Meillä ei ollut kuitenkaan yhteistä seinäpintaa, vaan välissä oli rappukäytävä.

Muutama askelma alempana
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Palomiehet ja ensiapuryhmä antoivat runsaasti huomiota meille ja kertoivat tarvittavista mahdollisista avustavista toimista ja kriisiavusta sekä rauhoittelivat meitä tyylikkäästi ja asiansa osaavasti. Molemmille ryhmille pitää antaa toiminnasta 10+. Osaltamme autoimme heitä jakamalla niitä taustatietoja, joita meillä oli talosta ja palon kohteena olevasta asunnosta.

Asunto paloi parveketta myöten
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Myöhemmin, kun luulin jo virheellisesti selvinneeni tilanteesta, laitoin tapahtumasta kuvan ja jotain tekstejä sosiaaliseen mediaan, jossa ystäväni Jari totesi, että enkelit olivat matkassa. Kerroin hänelle tavanneeni kolme heistä aamulla vähän ennen kello kolmea asuntoni ulko-ovella happimaskit naamalla ja happipullot selässä. Tähän Jari totesi hieman ihmetellen, ettenkö tiennyt sitä, että kyllä enkelit osaavat muuttaa sädekehänsä happinaamareiksi ja siivet happipulloiksi.

Valkinen nuoli: palopaikka, musta nuori: kotini
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Selviäminen shokista vei kuitenkin vielä oman aikansa ja vaati enemmän, kuin ollenkaan osasin odottaa. Mutta onneksi on ystäviä.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com