 |
Kirkolliskokouksissa on ollut usein mielenkiintoisia vieraita. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Suomen autonominen ortodoksinen kirkko on valitsemassa itselleen uutta arkkipiispaa. Autonominen kirkko tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että kirkkomme ei ole ihan täysin itsenäinen eli autokefalinen ortodoksinen kirkko, vaan kuulumme suuremman kirkollisen organisaation, tässä tapauksessa Turkissa sijaitsevan Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen ja ohjaukseen.
Mielenkiintoista on muuten huomata, että käytän tässä yhteydessä taas luontevasti sanoja ”Turkissa siaitsevan”, mitä aiemmin ehkä jossain määrin – olisiko oikeampi sana vierastin – mutta ainakin vältin aktiivisesti käyttämästä. Sanalla Turkki kun ei oikein tuolloin, eikä ehkä enää nykyisinkään, ole geopoliittisesti mitenkään ylevä kaiku. Sanan käytön muutos johtunee siitä, että viime aikoina olemme ortodokseina joutuneet selittämään kotomaassa ja maailmalla, että me emme Suomen ortodoksisena kirkkona ole millään tavalla osa Venäjän eli Moskovan patriarkaattia, johon me ennen 1920-lukua olosuhteiden pakosta silloin jouduimme kuulumaan ollessamme osa tšaarin Venäjän jäännöksiä. Lienen siis ajatellut, että sana Moskova oman kirkkomme yhteydessä kuulostaa kauheammalta kuin Turkki ja siksi tein tuon vaihdoksen sanomisiini ihan julkisuudessakin.
Aiemmin käytin patriarkaatistamme yleensä nimitystä Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti, kertomatta, että Konstantinopoli sijaitsee Istanbulissa, Turkissa. Mutta nykyinen maailman geopoliittinen tilanne on siis pakottanut ottamaan välimatkaa omaan ortodoksiseen historiaamme ja sitä kautta hylkäämään entistä enemmän Moskovan, Venäjän, johon meidät aikanaan varmaan enemmän tai vähemmän pakolla valtiollisen alueen liittämisen yhteydessä kirkkona liitettiin ja jonka sittemmin kuitenkin on luonut omalle suomalaiselle kirkollemme meidän oman kirkollisen taustan ja yhä edelleen nykyisin käytettävän kirkollisen elämäntyylin, jumalanpalvelusten kaavat ja kaikki sen enemmän slaavilaiselta kuin kreikkalaiselta tuntuvat muotonsa.
Toki viime vuosina kirkkoamme on jossain määrin ns. bysantisoitu, siis muutettu slaavilaisesta enemmän kreikkalaisemmaksi. Varsinkin Venäjän aloittaman hirvittävän Ukrainan sodan jälkeen kaikki kirkolliset yhteytemme ovat suuntautuneet muualle kuin Venäjälle, pääasiassa Kreikkaan, Konstantinopoliin ja muihin läinnä kreikkalaisvaikutteisiin ortodoksisiin maihin. Ne suomalaisetkin, joilla on joitain yhteyksiä venäläisiin, ovat joutuneet jopa jonkinlaiseen ”marginaliin” tai heitä ainakin katsotaan hieman alta kulmien.
Kaikki tämä edellä kerrottu näkyy vahvalla tavalla marraskuussa 2024 aloitetussa Suomen ortodoksisen kirkon ylimmän päättävän elimen, kirkolliskokouksen, kulussa. Olen itse seurannut vuosikausia kirkolliskokousta niin sisältäpäin kuin ulkoapäin, olemalla aikanaan kirkolliskokousedustajana ja sittemmin tekemällä erilaisia juttuja, videostriimauksia yms. kirkolliskokouksista. Tunnen siis kirkolliskokouksen työtapoja, menetelmiä ja viime päiviin saakka jossain määrin myös edustajia melko hyvin.
Nykyisin elävät kaikki suomalaiset piispat – siis eläkkeellä olevat tai yhä työskentelevät – ovat minulle melko lailla tuttuja. Jonkun heistä tunnen jo yli neljänkymmenen vuoden takaa ja suhteeni näihin kirkollisiin hierarkkeihin on kirjavan monenlainen: joku heistä on vanha koulukaverini, joku sukulaiseni ja joku jollakin muulla tavalla hyvinkin tuttu. Sitten joku on sellainen, joka ei siedä minua alkuunkaan, eikä halua olla minun kanssa tekemisissä millään lailla.
Vuosia, vuosia sitten istuimme hyvän ystäväni Pogostan Hilikan eli Hilkka Kuuselan kanssa jossain – saattoi olla vaikka Puronniemessä leirinuotiolla – ja keskustelimme kirkkomme papistosta. Silloin totesimme yhdestä suusta sen, että tunnemme näitä kirkkomme pappeja melko hyvin ja se on samalla sekä ilo ja siunaus kuin myös melkoinen riesa. Hekin kun näet ovat ihmisiä osaamiseen ja osaamattomuuksineen, etuineen ja vikoineen, eikä tällaisten asioiden tunteminen ja tietäminen enää tuntunut kovinkaan mukavalta.
Näiden tuntemusten kanssa olen nyt seurannut kirkolliskokouksen 2024 kulkua, joka poikkeaa melkoisesti niistä lukuisista kirkolliskokouksista, joissa itse olen ollut tavalla tai toisella mukana. Kokouksen puheenjohtajistossa istuu kaksi hieman jopa synkkäilmeistä, ulkomaalaista metropolittaa, jotka läsnäolollaan ja hieman jopa olemuksellaan, tuovat mieleen enemmän laumaansa vahtivan kirkollisen ”mafian” edustajan kuin piispan. Tämä tietysti on aivan henkilökohtainen hurtti näkemykseni vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa. He ovat siellä varmasti aivan oikeaa tehtävää suorittamassa. Tehtävää, jonka ekumeeninen patriarkka on heille määrännyt.
Ja kun ensimmäisen päivän kirkolliskokouksen kulkua olen seurannut etänä, oletan, että patriarkalla on ollut hyvä syy lähettää edustajansa tarkkailemaan tai vahtimaan tai mikä ilmaus siihen nyt halutaankaan laittaa, kirkolliskokouksen kulkua ja siellä tehtäviä päätöksiä.
Mikä tulee olemaan tämän historiallisen kirkolliskokouksen 2024 tärkein ratkaisu, sitä en lähde vielä ensimmäisen päivän jälkeen edes arvailemaan. Toki minulla on siitä jonkinlainen käsitys, valistunut arvaus, mutta ensimmäisen kokouspäivän jälkeen voisin ehkä sanoa, että aika monen käsitykset heittävät varmaankin ”häränpyllyä” ja menevät uusiin pohdintoihin. Joten lopputulema tulee varmasti olemaan meille kaikille isonkin yllätys.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Mielenkiintoista on muuten huomata, että käytän tässä yhteydessä taas luontevasti sanoja ”Turkissa siaitsevan”, mitä aiemmin ehkä jossain määrin – olisiko oikeampi sana vierastin – mutta ainakin vältin aktiivisesti käyttämästä. Sanalla Turkki kun ei oikein tuolloin, eikä ehkä enää nykyisinkään, ole geopoliittisesti mitenkään ylevä kaiku. Sanan käytön muutos johtunee siitä, että viime aikoina olemme ortodokseina joutuneet selittämään kotomaassa ja maailmalla, että me emme Suomen ortodoksisena kirkkona ole millään tavalla osa Venäjän eli Moskovan patriarkaattia, johon me ennen 1920-lukua olosuhteiden pakosta silloin jouduimme kuulumaan ollessamme osa tšaarin Venäjän jäännöksiä. Lienen siis ajatellut, että sana Moskova oman kirkkomme yhteydessä kuulostaa kauheammalta kuin Turkki ja siksi tein tuon vaihdoksen sanomisiini ihan julkisuudessakin.
Aiemmin käytin patriarkaatistamme yleensä nimitystä Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti, kertomatta, että Konstantinopoli sijaitsee Istanbulissa, Turkissa. Mutta nykyinen maailman geopoliittinen tilanne on siis pakottanut ottamaan välimatkaa omaan ortodoksiseen historiaamme ja sitä kautta hylkäämään entistä enemmän Moskovan, Venäjän, johon meidät aikanaan varmaan enemmän tai vähemmän pakolla valtiollisen alueen liittämisen yhteydessä kirkkona liitettiin ja jonka sittemmin kuitenkin on luonut omalle suomalaiselle kirkollemme meidän oman kirkollisen taustan ja yhä edelleen nykyisin käytettävän kirkollisen elämäntyylin, jumalanpalvelusten kaavat ja kaikki sen enemmän slaavilaiselta kuin kreikkalaiselta tuntuvat muotonsa.
Toki viime vuosina kirkkoamme on jossain määrin ns. bysantisoitu, siis muutettu slaavilaisesta enemmän kreikkalaisemmaksi. Varsinkin Venäjän aloittaman hirvittävän Ukrainan sodan jälkeen kaikki kirkolliset yhteytemme ovat suuntautuneet muualle kuin Venäjälle, pääasiassa Kreikkaan, Konstantinopoliin ja muihin läinnä kreikkalaisvaikutteisiin ortodoksisiin maihin. Ne suomalaisetkin, joilla on joitain yhteyksiä venäläisiin, ovat joutuneet jopa jonkinlaiseen ”marginaliin” tai heitä ainakin katsotaan hieman alta kulmien.
Kaikki tämä edellä kerrottu näkyy vahvalla tavalla marraskuussa 2024 aloitetussa Suomen ortodoksisen kirkon ylimmän päättävän elimen, kirkolliskokouksen, kulussa. Olen itse seurannut vuosikausia kirkolliskokousta niin sisältäpäin kuin ulkoapäin, olemalla aikanaan kirkolliskokousedustajana ja sittemmin tekemällä erilaisia juttuja, videostriimauksia yms. kirkolliskokouksista. Tunnen siis kirkolliskokouksen työtapoja, menetelmiä ja viime päiviin saakka jossain määrin myös edustajia melko hyvin.
Nykyisin elävät kaikki suomalaiset piispat – siis eläkkeellä olevat tai yhä työskentelevät – ovat minulle melko lailla tuttuja. Jonkun heistä tunnen jo yli neljänkymmenen vuoden takaa ja suhteeni näihin kirkollisiin hierarkkeihin on kirjavan monenlainen: joku heistä on vanha koulukaverini, joku sukulaiseni ja joku jollakin muulla tavalla hyvinkin tuttu. Sitten joku on sellainen, joka ei siedä minua alkuunkaan, eikä halua olla minun kanssa tekemisissä millään lailla.
Vuosia, vuosia sitten istuimme hyvän ystäväni Pogostan Hilikan eli Hilkka Kuuselan kanssa jossain – saattoi olla vaikka Puronniemessä leirinuotiolla – ja keskustelimme kirkkomme papistosta. Silloin totesimme yhdestä suusta sen, että tunnemme näitä kirkkomme pappeja melko hyvin ja se on samalla sekä ilo ja siunaus kuin myös melkoinen riesa. Hekin kun näet ovat ihmisiä osaamiseen ja osaamattomuuksineen, etuineen ja vikoineen, eikä tällaisten asioiden tunteminen ja tietäminen enää tuntunut kovinkaan mukavalta.
Näiden tuntemusten kanssa olen nyt seurannut kirkolliskokouksen 2024 kulkua, joka poikkeaa melkoisesti niistä lukuisista kirkolliskokouksista, joissa itse olen ollut tavalla tai toisella mukana. Kokouksen puheenjohtajistossa istuu kaksi hieman jopa synkkäilmeistä, ulkomaalaista metropolittaa, jotka läsnäolollaan ja hieman jopa olemuksellaan, tuovat mieleen enemmän laumaansa vahtivan kirkollisen ”mafian” edustajan kuin piispan. Tämä tietysti on aivan henkilökohtainen hurtti näkemykseni vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa. He ovat siellä varmasti aivan oikeaa tehtävää suorittamassa. Tehtävää, jonka ekumeeninen patriarkka on heille määrännyt.
Ja kun ensimmäisen päivän kirkolliskokouksen kulkua olen seurannut etänä, oletan, että patriarkalla on ollut hyvä syy lähettää edustajansa tarkkailemaan tai vahtimaan tai mikä ilmaus siihen nyt halutaankaan laittaa, kirkolliskokouksen kulkua ja siellä tehtäviä päätöksiä.
Mikä tulee olemaan tämän historiallisen kirkolliskokouksen 2024 tärkein ratkaisu, sitä en lähde vielä ensimmäisen päivän jälkeen edes arvailemaan. Toki minulla on siitä jonkinlainen käsitys, valistunut arvaus, mutta ensimmäisen kokouspäivän jälkeen voisin ehkä sanoa, että aika monen käsitykset heittävät varmaankin ”häränpyllyä” ja menevät uusiin pohdintoihin. Joten lopputulema tulee varmasti olemaan meille kaikille isonkin yllätys.
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti