Olen itse sodan jälkeinen, 1950-luvun alun tuote. Silloin – elämäni alkuvuosikymmeninä – ei ollut montaa nykyajan ”hömpötystä”, kuten vaikka tietokoneita tai älypuhelimia. Älyä ehkä kuitenkin oli ja puhelimiakin, mutta ne olivat johdolla kiinni seinässä – siis ainakin puhelin – ja puhelimen kyljessä oli kampi, jota piti veivata soittoa aloittaessa ja lopettaessa. Nykyisin veivataan ihan muuta kun kampea, yleensä jotain turhanpäiväistä asiaa ylös ja alas, puoleen ja toiseen, ihan uuvuksiin asti netissä.
Tuo yhdistelmä 1940-50- tai jopa 1960-luku ja nykyajan ”hömpötykset” saattavat ajoittain olla vaarallinen yhdistelmä. Kun me tuon ajan ihmiset pidämme kynsin hampain kiinni tuon ajan arvoista, ajatuksista ja tavoista ja samalla yritämme hyödyntää noita ”hömpötyksiä”, saattaa joko katastrofi tai ainakin jonkinlainen kaaos olla toisinaan uhkaavan lähellä.
Jonkinlainen pienimuotoinen kaaos tai ainakin hämminki syntyy lähinnä useimmiten siitä, että vastapuolella kuuntelijana tai jonkinlaisena muuna kohteena on nykyihminen, jonka arvot ja elämä ja siinä ohessa odotukset toisista ja hirmuinen määrä kaikkea muuta ovat ihan toisenlaisissa kantimissa kuin meikäläisen ikäpolven ihmisten. Jompikumpi ei vain ymmärrä toista tai jos ymmärtää, ymmärtää yleensä väärin.
Ette voi arvata, kuinka usein netin moderaattorina törmään tuohon ongelmaan ja lukuisiin muihinkin ongelmiin, jotka usein johtuvat ikäpolvien erilaisuudesta ja tottumuksista, tavoista, mutta myös ikäihmisten tottumattomuudesta uusiin välineisiin ja uudenlaiseen mediaan ja sen mukanaan tuomaan erilaiseen "vapauteen", usein ihan erilaiseen kulttuuriin.
Tähänkin sopii hyvin se joskus aiemmin esittämäni vertaus hieman juopuneista eläkeläisistä ruotsinlaivan päivätansseissa: heillä on kyky tehdä kaikenlaista tallella, muttei oikein enää taitoa hallita sitä... vai oliko se toisin päin!
Itse lienen jonkinlainen friikki, kun minussa kuitenkin jollakin tavalla yhdistyvät – ainakin omasta mielestäni – nuo kaksi vastakkaista maailmaa usein melko hyvin, ehkä kuitenkin ja onneksi – ei aina. Olen pienen ikäni – myös vanhuudessa – opiskellut tietotekniikkaa ja uusien välineiden ja ohjelmien käyttöä ja toiminut paljon niiden kanssa. Tuolla asennepuolella ovat lapseni ja etenkin kohta myös lapsenlapseni, vunukkani, toimineet oivallisina opettajina.
Senkin olen tuossa moderaattorina toimiessani huomannut, että ilmiö, joka sopii niin vanhoihin kuin nuoriinkin – tosin vanhoilla ehkä laajemmin – tuo kalvava yksinäisyys – on hankala tekijä moderointitehtävässä. Netistä on tullut liian monelle yksinäiselle ainut paikka purkaa mieltään ja elää edes jonkinlaisessa yhteisössä, kun perhe, lapset ovat hävinneet, kaverit kuolleet ja jalat huonossa kunnossa, ettei oikein minnekään pääse. Muistikin alkaa heiketä ja lisäksi yöt menevät valvoessa vaivojen ja vanhuuden kanssa.
Kun tuohon sitten yhdistää tuon aiemmin edellä mainitsemani arvomaailman erilaisuuden, alkaa soppa olla kohta valmis. Vanhuus lisää samalla ihan selvästi – omasta kokemuksesta sen voin sanoa – itsesuojelun ja itsekontrollin vähenemistä, hölösuisuutta ja tarvetta kertoa kaiken maailman omat ja vieraiden asiat kaikille maailmaan, tutuille ja tuntemattomille netissä, etenkin siinä paljon puhutussa somessa. Ja jälleen moderaattori huokailee.
Joskus ajateltiin nykytekniikan tuovan ihmisille kaiken mahdollisen autuuden. Ei tainnut mennä ihan kuin Strömsössä. Äsken oli mediassa uutinen, joka kertoi lasten koulutulosten ja oppimisen vaikeutuneen ja huonontuneen uuden tekniikan ja välineiden vuoksi. Samaa odotettiin aikanaan vanhustenhoidossa. Ajateltiin, että uusi tekniikka tuo lääkärin, hoitajan ja vaikka papin ruutuun milloin vain ja missä vain. Ei tainnut tuoda ja jos toikin, melko kylmänä koneena, ei oikein edes ihmisenä. Nyt vanhuksille suunnitellaan jo omia robottejakin.
Koneista ja erilaisista vempeleistä huolimatta vanhat ihmiset unohtuvat ja kuolevat koteihinsa tai kuka mihinkin erilaisten onnettomuuksien ja vahinkojen seurauksena, jotka olisi ehkä ollut vältettävissä ihmiskontaktien avulla. Koneesta on kyllä kuuntelijaksi, muttei seurustelijaksi, jollaista vanha ihminen tarvitsee. Ja kun kone, on se sitten tietokone, "somekone", älypuhelin, robotti, sitten ihmisen puuttuessa ottaa sen paikan, joka kuuluisi ihmiselle, läheiselle, hoitajalle, kenelle nyt kuuluisikaan, alkaa alamäki ja sen päässä häämöttää katastrofi tai joku muu hämminki, ellei jotain piakkoin tehdä. Olisiko sille nyt jo vihdoin aika!
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
 |
| Kampipuhelin ja vieressä sen ajan tekstintuottoväline, kirjoituskone. |
Jonkinlainen pienimuotoinen kaaos tai ainakin hämminki syntyy lähinnä useimmiten siitä, että vastapuolella kuuntelijana tai jonkinlaisena muuna kohteena on nykyihminen, jonka arvot ja elämä ja siinä ohessa odotukset toisista ja hirmuinen määrä kaikkea muuta ovat ihan toisenlaisissa kantimissa kuin meikäläisen ikäpolven ihmisten. Jompikumpi ei vain ymmärrä toista tai jos ymmärtää, ymmärtää yleensä väärin.
Ette voi arvata, kuinka usein netin moderaattorina törmään tuohon ongelmaan ja lukuisiin muihinkin ongelmiin, jotka usein johtuvat ikäpolvien erilaisuudesta ja tottumuksista, tavoista, mutta myös ikäihmisten tottumattomuudesta uusiin välineisiin ja uudenlaiseen mediaan ja sen mukanaan tuomaan erilaiseen "vapauteen", usein ihan erilaiseen kulttuuriin.
Tähänkin sopii hyvin se joskus aiemmin esittämäni vertaus hieman juopuneista eläkeläisistä ruotsinlaivan päivätansseissa: heillä on kyky tehdä kaikenlaista tallella, muttei oikein enää taitoa hallita sitä... vai oliko se toisin päin!
Itse lienen jonkinlainen friikki, kun minussa kuitenkin jollakin tavalla yhdistyvät – ainakin omasta mielestäni – nuo kaksi vastakkaista maailmaa usein melko hyvin, ehkä kuitenkin ja onneksi – ei aina. Olen pienen ikäni – myös vanhuudessa – opiskellut tietotekniikkaa ja uusien välineiden ja ohjelmien käyttöä ja toiminut paljon niiden kanssa. Tuolla asennepuolella ovat lapseni ja etenkin kohta myös lapsenlapseni, vunukkani, toimineet oivallisina opettajina.
Senkin olen tuossa moderaattorina toimiessani huomannut, että ilmiö, joka sopii niin vanhoihin kuin nuoriinkin – tosin vanhoilla ehkä laajemmin – tuo kalvava yksinäisyys – on hankala tekijä moderointitehtävässä. Netistä on tullut liian monelle yksinäiselle ainut paikka purkaa mieltään ja elää edes jonkinlaisessa yhteisössä, kun perhe, lapset ovat hävinneet, kaverit kuolleet ja jalat huonossa kunnossa, ettei oikein minnekään pääse. Muistikin alkaa heiketä ja lisäksi yöt menevät valvoessa vaivojen ja vanhuuden kanssa.
Kun tuohon sitten yhdistää tuon aiemmin edellä mainitsemani arvomaailman erilaisuuden, alkaa soppa olla kohta valmis. Vanhuus lisää samalla ihan selvästi – omasta kokemuksesta sen voin sanoa – itsesuojelun ja itsekontrollin vähenemistä, hölösuisuutta ja tarvetta kertoa kaiken maailman omat ja vieraiden asiat kaikille maailmaan, tutuille ja tuntemattomille netissä, etenkin siinä paljon puhutussa somessa. Ja jälleen moderaattori huokailee.
 |
| Kirkollisia kuuntelupalveluja ja nettipappikin löytyy netistä. |
 |
| Kuunteleeko lääkäri sinua netin kautta stetoskoopilla? |
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti