Nykymaailma mässäilee mielellään skandaaleilla. Asiantilalle on jo annettu sellainenkin nimi kuin mediaporno, tarkoittaneekohan se juuri tätä, vai onko siinä mukana muitakin elementtejä. Some on suuressa määrin lisännyt tämän ”pornon” käyttöä ja kulutusta. Mutta joka tapauksessa skandaaleja on, ja niitä on myös kirkon piirissä viime aikoina riittänyt – ihan riippumatta kirkosta, kirkkokunnasta.
Kai noita samantapaisia asioita on aina ollut, mutta aiemmin ne ovat usein kirkon piirissä lakaistu maton alle. Kirkolla kun yleensä on ollut suuri vaikutus ihmisten elämässä ja se on aina ollut melkoinen auktoriteetti. Näin etenkin katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa.
Ehkä juuri tuosta ylikorostuneesta auktoriteettiasemasta ja siitä syntyneiden tilanteiden vuoksi kirkko on joissain tapauksissa joutunut noihin skandaaleihin, joissa etenkin roomalaiskatolinen kirkko on nyt viime vuosina rypenyt kaulaansa myöten. Heillä saattaa tosin ongelman ytimessä olla muitakin syitä, vaikkapa pappien naimisiinmenokielto. Näin voisi päätellä ainakin hieman siitä, että noita ongelmia on katolisessa kirkossa ilmennyt juuri siinä ns. läntisessä osassa kirkkoa, jossa tuo kielto on voimassa, ja siellä siis kyseiseen asiaan jotenkin liittyvissä asioissa. Itäisen riituksen mukaisissa roomalaiskatoliseen kirkkoon kuuluvissa ns. kreikkalaiskatolisissa kirkoissa (joka ei siis ole sama kuin itäinen ortodoksinen kirkko, ja joista käytetään joskus myös nimitystä uniaatit) tuota samaa ongelmaa ei liene ollut ollenkaan samassa määrin, koska siellä pääsääntöisesti papit ovat naimisissa – naisen kanssa.
Suomessa ei onneksi tuo katolisen kirkon kauhistuttava ongelma ole ollut oikein millään tavalla pinnalla, johtuen varmaan myös tuosta samasta asiasta – meidän kansallisissa kirkoissa papit ovat yleensä naimisissa. Meillä tosin on mahdollista nykyään Suomessa, että pappi on naimisissa miehen kanssa, koska protestanttisessa kirkossa on myös naispuolisia pappeja.
Ortodoksisessa kirkossa tuo naimisiinmenoasia on hieman monimutkaisempi. Pääsääntöisesti ortodoksiseen perinteeseen kuuluu, että pappi on naimisissa naisen kanssa. Näin hänen oletetaan tuntevan paremmin niiden ihmisten ja perheiden elämää, joista hänen tulee seurakunnassaan huolehtia pastoraalisesti.
Joitakin vuosia sitten kirkkoomme tuli erään piispamme myötävaikutuksella paljon ns. ”poikamiespappeja”, joista hieman virheellisesti on käytetty nimitystä selibaattipappi. ”Poikamiespappi” on pappeuteen vihitty mies, joka ei ennen pappeuteen vihkimystä ole mennyt naimisiin ja ei enää vihkimyksen jälkeen voi – ilman että menettää pappeutensa – mennä naimisiin. Hän ei kuitenkaan ole antanut ns. selibaattilupausta, kuten munkit antavat.
Ortodoksisessa kirkossa on kahdenlaisia pappeja: alempaan papistoon kuuluvia ja ylempään papistoon kuuluvia. Alempaan papistoon kuuluvat Suomessa pääsääntöisesti vain ns. alidiakonit, joita nimitetään myös joskus ipodiakoneiksi ja lukijat. Ylempään papistoon vastaavasti kuuluvat sitten diakonit, papit ja piispat. Joissain ortodoksisissa maissa myös kanttorit kuuluvat alempaan papistoon, mutta ei enää Suomessa.
Vihkimyskin on hieman erilainen kummassakin pappeudessa. Alempaan papistoon vihitään toimituksessa, jota nimitetään heirotesiaksi ja ylempään heirotoniassa. Paikka, missä se kirkossa tapahtuu, vaihtelee pappeuden asteen mukaan kirkkosalista alttariin. Mitä ylempi pappeuden aste, sitä lähempänä alttaria. Ortodoksisen kirkon elämä kun on täynnä tällaisia symbolisia tapahtumia.
Ilmeisesti lukijaksi vihittäessä voi vielä harkita naimisiin menoa, mutta jo alidiakoniudessa siitä pitänee olla jonkinlainen varmuus – meneekö naimisiin vai ei ja missä vaiheessa. Niin ja ortodoksisen käytännön mukaan papin (tai diakonin) aviopuolison – siis naisen, vaimon – on oltava myös ortodoksisen kirkon jäsen. Tämä – vaikka sekin sääntö on ehdoton – on ollut Suomessa myös sellainen sääntö, että eräät ovat senkin kiertäneet ja rikkoneet kanonista ohjetta pappeutta menettämättä.
Ja vastaavasti piispalla ei voi olla vaimoa. Piispaksi vihittävän tulee olla joko munkki tai leski. Piispaksi vihittävä "ei-munkki", joka ei siis ole naimisissa, vihitään yleensä ensin munkkeuden eri asteisiin ja sitten vasta piispaksi.
Joten tällaisten prosessien ja pohdintojen jälkeen Suomeen ja muuallekin ortodoksiseen maailmaan on tullut toisinaan noita kirkollemme hieman vieraita ns. ”ei-munkki-selibaattipappeja”. Kirkossammehan on ihan oikeasti myös noita ”oikeita” selibaatti- eli naimattomuuslupauksensa antaneita pappeja, he ovat munkkeja, jotka yleensä elävät luostareissa, mutta meillä Suomessa löytyy myös siitä – siis munkkien tai nunnien asuinpaikasta – monia poikkeamia. Meillä on muutama ns. maailmassa elävä ja normaalissa työssä käyvä munkki tai nunna kuin myös yksin, omassa erakkolassaan elävä ns. erakkomunkki.
Jotta tuo ortodoksisen kirkon pappeusasia olisi vielä vaikeampi käsittää, pitää muistaa, että ortodoksisessa kirkossa on vain miespuolisia pappeja, mutta luostareita on sekä miehille että naisille ja luostarielämään vihkiytyneissä on sekä miehiä että naisia. Suomessa he asuvat aina erikseen, eri luostareissa, ei koskaan samassa.
Ja ”kirkollisen diversiteetin” laajuutta osoittaa sekin, että maailmassa elää muutamia nunnia ja munkkeja, joilla ei ole omaa luostaria, vaan he ovat kirkollisessa mielessä suoraan hiippakunnan piispan alaisia ja saattavat käydä myös – koska elävä maailmassa – jopa normaalissa ”leipätyössä”.
Vaikka kirjoitan noista enemmän tai vähemmän selibaatintapaisessa elämässä elävistä papeista tässä blogijutussa, se ei sellaisenaan vielä kerro, että asia välttämättä olisi ongelma tai ainakaan suuri ja näkyvä ongelma. Tosin esimerkiksi Venäjällä kerrotaan, että siellä olisi otettu ns. takapakkia tuollaisten pappien vihkimisessä, sillä heidän katsottiin elävän jonkinlaisessa "välitilassa", maailman ja luostarin puolivälissä, ilman luostarin ohjausta. Siksi kerrotaan, että noiden ns. selibaattipappien olisi pitänyt liittyä jonkun lähellä olevan luostarin veljestöön ja ohjaukseen ja he näin olisivat sitten saaneet jatkaa pappina seurakunnissa.
Tuollainen käytäntöhän on kovinkin yleistä monissa ortodoksisissa maissa, että luostaripapisto toimii seurakuntapappeina, jopa niin, että he suurimman osan ajasta elävät myös maailmassa, eivät siis omassa luostarissaan. Tällaista käytäntöä löytyy laajemmin mm. Kreikasta, mutta sitä on myös Suomessa.
Enemmänkin suomalaisessa ortodoksisessa kirkossa ongelmia aiheuttavat taloudelliset asiat tai alkoholi kuin noiden jonkinlaisessa selibaatissa tai ei ollenkaan selibaatissa elävien pappien elämä. Niitäkin ongelmia kai joitain saattaa olla, mutta niitä ei yleensä käsitellä julkisuudessa.
Viime vuosina joistain seurakunnista on melkein tasaisin välein kantautunut erilaisia taloudellisia väärinkäytöksiä tai ainakin löysää ja tuhlailevaa, kontrolloimatonta rahankäyttöä, joskus jopa kavalluksiakin. Aina ei suinkaan syyllinen ole ollut pappi, vaikka useimmiten, hän – siis vaikkapa kirkkoherra – vastaa seurakunnan johtajana seurakunnan varoista ja on siksi ainakin välillisesti vastuullinen toistenkin tekemisistä. Hän on siis valvontavelvollinen, joka sitten tuollaisessa tilanteessa mahdollisesti on laiminlyönyt valvontavelvollisuuttaan ja siten syyllistynyt johonkin.
Tällainen tapaus on jälleen tullut esille Suomessa ja kyseessä on huhujen mukaan useiden satojen tuhansien eurojen summa, joka usein varsinkin pienessä seurakunnassa on todella suuri taloudellinen ongelma ja aiheuttaa seurakunnan perustoiminnalle suurta haittaa. Syyllisiä ei suinkaan ole tarkoitus etsiä tälläkään kirjoituksella, sen tekevät viranomaiset, mutta lienee kuitenkin hyvä kertoa jonkinlaisista ”pelisäännöistä”, koska monenlaiset huhut vellovat ja saattavat vahingoittaa myös aivan täysin syyttömiä.
Pääperiaate on aina kaikessa oikeudenkäynnissä – kirkonkin piirissä – että ihminen on syytön niin kauan, kunnes hänet syylliseksi todetaan. Siksi ei ole oikein osoitella ketään sormella, mutta ei ole oikein sekään, että kaikesta vaietaan, varsinkin jos mukana tässä "verkossa", koko prosessissa, on tavalla tai toisella – syyttömänä tai syyllisenä – hieman normaalia suurempi ”kala”. Ketään ei pidä syyttä suojella asemansa perusteella, jos joku asia on mennyt väärin. Tietysti ei pidä syyttääkään, ennen kuin on syylliseksi todettu.
Kyse ihmisten mielenkiinnosta asiaan pulppuaa tällaisissakin asioissa varmaan uteliaisuuden ja pahansuopaisuuden lisäksi huolesta, miten seurakunta selviää tuosta tilanteesta ja kenties siitäkin, joutuvatko ihan oikeasti kaikki syylliset vastuuseen teoistaan, vai onko isompia ja pienempiä syyllisiä, joista joku pääsee, kuten sanalasku sanoo, ”kuin koira veräjästä”. Kyse on myös usein luottamuksen murenemisesta seurakunnassa tai sen hallinnossa toimiviin, millä on sitten omat vaikutuksensa ihmisten välisiin kanssakäymisiin ja ihmissuhteisiin.
Tässäkin asiassa ovat jo nyt ne, jotka ovat asiasta puhuneet tai kirjoittaneet julkisuudessa, leimattu helposti kivittäjiksi ja sormella osoittajiksi ja välillä tuntuu, että suuremmiksi syyllisiksi kuin itse tekijät tai vastuulliset. Mutta odotellaan nyt rauhassa. Josko se siitä!
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Kai noita samantapaisia asioita on aina ollut, mutta aiemmin ne ovat usein kirkon piirissä lakaistu maton alle. Kirkolla kun yleensä on ollut suuri vaikutus ihmisten elämässä ja se on aina ollut melkoinen auktoriteetti. Näin etenkin katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa.
Ehkä juuri tuosta ylikorostuneesta auktoriteettiasemasta ja siitä syntyneiden tilanteiden vuoksi kirkko on joissain tapauksissa joutunut noihin skandaaleihin, joissa etenkin roomalaiskatolinen kirkko on nyt viime vuosina rypenyt kaulaansa myöten. Heillä saattaa tosin ongelman ytimessä olla muitakin syitä, vaikkapa pappien naimisiinmenokielto. Näin voisi päätellä ainakin hieman siitä, että noita ongelmia on katolisessa kirkossa ilmennyt juuri siinä ns. läntisessä osassa kirkkoa, jossa tuo kielto on voimassa, ja siellä siis kyseiseen asiaan jotenkin liittyvissä asioissa. Itäisen riituksen mukaisissa roomalaiskatoliseen kirkkoon kuuluvissa ns. kreikkalaiskatolisissa kirkoissa (joka ei siis ole sama kuin itäinen ortodoksinen kirkko, ja joista käytetään joskus myös nimitystä uniaatit) tuota samaa ongelmaa ei liene ollut ollenkaan samassa määrin, koska siellä pääsääntöisesti papit ovat naimisissa – naisen kanssa.
Suomessa ei onneksi tuo katolisen kirkon kauhistuttava ongelma ole ollut oikein millään tavalla pinnalla, johtuen varmaan myös tuosta samasta asiasta – meidän kansallisissa kirkoissa papit ovat yleensä naimisissa. Meillä tosin on mahdollista nykyään Suomessa, että pappi on naimisissa miehen kanssa, koska protestanttisessa kirkossa on myös naispuolisia pappeja.
Ortodoksisessa kirkossa tuo naimisiinmenoasia on hieman monimutkaisempi. Pääsääntöisesti ortodoksiseen perinteeseen kuuluu, että pappi on naimisissa naisen kanssa. Näin hänen oletetaan tuntevan paremmin niiden ihmisten ja perheiden elämää, joista hänen tulee seurakunnassaan huolehtia pastoraalisesti.
Joitakin vuosia sitten kirkkoomme tuli erään piispamme myötävaikutuksella paljon ns. ”poikamiespappeja”, joista hieman virheellisesti on käytetty nimitystä selibaattipappi. ”Poikamiespappi” on pappeuteen vihitty mies, joka ei ennen pappeuteen vihkimystä ole mennyt naimisiin ja ei enää vihkimyksen jälkeen voi – ilman että menettää pappeutensa – mennä naimisiin. Hän ei kuitenkaan ole antanut ns. selibaattilupausta, kuten munkit antavat.
Ortodoksisessa kirkossa on kahdenlaisia pappeja: alempaan papistoon kuuluvia ja ylempään papistoon kuuluvia. Alempaan papistoon kuuluvat Suomessa pääsääntöisesti vain ns. alidiakonit, joita nimitetään myös joskus ipodiakoneiksi ja lukijat. Ylempään papistoon vastaavasti kuuluvat sitten diakonit, papit ja piispat. Joissain ortodoksisissa maissa myös kanttorit kuuluvat alempaan papistoon, mutta ei enää Suomessa.
Vihkimyskin on hieman erilainen kummassakin pappeudessa. Alempaan papistoon vihitään toimituksessa, jota nimitetään heirotesiaksi ja ylempään heirotoniassa. Paikka, missä se kirkossa tapahtuu, vaihtelee pappeuden asteen mukaan kirkkosalista alttariin. Mitä ylempi pappeuden aste, sitä lähempänä alttaria. Ortodoksisen kirkon elämä kun on täynnä tällaisia symbolisia tapahtumia.
Ilmeisesti lukijaksi vihittäessä voi vielä harkita naimisiin menoa, mutta jo alidiakoniudessa siitä pitänee olla jonkinlainen varmuus – meneekö naimisiin vai ei ja missä vaiheessa. Niin ja ortodoksisen käytännön mukaan papin (tai diakonin) aviopuolison – siis naisen, vaimon – on oltava myös ortodoksisen kirkon jäsen. Tämä – vaikka sekin sääntö on ehdoton – on ollut Suomessa myös sellainen sääntö, että eräät ovat senkin kiertäneet ja rikkoneet kanonista ohjetta pappeutta menettämättä.
Ja vastaavasti piispalla ei voi olla vaimoa. Piispaksi vihittävän tulee olla joko munkki tai leski. Piispaksi vihittävä "ei-munkki", joka ei siis ole naimisissa, vihitään yleensä ensin munkkeuden eri asteisiin ja sitten vasta piispaksi.
Joten tällaisten prosessien ja pohdintojen jälkeen Suomeen ja muuallekin ortodoksiseen maailmaan on tullut toisinaan noita kirkollemme hieman vieraita ns. ”ei-munkki-selibaattipappeja”. Kirkossammehan on ihan oikeasti myös noita ”oikeita” selibaatti- eli naimattomuuslupauksensa antaneita pappeja, he ovat munkkeja, jotka yleensä elävät luostareissa, mutta meillä Suomessa löytyy myös siitä – siis munkkien tai nunnien asuinpaikasta – monia poikkeamia. Meillä on muutama ns. maailmassa elävä ja normaalissa työssä käyvä munkki tai nunna kuin myös yksin, omassa erakkolassaan elävä ns. erakkomunkki.
Jotta tuo ortodoksisen kirkon pappeusasia olisi vielä vaikeampi käsittää, pitää muistaa, että ortodoksisessa kirkossa on vain miespuolisia pappeja, mutta luostareita on sekä miehille että naisille ja luostarielämään vihkiytyneissä on sekä miehiä että naisia. Suomessa he asuvat aina erikseen, eri luostareissa, ei koskaan samassa.
Ja ”kirkollisen diversiteetin” laajuutta osoittaa sekin, että maailmassa elää muutamia nunnia ja munkkeja, joilla ei ole omaa luostaria, vaan he ovat kirkollisessa mielessä suoraan hiippakunnan piispan alaisia ja saattavat käydä myös – koska elävä maailmassa – jopa normaalissa ”leipätyössä”.
Vaikka kirjoitan noista enemmän tai vähemmän selibaatintapaisessa elämässä elävistä papeista tässä blogijutussa, se ei sellaisenaan vielä kerro, että asia välttämättä olisi ongelma tai ainakaan suuri ja näkyvä ongelma. Tosin esimerkiksi Venäjällä kerrotaan, että siellä olisi otettu ns. takapakkia tuollaisten pappien vihkimisessä, sillä heidän katsottiin elävän jonkinlaisessa "välitilassa", maailman ja luostarin puolivälissä, ilman luostarin ohjausta. Siksi kerrotaan, että noiden ns. selibaattipappien olisi pitänyt liittyä jonkun lähellä olevan luostarin veljestöön ja ohjaukseen ja he näin olisivat sitten saaneet jatkaa pappina seurakunnissa.
Tuollainen käytäntöhän on kovinkin yleistä monissa ortodoksisissa maissa, että luostaripapisto toimii seurakuntapappeina, jopa niin, että he suurimman osan ajasta elävät myös maailmassa, eivät siis omassa luostarissaan. Tällaista käytäntöä löytyy laajemmin mm. Kreikasta, mutta sitä on myös Suomessa.
Enemmänkin suomalaisessa ortodoksisessa kirkossa ongelmia aiheuttavat taloudelliset asiat tai alkoholi kuin noiden jonkinlaisessa selibaatissa tai ei ollenkaan selibaatissa elävien pappien elämä. Niitäkin ongelmia kai joitain saattaa olla, mutta niitä ei yleensä käsitellä julkisuudessa.
Viime vuosina joistain seurakunnista on melkein tasaisin välein kantautunut erilaisia taloudellisia väärinkäytöksiä tai ainakin löysää ja tuhlailevaa, kontrolloimatonta rahankäyttöä, joskus jopa kavalluksiakin. Aina ei suinkaan syyllinen ole ollut pappi, vaikka useimmiten, hän – siis vaikkapa kirkkoherra – vastaa seurakunnan johtajana seurakunnan varoista ja on siksi ainakin välillisesti vastuullinen toistenkin tekemisistä. Hän on siis valvontavelvollinen, joka sitten tuollaisessa tilanteessa mahdollisesti on laiminlyönyt valvontavelvollisuuttaan ja siten syyllistynyt johonkin.
Tällainen tapaus on jälleen tullut esille Suomessa ja kyseessä on huhujen mukaan useiden satojen tuhansien eurojen summa, joka usein varsinkin pienessä seurakunnassa on todella suuri taloudellinen ongelma ja aiheuttaa seurakunnan perustoiminnalle suurta haittaa. Syyllisiä ei suinkaan ole tarkoitus etsiä tälläkään kirjoituksella, sen tekevät viranomaiset, mutta lienee kuitenkin hyvä kertoa jonkinlaisista ”pelisäännöistä”, koska monenlaiset huhut vellovat ja saattavat vahingoittaa myös aivan täysin syyttömiä.
Pääperiaate on aina kaikessa oikeudenkäynnissä – kirkonkin piirissä – että ihminen on syytön niin kauan, kunnes hänet syylliseksi todetaan. Siksi ei ole oikein osoitella ketään sormella, mutta ei ole oikein sekään, että kaikesta vaietaan, varsinkin jos mukana tässä "verkossa", koko prosessissa, on tavalla tai toisella – syyttömänä tai syyllisenä – hieman normaalia suurempi ”kala”. Ketään ei pidä syyttä suojella asemansa perusteella, jos joku asia on mennyt väärin. Tietysti ei pidä syyttääkään, ennen kuin on syylliseksi todettu.
Kyse ihmisten mielenkiinnosta asiaan pulppuaa tällaisissakin asioissa varmaan uteliaisuuden ja pahansuopaisuuden lisäksi huolesta, miten seurakunta selviää tuosta tilanteesta ja kenties siitäkin, joutuvatko ihan oikeasti kaikki syylliset vastuuseen teoistaan, vai onko isompia ja pienempiä syyllisiä, joista joku pääsee, kuten sanalasku sanoo, ”kuin koira veräjästä”. Kyse on myös usein luottamuksen murenemisesta seurakunnassa tai sen hallinnossa toimiviin, millä on sitten omat vaikutuksensa ihmisten välisiin kanssakäymisiin ja ihmissuhteisiin.
Tässäkin asiassa ovat jo nyt ne, jotka ovat asiasta puhuneet tai kirjoittaneet julkisuudessa, leimattu helposti kivittäjiksi ja sormella osoittajiksi ja välillä tuntuu, että suuremmiksi syyllisiksi kuin itse tekijät tai vastuulliset. Mutta odotellaan nyt rauhassa. Josko se siitä!
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti