Melkein tasan kuusi vuotta sitten istuin viimeistä kertaa Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokousedustajana ja silloin lisäksi sivistysvaliokunnan puheenjohtajana. Kirjoitin siitä silloin Nettihoukan harhan – millä nimellä silloisia blogijuttuja nimitin. Tuosta jutusta on nyt kuusi vuotta ja yhä siitä on aistittavissa melkoinen turhautuminen ja väsyminen. Harhan nimikin on kuvaava ”Hämärän rajoilla”.
Tätä uutta blogijuttuani – josta mieluusti käyttäisin toista näille jutuilleni antamaa kuvaavaa nimitystä: jupinaa – kirjoittaessani on enää pari, kolme päivää vuoden 2018 kirkolliskokouksen alkuun ja ajatus on – kumma kyllä – yhä mennä sinne tekemään joku juttu kirkolliskokouksesta aivan kuten olen tehnyt melkein joka vuosi sen jälkeen, kun itse kokousedustajuuden vapaaehtoisesti jätin.
Tuo päätös jättää edustajuus oli lopulta helppo, vaikka sitä varmaan jonkin aikaa mietinkin. Olin pari vuotta aiemmin jäänyt eläkkeelle ja koin, ettei minulla enää ollut samaa paloa asioiden äärelle, kuin aiemmin. Se ei myöskään ollut enää oikeastaan millään lailla kivaa, ei edes oikein mielekästäkään. Liian usein turhaannuin byrokratiaan ja toimimattomuuteen ja kirkolliskokouksen ohi johtamiseen tai ainakin ohipäättämiseen sellaisissakin asioissa, jotka yksiselitteisesti kuuluivat kirkolliskokouksen päätösvaltaan.
Nyt kuusi vuotta myöhemmin jostain kumman syystä olen taas tai yhä menossa kokousta raportoimaan. Viime aikoina olen miettinyt aika ajoin, miksi ihmeessä, löytämättä kuitenkaan sellaista vastausta tuohon kysymykseen, jonka ihan aikuisen oikeasti voisin tänne kirjoittaa loukkaamatta joitain kirkollisia tahoja. Syyt siis varmaan ovat ehkä muualla kuin kokouksen turhauttamisvaikutuksessa, joka sillä varmaan yhä kuitenkin on.
Kokous sinänsä ei enää turhauta minua samalla tavalla, kun en enää ole kokousedustaja, joka ajattelee toimivansa ja vaikuttavansa jotenkin. Se, kun aikanaan oli yksi suurista ongelmista. Jos et osallistunut juttaukseen ja ajattelit omilla aivoilla, ja halusit – ainakin omasta mielestä – kirkon parasta, etkä omaa tai oman klikin etua, oli aika vaikeaa saada asioita etenemään. Pienet klikit pohtivat etukäteen asioita ja tekivät omia linjauksiaan, joista merkittävin oli ajatus: ”jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan”.
Myöskään maallikkojen yhteistyö ei aikanaan toiminut ja epäilen, ettei toimi vieläkään. Papisto teki ryhmäpäätöksiä, maallikot eivät. Maallikot eivät edes ymmärtäneet, että he ryhmänä voisivat kokoontua asioista keskustelemaan ja päätöksiä linjaamaan. Ryhmien välillä vallitsi jonkinlainen nimellinen rauha, status quo, jota tarvittaessa voi toki järkyttääkin, jos asia sitä vaati.
Papisto oli melko hyvin perillä, mitä kirkossa tapahtui, olivathan he töissä kirkon palveluksessa. Maallikoista ei kaikista valitettavasti voinut silloinkaan sanoa samaa. Moni oli saanut edustajapaikkansa jonkinlaisena palkintona monivuotisesta vaikenemisesta valtuustoissa ja neuvostoissa tai he kokivat tämän yhtenä askeleena omalla puoluepoliittisella urallaan kansanedustajaksi – tai mihin nyt kukakin hamusi – ja eivät he siksi olleet haalineet suurtakaan tietämystä eräästä tärkeästä asiasta: missä mennään ortodoksisessa kirkossa ja sen hallinnossa.
Osa kokousedustajiksi valituista oli ihmisiä, jotka oli tavalla tai toisella saaneet meriittinsä muualta kuin kirkon piiristä ja se valitettavasti näkyi ja tuntui. Etenkin kun ne muut, jotka tunsivat kirkollisen ”hörripelin” säännöt, tunkivat omien asemiensa turvin ja tietämyksellään häpeilemättä näitä "oikeasti-asioista-tietämättömiä-mutta-suuresti kiinnostuneita-lakeijoitaan" merkittäviin asemiin turvaamaan omien mielipiteiden ja ajatusten etenemisen hallinnossa. Merkit tästäkin toiminnasta alkanevat jo hiljalleen näkyä ja tuntua seurakunnissakin ja niiden hallinnossa ja etenkin taloudessa ja kenties myös ihmissuhteissa.
Tätä kirjoittaessani huomaan jälleen pyöriväni samaa ympyrää kuin aiemmin, pääsemättä ulos tuosta kehästä. Ja se kyllä, jos mikä – ihan oikeasti – turhauttaa yhä ja saa minut tuntemaan voimakkaasti, ettei tämä ihan aikuisen oikeasti ole enää oikein kivaa.
Saa nähdä, teenkö jälleen saman päätöksen tämän kokouksen jälkeen kuin pari, kolme vuotta sitten, etten enää mene tekemään edes juttuja kokoukseen ja sitten teen taas ”väyryset” ja pyörrän päätökseni ja menen kuitenkin. Taisi kuitenkin jo yksi kokous jäädä pari vuotta sitten väliin ja siitä en raportoinut. Eli siitä voi jatkaa ja alkaahan tuo ikäkin vaikuttaa, jos ei pelkästään touhuamista hidastavasti, niin saa se ainakin ajattelemaan asioita vakavammin ja etsimään tekemistään tai tässä tapauksessa raportoimistaan asioista jotain järkeä.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Tätä uutta blogijuttuani – josta mieluusti käyttäisin toista näille jutuilleni antamaa kuvaavaa nimitystä: jupinaa – kirjoittaessani on enää pari, kolme päivää vuoden 2018 kirkolliskokouksen alkuun ja ajatus on – kumma kyllä – yhä mennä sinne tekemään joku juttu kirkolliskokouksesta aivan kuten olen tehnyt melkein joka vuosi sen jälkeen, kun itse kokousedustajuuden vapaaehtoisesti jätin.
Tuo päätös jättää edustajuus oli lopulta helppo, vaikka sitä varmaan jonkin aikaa mietinkin. Olin pari vuotta aiemmin jäänyt eläkkeelle ja koin, ettei minulla enää ollut samaa paloa asioiden äärelle, kuin aiemmin. Se ei myöskään ollut enää oikeastaan millään lailla kivaa, ei edes oikein mielekästäkään. Liian usein turhaannuin byrokratiaan ja toimimattomuuteen ja kirkolliskokouksen ohi johtamiseen tai ainakin ohipäättämiseen sellaisissakin asioissa, jotka yksiselitteisesti kuuluivat kirkolliskokouksen päätösvaltaan.
Nyt kuusi vuotta myöhemmin jostain kumman syystä olen taas tai yhä menossa kokousta raportoimaan. Viime aikoina olen miettinyt aika ajoin, miksi ihmeessä, löytämättä kuitenkaan sellaista vastausta tuohon kysymykseen, jonka ihan aikuisen oikeasti voisin tänne kirjoittaa loukkaamatta joitain kirkollisia tahoja. Syyt siis varmaan ovat ehkä muualla kuin kokouksen turhauttamisvaikutuksessa, joka sillä varmaan yhä kuitenkin on.
Kokous sinänsä ei enää turhauta minua samalla tavalla, kun en enää ole kokousedustaja, joka ajattelee toimivansa ja vaikuttavansa jotenkin. Se, kun aikanaan oli yksi suurista ongelmista. Jos et osallistunut juttaukseen ja ajattelit omilla aivoilla, ja halusit – ainakin omasta mielestä – kirkon parasta, etkä omaa tai oman klikin etua, oli aika vaikeaa saada asioita etenemään. Pienet klikit pohtivat etukäteen asioita ja tekivät omia linjauksiaan, joista merkittävin oli ajatus: ”jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan”.
Myöskään maallikkojen yhteistyö ei aikanaan toiminut ja epäilen, ettei toimi vieläkään. Papisto teki ryhmäpäätöksiä, maallikot eivät. Maallikot eivät edes ymmärtäneet, että he ryhmänä voisivat kokoontua asioista keskustelemaan ja päätöksiä linjaamaan. Ryhmien välillä vallitsi jonkinlainen nimellinen rauha, status quo, jota tarvittaessa voi toki järkyttääkin, jos asia sitä vaati.
Papisto oli melko hyvin perillä, mitä kirkossa tapahtui, olivathan he töissä kirkon palveluksessa. Maallikoista ei kaikista valitettavasti voinut silloinkaan sanoa samaa. Moni oli saanut edustajapaikkansa jonkinlaisena palkintona monivuotisesta vaikenemisesta valtuustoissa ja neuvostoissa tai he kokivat tämän yhtenä askeleena omalla puoluepoliittisella urallaan kansanedustajaksi – tai mihin nyt kukakin hamusi – ja eivät he siksi olleet haalineet suurtakaan tietämystä eräästä tärkeästä asiasta: missä mennään ortodoksisessa kirkossa ja sen hallinnossa.
Osa kokousedustajiksi valituista oli ihmisiä, jotka oli tavalla tai toisella saaneet meriittinsä muualta kuin kirkon piiristä ja se valitettavasti näkyi ja tuntui. Etenkin kun ne muut, jotka tunsivat kirkollisen ”hörripelin” säännöt, tunkivat omien asemiensa turvin ja tietämyksellään häpeilemättä näitä "oikeasti-asioista-tietämättömiä-mutta-suuresti kiinnostuneita-lakeijoitaan" merkittäviin asemiin turvaamaan omien mielipiteiden ja ajatusten etenemisen hallinnossa. Merkit tästäkin toiminnasta alkanevat jo hiljalleen näkyä ja tuntua seurakunnissakin ja niiden hallinnossa ja etenkin taloudessa ja kenties myös ihmissuhteissa.
Tätä kirjoittaessani huomaan jälleen pyöriväni samaa ympyrää kuin aiemmin, pääsemättä ulos tuosta kehästä. Ja se kyllä, jos mikä – ihan oikeasti – turhauttaa yhä ja saa minut tuntemaan voimakkaasti, ettei tämä ihan aikuisen oikeasti ole enää oikein kivaa.
Saa nähdä, teenkö jälleen saman päätöksen tämän kokouksen jälkeen kuin pari, kolme vuotta sitten, etten enää mene tekemään edes juttuja kokoukseen ja sitten teen taas ”väyryset” ja pyörrän päätökseni ja menen kuitenkin. Taisi kuitenkin jo yksi kokous jäädä pari vuotta sitten väliin ja siitä en raportoinut. Eli siitä voi jatkaa ja alkaahan tuo ikäkin vaikuttaa, jos ei pelkästään touhuamista hidastavasti, niin saa se ainakin ajattelemaan asioita vakavammin ja etsimään tekemistään tai tässä tapauksessa raportoimistaan asioista jotain järkeä.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti