Minäkin vanhenen

Tapasin kotitaloni hississä vanhan naisen, naapurini alemmasta kerroksesta, joka oli hieman alamaissa. Hän oli pyörtynyt kesken kaiken kotona ja onneksi hänellä oli kaulassaan sellainen hälytyslaite, jolla hän sitten sai apua herättyään. Hän tuli hissillä alakerrokseen ja jutteli samalla lyhyesti kanssani. Sanoma oli, että hän toivoi pääsevänsä neljätoista vuotta sitten kuolleen miehensä luo. Nainen halusi selvästi kuolla.

Oma kotitaloni on asujamiston perusteella – ainakin minusta – melko sosiaalinen yhteisö. Tiedämme – tai ainakin aika moni meistä suurin piirtein tietää – miten naapuri voi. Minä olen ehkä poikkeus, koska olen aika paljon poissa kotoa reissuillani. Myöskin moni naapuri käy usein katsomassa toista, varsinkin, jos tietää hänen olevan huonossa kunnossa. Kyllä minunkin poissaoloni ja matkusteluni noteerataan ja kerron varmuudeksi siitä aina muutamalle naapurille, että hekin tietävät, ettei mitään dramaattista ole sattunut. Sosiaalisuus näkyy myös siinä, että parilla kolmella asukkaalla on yleisavain, jolla naapuria pääsee katsomaan, jos on tarvis. Eikä avainta tarvitse sen kotiin jäädessä kysellä huoltomiehiltä, kun niitä löytyy omasta talosta, naapureilta. Se on sitä luottamusta naapureihin.

Silti tuon vanhan naisen tapaaminen hississä pysäytti. Pysäytti monella tavalla. Ajatuksissani kävi, eikö hänen olisi parempi asua jossain yhteisöllisessä asumismuodossa. Toisaalta, kun on katsellut televisiosta noidenkin asumismuotojen kohtelemia vanhuksia, voi olla, että hänellä on silti parempi elää omassa kodissaan.

Ajattelin myös sitä, käykö hänen luonaan ketään. Onko hänellä lapsia tai muita läheisiä sukulaisia tai sitten ystäviä, jotka käyvät hänen luonaan? Mieleeni palautui ystäväni Erkki, sodan läpikäynyt veteraani ja Mikkelin Päämajassa sotien aikana kenraalin adjutanttina palvellut eläkeläinen, jonka aikanaan ikäerosta huolimatta tunsin hyvin kuten myös hänen vaimonsa Liisan. Kun rakas vaimo kuoli, Erkki oli todella yksin. Aika usein hän mainitsi, että kaikki hänen oman ikäluokkansa kaveritkin olivat kuolleet – hän oli silloin hieman vajaat 90 vuotta. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja ne hetket, jotka olimme hänen kanssaan milloin hänen kotonaan, milloin Päämajan upseerien suosimalla Mikkelin klubilla, milloin jossain muualla, olivat hänelle yhtä juhlaa. Hän eli ja nautti elämästä, kertoi tarinoita vilkkaasta kenraali Airosta, omaperäisestä Mannerheimista ja monesta muusta Päämajan upseerista.

Onneksi Erkillä oli muitakin ystäviä, jotka kävivät hänen luonaan ja veivät häntä eri paikkoihin virkistäytymään. Mutta viimeiset vuodet vanhainkodissa olivat hänelle jo liikaa, hän eli siellä vain noin pari vuotta ja kuoli hieman päälle yhdeksänkymppisenä. Tai kuten hänkin sanoi: hän meni Liisan luo.

Sattuneesta syystä juuri tänään mietin omaakin vanhenemistani ja tulevaa elämääni. Rehellisesti pitää sanoa, että ”nuoresta iästäni” huolimatta joskus huonoina päivinä on tuntunut siltäkin, että joutaisi tästä jo kuolla. Mutta onneksi tuollaiset ajatukset ovat vielä harvinaisia ja hävinneet sitten elämänhalun voittaessa. Mutta joka vuosi olen vuoden vanhempi ja kyllä noiden ajatuksien eteen vielä joutuu enemmän tai vähemmän, aiemmin tai myöhemmin palaamaan.

Tänä päivänä ei ole kaikista helpointa olla vanhus, ei etenkään sairasteleva ja huonokuntoinen vanhus. Varsinkin, jos on seurannut noita jo edellä mainitsemiani televisio-ohjelmia ja lukenut monenlaisia ”kauhutarinoita” elävästä elämästä nykyisestä suomalaisesta vanhustenhoidosta. Siksi vanheneminen mietityttää, ei kuitenkaan – ainakaan vielä – pelota. Kuinkahan tulen siitäkin selviytymään ja missähän kunnossa? Kuinka kauan voin elää tällaista liikkuvaa, matkustelevaa elämää ja kuinka kauan omassa kodissa? Jotain tuollaista aina silloin tällöin mielessä käy. Mutta en nyt ainakaan vielä ryhdy murehtimaan asiaa ja märehtimään sillä. Kaikki tulee aikanaan eteen ja katsotaan sitten, mitä Luoja on kohdalleni varannut.

Pääsääntöisesti kuitenkin alan orientoitua nykyajan vanhustenhoitoelämään, joka poikkeaa täysin siitä elämästä, jota näin ja elin, kun olin lapsi. Aikuisena kaikki sekin oli jo myöhemmin muuttunut. Lapsena kotona eli minulle erittäin rakas mummo, äitini äiti Iida Maria, joka elämällään ja suhtautumisellaan lapsenlapsiinsa opetti minulle varmasti melkoisesti. Kaikki me olimme sulassa sovussa isossa talossa, eikä asia ollut edes erikoista tuohon aikaan. Aivan yleistä.

Aikuisena, työelämässä mukana olevana, elämä oli muutama vuosikymmen myöhemmin jo toisin. Kun omat vanhempani ikääntyivät, viisas isäni ilmoitti jo varhain, että he menevät vanhainkotiin yhdessä äitini kanssa ja minun tehtäväkseni jäi järjestellä asia ja hoitaa heidän ”juoksevia” asioitaan, laskuja, ostoksia, jne. Sairaudet veivät sitten heidätkin mennessään, mutta he asuivat siihen saakka, kuin se oli mahdollista, yhdessä vanhainkodilla, joka siihen aikaan oli mielestäni ihan kohtuullisen hyvä hoitopaikka. Sairauksien pahetessa kuolema erotti heidät ja äiti eli vielä muutaman vuoden yksinään. Itselläni tai veljilläni ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta hoitaa omia vanhempiamme kotona pienessä kerrostaloasunnossa, joten tällainen ratkaisu oli oikeastaan ainoa mahdollisuus. Mutta kuten kirjoitin, tilanne hoitosektorilla ei ehkä silloin ollut vielä niin kovin huono. Siltä minusta ainakin silloin tuntui.

Nyt elämme taas uudenlaista aikaa. Vanhustenhoidossa on ongelmia ja vanhat ihmiset eivät edelleenkään halua lähteä pois kotoaan laitoksiin kuolemaan. Monenlaisia kauhutarinoita kuullaan televisiosta ja luetaan lehdistä, kun vanhainkotien ja hoitokotien henkilöstömäärät ovat riittämättömiä tai joistain muista – lähinnä kai taloudellisista syistä johtuen – hoidon taso on ajoittain kamalaa. Siksi moni vanhus sinnittelee olosuhteissa, joissa vaara sattua jotain on suuri ja joissa sitten ajoittain myös sattuu monenlaista traagista. Vanhus löydetään kotoaan kuolleena ja hän on saattanut olla kuollut jo varsin pitkän ajan. Tällaisissakin tilanteissa miettii, miksi. Miksi vanhus eli yksin, miksi yhteiskunta ei käynyt huolehtimassa ja tarkistamassa hänen kuntoaan edes vaikka kerran viikossa.

Itse olen orientoitunut tässä suhteessa omaan tulevaisuuteeni niin, etten halua jäädä omien lasteni riesaksi, heidän hoidettavaksi ja hyysättäväksi. Olen monta kymmentä vuotta maksanut veroni valtiolle ja kunnalle, nyt on niiden aika pitää minusta huolta, sitten kun se on ajankohtaista ja tarpeellista. Onneksi ei ole vielä ja toivottavasti saan elää omalla tavallani ja kotona – ajoittain matkailuautossakin – vielä kauan.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Torilla aamukahvilla

Mukavaa, kun ei sada. Kyllä tuota vettä onkin viime päivinä tullut ihan kohtuullinen määrä, ainakin täällä Etelä-Savossa. On ollut erinomaisen hyvä syy löhöä kotona pitkän matkan päälle, eikä ole ”tarvinnut” lähteä mihinkään. Korkeintaan kauppaan on pitänyt mennä ostamaan tuoretta leipää, kun totuin siihen, että aina oli tuoretta leipää saatavilla. Mutta eiköhän tuokin tapa pian kuoleudu.

Tänä aamuna todellakin näytti siltä, ettei ainakaan ihan heti sataisi. Maa ja asfalttikin olivat kuivia, eli ilmeisesti yölläkään ei ollut satanut. Olin jo hieman ennakoinut tuota poutaantumista ja vein ison auton talliin ja otin pienen auton käyttöön, sillä ajatuksena on, ettei tässä nyt ehkä ainakaan pikaisesti mihinkään pitemmälle tule lähdettyä ja pienemmällä autolla on helpompi liikkua kaupungilla. Kun joka tapauksessa jonkin verran kuitenkin vielä painaa tuo edellinen kuukauden matka myös ajatuksissa.

Matkalla tuli pyöräiltyä ja käveltyä ihan kohtuullinen määrä itseäni ajatellen, joten olen yrittänyt jatkaa samaa hyväksi havaittua tapaa kotonakin. Käyn kaupassa jalkaisin ja torilla aamu- ja joskus iltapäiväkahvilla ja muutenkin ajelen sitten pyörällä katselemassa elämää kaupungeilla ja Saimaan rannoilla, joita täällä kotipaikalla on melko runsaasti. Tosin se tapahtuu tuolla maanmainiolla sähköistetyllä Helkama Kulkurilla, mutta kyllä sillä poljettuakin tulee, mäet ovat vain helpompia nousta tuolla sähköavusteisella pyörällä.

Hiljalleen pitänee muutenkin orientoitua tähän suomalaiseen yhteiskuntaan, jonka mediaa en paljokaan ole viimeisten kahden kuukauden aikana seurannut. Tiedän kyllä Brexitin ja jonkun jalkapallotuloksenkin ja katsoinpa jostain ottelusta jo ekan puoliajan. Toisella menin yleensä nukkumaan saunottuani ensin muutaman tunnin – siis samaan aikaan jalkapallopelin kanssa.

Mutta en tiedä esimerkiksi sitä, onko joku tuttu tai tuntemattomampi sellainen henkilö, josta minun pitäisi tietää, kuollut vaikkapa tämän mediatauon aikana. En tiedä, mitä kotikaupungissani tai oikeastaan laajemminkin koko Suomessa noin yleensäkään on tapahtunut, onko joku asia liikkunut johonkin suuntaan, vai löhötäänkö – kuten epäilen – yhä samoissa kuopissa. Mutta rehellisesti sanottuna, eipä suuremmin harmita, vaikka en tiedäkään.

Muutoinkin tämä matkustelu on aiheuttanut jonkinlaista erakoitumista. On paljon ihmisiä – tärkeitäkin – joita en ole nähnyt pitkään aikaan, ystävistä olen kuullut jotain, mutta useita heistä en ole tavannut sitten kevään. Tämä olotila alkaa hiljalleen vaivata ja lienee syytä korjata tilanne siltä osin, kuin se on mahdollista.

Torikahvilassa tapaa usein tuttuja ja jopa ystäviäkin. Se on siis melko hyvä paikka kohdata ihmisiä ja ainakin yrittää olla erakoitumisen ohessa edes hieman sosiaalinen. Hieman harmittaa torikauppiaiden ja muidenkin lomasesongista riippuvaisten yrittäjien tilanne, kun tällaisena sateisena aikana, mutta kuitenkin par'aikaa olevan kiihkeimmän lomakauden aikana, ihmiset eivät suuremmin liiku toreilla ja tapahtumissa. Missä lienevät? Kotona? Mökeillä? Vai missä?

Nyt on toreilla parhaita sesonkeja monien artikkelien osalta: mansikoita ja muita marjoja on runsaasti myynnissä ja ne ovat hyviä. Sieniäkin, ainakin kanttarelleja oli myytävänä ja runsaasti erilaisia juureksia ja vihanneksia, tuoreita ja hyviä. Osa mökkiläisistä varmaan käykin toreilla, mutta melkoinen osa heistä ostaa nuo tuotteet sisätiloista marketeista, jonne osa torikauppiaista on myös löytänyt tiensä pihoille ja eteisiin. Hyvä näin.

Itse aion lepäillä muutaman päivän ja sitten on varmaan jo syytä liikahtaa jonnekin. Tiedossa olisi ainakin yksi teatteriesitys ja mahdollisesti menen Lintulan Palokkiin asettumisen 70-vuotisjuhliinkin. Siellä ainakin tapaa paljon tuttuja. Viimevuotisen kaltainen kävelymatka ilman viisumia Venäjälle, on myös tiedossa. Siitä sitten enemmän matkablogissani, kunhan kävely tulee taas tehtyä elokuussa.

Tiettyä mediahiljaisuutta pidän yllä edelleen: telkkarin katselu on jäänyt melko vähiin, ehkä ainoastaan uutisiin, lehtiä luen harvakseltaan, jos niitä löydän torikahvilasta tai muualta, missä istahdan ja puhelin on pääsääntöisesti kiinni koko ajan, joten minulle ei kannata soittaa. Jos jollakin on asiaa, tuossa nimeni alla oleva nettihoukka-osoitteeni toimii ja katselen sitä aina silloin tällöin, josko jollakin olisi asiaa minullekin.

Hyvää ruokaa laitan nyt niin usein kuin mahdollista, kun saatavilla on tuoreita tuotteita. Jokin aika sitten tein makoisan juureskeiton, jonka höystin pippurinakeilla ja eilen paistoin tuoreita muikkuja – ihan oikeassa voissa – en missään öljyssä tai margariinissa. Ja kyllä tässä on kohta tullut syötyä täyteen väliin jäänyt kiintiö uusia perunoita, sipulia ja silliä ja tietysti siinäkin tuota voita. Joten eiköhän tämä suomalainen elämä tästä ala taas pääsemään voitolle! Varsinkin, kun nuo vähäiset matkatuomiset alkavat ehtyä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Itsetutkiskelun aika

Olen viettänyt varsin liikkuvaa elämää koko loppukevään ja alkukesän. Ensin matkailin henkilöautolla ja paluumatkan lentämällä kolmisen viikkoa eripuolilla Eurooppaa, pääasiassa kuitenkin Romaniassa. Sitten matkailin uudenkarhealla retkeilyautollani jälleen pitkin Eurooppaa ja kävin mm. Albaniassa ja Makedoniassa. Ekan matkan tein ystävien kanssa ja tuo toinen sen sijaan oli kuukauden matka yksinään pitkin poikin eurooppalaisia teitä, väliin leveitä ja hyväkuntoisia, väliin kapeita ja huonokuntoisia. Ihan niin kuin elämässäkin.

Matkojen välissä ennätin vielä kaiken lisäksi sairastelemaan oikein kunnolla. Ensimmäinen matka oli mukava, mutta raskas fyysisesti ja välissä oleva sairastelu hieman pahensi fysiikkaa entisestään. Jälkimmäinen matka sen sijaan opetti tai jopa pakotti varsin konkreettisella tavalla pohdiskelemaan omaa elämää. Kas siihen kun kaikesta huolimatta – siis liikenteessä tarkkana olemisen lisäksi – oli runsaasti aikaa ja – tiedä häntä – vaikka tarvettakin.

Toivottavasti en ole – ja ainakaan omasta mielestäni en ole – elämälle katkera ja yritän kyllä kaikkeni, etten tulisikaan. Sen sijaan elämä on antanut paljon hyvää, jos lie antanut siinä väliin muutakin. Varmasti tunteet tuollakin katkeruuden osa-alueella silti vaihtelevat, mutta yritän kaikesta huolimatta olla niin positiivinen, kuin vain pystyn. Elämällä on kuitenkin tapana tarjota erilaisia ylläreitä, joilla sitten on joko myönteinen tai kielteinen vaikutus sen hetkiseen elämään. Sitten on itsestä kiinni, jääkö tuo vaikutus pysyväksi tai pitempiaikaiseksi vai häipyykö se nopsaan maisemista.

Tuollainen yksin tehty pitkä matka on aika erikoinen tunne-elämän coktail. Vaikka olisin kotona, kuukauden aikana sielläkin vaihtelevat erilaiset tunnetilat ilosta ja riemusta suruun ja murheeseen harmittelusta iloon ja kaikenlaista muutakin siinä ennättää tuntea. Matkalla vain sitten on se – voisi kai sanoa – huono puoli, että siellä normaalit tällaisten tilojen selvittelyt vaikkapa ystävien kanssa ovat vaikeampia. Pihinä miehenä ei oikein raaski soitella kalliita puheluja ja ventovieraiden, muita kieliä puhuvien kanssa ei tuollainen terapointi oikein ole järkevää.

Siispä ainut keino silloin selvitä asioista on suorittaa itsetutkiskelua ja arvioida oloaan ja tekojaan sen verran, minkä yksin ja itse voi. Ei se välttämättä ole paras keino, mutta eipä siinä paljoa vaihtoehtojakaan ole, jos asiat alkavat painaa tai joku asia alkaa harmittaa. Toisaalta siinä joutuu melko realistisella tavalla katsomaan mahdollisia omia ongelmiaan silmästä silmään ja on ihan tervettä yrittää löytää siihen tai niihin oikeat ratkaisut. Mutta rehellisesti sanottuna, ei se aina tuokaan toimi. Omat mielen suojamekanismit torjuvat joskus oikeat ratkaisut ja asiat alkavat vain kiertää kehää suoraviivaisen ratkaisun sijasta.

Oman lisänsä tällaisiin pohdiskeluihin matkan aikana tuovat myös tuon itse matkan aiheuttamat omat ylimääräiset kommervenkit. Matka ja matkustaminen, uudet ja yllättävätkin tilanteet jännittävät aina omalla tavallaan. Uusiin maisemiin ja tässä tapauksessa vielä lukuisiin sellaisiin uusiin maihin matkustaminen, missä en ole koskaan aikaisemmin käynyt ja joista minulla ei ole minkäänlaista ”paikallistuntemusta”, toivat oman lisänsä.

Onhan tuo ajaminenkin sitten omalla tavallaan rasite. Vaikka jälkimmäinen matka ajallisesti kesti melkein kuukauden, se kilometrimääräisesti oli myös melko pitkä, 7500 kilometriä. Lisäksi noista kilometreistä melkoinen osa syntyi varsinaisiin kohteisiin – Kroatiaan, Montenegroon, Albaniaan ja Makedoniaan – menosta ja sieltä paluusta, mitkä tapahtuivat hieman nopeutetulla aikataululla matkojen pituuden vuoksi. Ajoin siis ”perille” mahdollisimman nopsaan ja sama toisin päin, kun lähdin kotia kohti, ajomatkat kilometreissäkin pitenivät.

Varsinaisissa kohdemaissa ajokilometrit olivat sitten varsin lyhyitä, lyhin lienee ollut noin 80 kilometriä päivän aikana. Tosin ajaessani melkein koko ajan Adrianmeren upeaa rantatietä, ei siellä pitkiä matkoja noin mutkaisilla ja kapeilla serpentiiniteillä olisi ajeltukaan. Noissa kohdemaissa keskityin siihen lomailemiseen ja säästä sekä maisemista nauttimiseen, ajamisen jäädessä sivuosaan. Ja katseltavaa kuin myös koettavaa siellä riittää. Lämpötilakin oli suurimman osan mukavissa reilusti yli 20 asteen lämpötilassa ja silloin tällöin muutamana päivänä 35 asteen tienoilla tai hieman ylikin.

Jos olisin ollut rantalomailija, kohdemaat olisivat olleet siihen oivallisia, mutta auringossa löhöileminen ei ole sellainen ”minun juttu”. Mieluummin ajelin polkupyörälläni maisemia ja seutuja ja erikseen valittuja kohteita katsellen ja käveltyäkin tuli varmasti enemmän kuin pitkään aikaan. Kaikista kuumimpaan aikaan oli mukava istahtaa rantakahvilan varjoon kylmälle oluelle ja katsella monenlaisia kauniita asioita ympärillään, erityisesti aavaa merta, hienoja maisemia ja tietysti kauniita naisia.

Noina hetkinä ei tarvinnut suuremmin suorittaa mitään itsetutkiskelua, sai vain nauttia siitä, mistä halusi. Itsetutkiskelulle oli sitten omat aikansa, joko itse valitut tai sitten jonkun toisen aiheuttamat, mitä saattoi tulla erilaisten viestien ja puhelujen kautta.

Mutta kyllä sen voi ehdottomasti sanoa, että melkoinen oman elämän pyykinpesumasiina tuollainen yksin tehty matka on. Näin matkan jälkeen asiat ovat edelleen kypsyneet mielessä – mikä hyvään, mikä huonompaan – ja siksi vierailu pian kotiinpaluun jälkeen hyvän ystävän luona piristi ja laittoi tältä osin asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Ja oli samalla hyvä muistutus ystävien merkityksestä omalle elämälle. Palautui mieleeni jossain näkemäni sanonta siitä, millaista on kun olet näkyvällä paikalla, hyvässä asemassa tai jotenkin muuten esillä. Silloin sinulla on ystäviä, jota tuntevat sinut. Mutta annapas olla, kun menee hieman huonommin. Silloin kyllä tiedät, ketkä ovat sinun todellisia ystäviäsi.

Nyt kun kuluneesta keväästä ja kesästä olen ollut jo noin parisen kuukautta poissa kotoa, kotona on taas ihmeen hyvä olla. Sauna on lämminnyt joka ilta ja muualle lähtemisen tarvetta on hyvällä tavalla pienentänyt ulkona oleva sade ja ukkonen. Uudelleen sisustetulla parvekkeellani on ollut oikein mukava vilvoitella saunan jälkeen matkatuomisista nauttien. Hyvä, kun olen sateen vuoksi kauppaan päässyt ruokaa hakemaan. Mutta silloin kun sinne menen, ostan kerralla enemmän, niin ei tarvitse yhtenään siellä juosta.

Aikaa on nyt vaikka kirjoitella näitä jonninjoutavia juttuja blogeihin ja silläkin tavalla purkaa kokemaansa. Mutta auto on huollettu ja pestykin, joten kun lähtöjalkaa alkaa kutittaa, tuossahan se on valmiina. Ei kun menoksi silloin taas!

Hannu Pyykkönen

nettihoukka@gmail.com

Kevyttä kamaa

Olen viime aikoina vähentänyt huomattavasti majailemistani sosiaalisessa mediassa ja yleensä tietokoneiden parissa. Se on tehnyt todella hyvää. Vaikka aluksi se oli melko vaikeaa.

Joskus olen nähnyt kannanottoja, joissa somea on verrattu huumeisiin, tupakkaan ja alkoholiin ja kaikille meille lienee tuttua kertomukset some-riippuvuudesta, addiktiosta. Alan hiljalleen uskoa, että kertomukset ovat ihan totta. Vaikeata se ehkä on ollut hyväksyä siksi, että lienen itse ollut jossain määrin addikti.

Silmäni ovat hiljalleen avautuneet näkemään sellaisia asioita, joista ei oikeastaan ollut minkäänlaista tajua ennen. Samalla on tapahtunut aivan hurja ”arvonalennus”. Se, mitä pohdin ennen hyvänä, ei välttämättä avaudukaan enää nyt ihan sellaisena. Lienee ihan normaalia defenssimekanismia, jossa ihminen säätelee omaa mielentilaansa ja käyttäytymistään eri tavalla ylläpitääkseen omaan psyykkistä, henkistä tasapainoaan. Tällaisia keinojahan taisi mm. Sigmund Freud kehitellä 1900-luvun alkuvuosina ja myöhemmin hänen tyttärensä Anna. Heidän ja muidenkin kehittelemiä muita keinoja torjua ikäviä asioita olivat mm. kieltäminen, älyllistäminen, selittely, huumori, torjunta (repsessio) ja projektio eli siirtäminen, sijoittaminen. Noitakin muita torjuntaelementtejä toiminnassani on ollut selvästi havaittavissa.

”Paraneminen” onneksi etenee, mutta silti melko usein vieläkin ryntään koneelle vastaamaan, kommentoimaan, jotain toisen tekstiä tai minulle tulee pakottava tarve ryhtyä kirjoittamaan jotain kriittistä, arvostelevaa tai sitten jotain ihan tyhjänpäiväistä höpinää. Facebook on ollut ehkä koukuttavin. Silloin tällöin olen sentään vielä laittanut ”tykkää”-merkinnän, jopa lyhyt kommenttikin on saattanut luiskahtaa maailmalle. Mutta ette arvaakaan, miten monta kertaa se on ollut liian lähellä, pakottavan tarpeen edessä, tuskaisen ajatuksen takana. Vielä useimmiten olen sen kuitenkin voinut estää ja olo on pian sen jälkeen ollut - ihan helpottunut.

Alkuun tuskaisan olon ollessa pahimmillaan, en pystynyt vielä suureellisiin analyyseihin some-ympäristöstä ja siellä liikkuvista kulkijoista. Hiljalleen alkaa sekin taito palautua tai pitäisiköhän oikeammin sanoa kehittyä, herätä. Kun olen oppinut ymmärtämään omaa käyttäytymistäni, siinä ilmenneitä ongelmia ja puutteita, alan ikään kuin pikkuhiljaa nähdä samat asiat ns. kavereissani, sometutuissa. Minulle ei kuitenkaan toivottavasti kehity eikä ole tarvetta ryhtyä puimaan kenenkään some-käyttäytymistä julkisesti. Olkoon se jokaisen oma asia. Mutta yritän pohdiskella jo tässä alkuvaiheessa jotain yleisiä havaintoja aiheesta. Ihan vain omaksi parhaakseni.

Päällimmäinen ja melko lailla ensimmäinen havainto on ollut, että kyllä on kevyttä tämä some-kulttuuri. Sana ”pintapuolinen” kuvaa jollain tavoin sitä myös, mutta sanana se pitää mielestäni ajatuksen, että sen alla on jotain, jota ei vain tuoda esille. Tuodaan esille vain pinta. Joillain – toivottavasti mahdollisimman monella – se on sitäkin, mutta valitettavasti liian monella se on vain sitä. Pintaliitoa ilman ajatusta, pintaelämää ilman oikeaa elämää, ilman sisältöä. Pakoa todellisuudesta ja arjen ankeudesta, ahdistuksista, peloista, sairauksista, yksinäisyydestä – mistä kenelläkin.

Hirvittävää – ainakin minusta – on ollut havaita myös se, että kaiken ihmisten välisten kanssakäymisten, keskustelun ja siinä ohessa myös niihin oleellisesti liittyvien ihmisten välisten suhteiden, ystävyyden, kaveruuden, välittämisen ja jopa rakastamisen taso on madaltunut, osin jopa hävinnyt. Sanomisista, kannanotoista ja puheista on tullut turhaa, usein jopa typerää, liirum-laarumia, sisällötöntä höpinää.

Oikeat ystävyyssuhteet ovat joko hävinneet, kuoleutuneet tai niitä joillakin ei enää ole, vain tällaisia – valokuvauksellista termiä lainatakseni – pinnakkaisia. Pinnakkaiset olivat aina pienempiä kuin varsinaiset valokuvat, ne tehtiin hyvä ettei hätäisesti, mutta nopsaan kuitenkin ja ihan vain tarkasteltavaksi kokonaisuutta ei yksityiskohtaa. Ihmisinä pinnakkaiset ovat jotenkin samanlaisia: hätäisesti tehtyjä ilman yksityiskohtia olevia ihmisiä.

Kun kaiken tämän, mitä tässä poikkeuksellisen lyhyesti, siis kirjoitustyylilleni uskottomana, olen nyt kirjoittanut, yhdistää nykyelämään: kiireeseen, stressiin, vihreämmän oksan tavoitteluun, ruuhkavuosiin, taloudellisiin ongelmiin, ylimitoitettuihin tarpeisiin ja niiden mukanaan tuomiin lukuisiin muihin ongelmiin, on ihan ihme, miten nykyihminen oikeastaan selviää hengissä tästä elämästä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Jalostusprosessien pyörteissä

Kurssikokous 43 vuotta eroamisemme jälkeen.
Nyt osa ikään sopivalla limpparijatkoilla Joensuun Jokiasemalla.
Jukkis, Markku, Jorma, Pirjo, Tahvo, Pekka, Anki, Annamaija ja minä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen, kuvan otti Talasniemen Pekka)

Sanotaan, että vaikeudet jalostavat ihmistä. Mitä sitten nuo vaikeudet kunkin kohdalla ovatkaan, se onkin sitten jo varmaan monenkirjava juttu. Vaikeudet voivat olla surua ja murhetta, sairauksia ja ikävyyksiä, elämän kolhuja ja pettymyksiä, melkein mitä vain. Vaikeudet ovat myös pitkälti sellaisia asioita, josta jokaisella on aivan oma, henkilökohtainen käsityksensä. Nämä, mitä nyt kirjoitan, ovat minun käsityksiäni asiasta.

Muistan kyllä joskus kuulleeni myös katkeransävyisen vuodatuksen siitä, että ”vaikeudetko muka jalostavat”. Ihminen sen sanoessaan oli ilmeisesti kokenut enemmän kuin riittävästi tuota jalostavaa tuotetta, mutta ei ainakaan vielä itse ollut havainnut sen jalostavia vaikutuksia.

Itse olen aivan tässä viime aikoina saanut myös tuta normaalia runsaammin tuota jalostusprosessia, niin hyvässä kuin pahassa ja samalla minulla on ollut onnellinen tilanne seurata joistakin elämän varren kanssakulkijoista noiden jalostustöiden tuloksia.

En nyt tällä kertaa mene sen pitemmälle tai syvemmälle elämän jalostamisesta kertovissa jutuissa kuin ihan pariin tapahtumaan, joilla kuitenkin on ollut selvästi vaikutusta. Ja ihan oikein: jalostava vaikutus. Jotkut tapahtumat tässä toisessa, tuoreemmassa prosessia alkavat tai loppuvat monesti niin limittäin ja lomittain, että on vaikea sanoa, mistä se alkaa tai mihin se päättyy. Siksi kerron tarinaa ihan tajunnanvirrassa, satunnaisessa järjestyksessä. Pienen takauman tuolla myöhemmässä prosessissa kuitenkin otan.

Näillä viime päivien tapahtumilla ja sairastumisellani fantastisen mukavan Romanian matkan jälkeen oli varmasti melko suuri vaikutus ajatuksiini, toimintaani ja jopa myös siihen, että yleensä ajattelin kirjoittaa tämän blogijutun. Siitä matkasta voi lukea enemmän toisesta blogistani: "Matkalla jonnekin". Tuolla viime matkalla ja sairastumisella lienee kuitenkin joku yhteys: kun väsyin liikaa, vastustuskykyni aleni ja sairaus iski, vanha tuttu, ennen koettu tauti. Mutta … olin lisäksi juuri edellisellä viikolla siivonnut lääkekaapistani vanhat lääkkeet pois ja samalla meni ko. tautiin aina varalla ollut lääkekin. Lisäksi tautiin saamani ko. lääkkeen resepti oli vanhentunut.

Kun taudin alkamista ja etenemistä vielä omalla tavallaan vauhditti hieman ennen sitä alkanut ja osittain päällekkäin sattunut hirvittävä hammassärky antibiootteineen, sopiva keitos olikin valmis. Makasin tosi sairaana, teki mieli huutaa kivusta ja särystä, voin todella pahoin, ajoittain olin ilmeisesti jopa ainakin pari eri kertaa tajuttomana jonkin aikaa.

Erilaiset normaaleihin tällaisiin sairauksiini ja niiden ensi- tai jälkihoitoon liittyvät toimet eivät toimineet monista ihan inhimillisistä syistä johtuen, mutta onni onnettomuudessa oli se, että olin jo aikaa sitten varannut hieman aiemmin käymieni labrakokeiden kontrollin vuoksi ajan lääkärille, nuorelle pätevälle ja asialliselle lääkärille sattumalta sairastumistani seuraavalle päivään aamuun.

Kun lääkäri ryhtyi lukemaan labratuloksia, sanoin, että laitetaan etusivu uusiksi ja kerroin tapaukseni, mihin hän reagoi mainiosti ja nopsaan, kiitos Ville-lääkärille. Nuorissa on potentiaalia. No – asiat etenivät siitä eteenpäin mainiosti, onhan Suomessa huipputason terveydenhuolto ja sen toimijat. Terveyskeskuksissakin!

Miksi halusin nostaa tuon tapahtuman tähän kärkeen? Siksi, että välillä olin ihan kuin kone: ajatus pyöri ihmeellistä ”ajattelun korvamatokehää”, lähes mitään ajattelematonta, tyhjää, tarpeetonta, tylsää jopa melkein pelottavaa rataansa, jota en yrityksistä huolimatta saanut katkeamaan tai muuttumaan. Mutta kun viimein sain aivoni taas hallintaani, tosin askel askeleelta hiljalleen, pelkäsin, meniköhän tuossa prosessi jotain mukana sellaista, mikä taas huonontaa vanhenevan miehen muistia. Ei vienyt, päinvastoin. Moni asia näytti selkeämmältä, yksinkertaisemmalta ja kummallista kyllä helpommalta jopa ymmärtää. Helpommalta elää ja toteuttaa.

Luovuus tuntui myös löytyvän aivan ihmeellisellä tavalla. ”Ajattelun korvamato” oli vaihtunut pääni sisällä lukuisiin ideoihin ja ajatuksiin ja jos olisin jaksanut kaivaa sanelukoneeni esille, olisin varmaan saanut valmiit blogijutut kymmeneen uuteen juttuun. Saa nähdä, tulevatko ne joskus ihan oikeasti valmiiksi. Enkä tietysti ihan oikeasti tiedä, mikä oli ihan omaa itseäni, mikä lääkkeiden aiheuttamaa harhaa, mikä näiden sekoitusta. Niin ja muistanko oikeastaan niitä oikealla tavalla enää.

Oloni kohentuessa opin myös jälleen arvostamaan terveempiä päiviä. Terveempiä ei terveitä, sillä tässä iässä niitä terveitä ei enää ole. Ilo tavallisesta päivästä, jolloin voin syödä kiinteätä ruokaa, kävellä hieman, ja alkaa ”nähdä värejä ja kuulla linnun laulua”, oli suuri. Helpotus siitä, ettei koko aikaa koskenut eikä tarvinnut miettiä huudanko kivusta vai en, täytti mielen. Energiat olivat tosin alkuun vähissä, kun en ollut syönyt mitään kiinteää pariin päivään.

Sairastelu muutti paljon suunnitelmiani – niin matkojen osalta kuin muutenkin, varmaan hyvä näin. Ehkä olisi jatkossa hyvä, etten tekisi niin tiukkoja matkoja, kuin nyt tein ennen sairautta. Sekin voisi auttaa, niin sairaus ei uusiutuisi niin helposti. Samoin entistä parempi ennakkovalmistautuminen nousi arvoonsa. Kun mitään ei tapahdu pitkään aikaan, moni totuus unohtuu niin tässä asiassa kuten monessa muussakin elämän vaiheessa ja asiassa. Olisi varmaan hyvä alkaa minunkin huomata, että myös minä ainakin vanhenen, ellen jo ole ihan oikeasti vanha.

Mutta nyt, tiukimman sairastelun jälkeen ja vielä pienessä lääketokkurassa, nautin jokaisesta päivästä, ihmisistä, ystävistä ja elämästä jopa juuri alkaneesta sateesta. Tuntuu kuin nauttisin niistä enemmän kuin vielä viikko sitten, jolloin myös nautin, silloin matkalla ollessani ystävien kanssa ystäviä tavaten. Ihmeellinen on tämä elämä.

Kuntoni kohenemisesta ja suhteellisen hyvästä olotilastani rohkaistuneena lähdin sitten – kuitenkin pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen – kurssitapaamiseen Joensuuhun. Kohtaamaan ihmisiä, joiden kanssa noin viisikymmentä vuotta sitten kohtasimme suurimman osan kanssa ensi kertaa, nuorina, freeseinä, kaiken osaavina ja kaiken tietävinä, leijonina tai kuka minäkin. Aikana, joka aloitti varmaan ajanjakson, joka on ollut yksi parhaista omassa elämässäni. Vaikea sanoa parasko vai kuinka mones, en halua laittaa niitä mihinkään sellaiseen järjestykseen. Muitakin hyviä jaksoja on ollut, jos lie toisenlaisiakin.

Pekka - entinen Katajan huippukoripalloilija, nykyinen eläkeläinen sekä kurssikaverimme Paula melkein kuin silloin joskus ennen, paitsi että silloin ei näprätty älypuhelimia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Näiden ihmisten kanssa elimme päivittäin, viikoittain, melko tiivistä elämää muutaman vuoden, minkä jälkeen hajaannuimme ympäri Suomea, taisipa joku mennä ihan Ruotsiinkin asti. Ammatillinen ura oli monella meistä melko samantapainen, mutta joillakin se poikkesi tavanomaisesta. Joistain tuli tohtori, joistain kansanedustaja ja Eduskunnan puhemiehistön jäsen, joku päätyi rehtoriksi, joku erikoistui vaikkapa erityisopettajaksi. Joku sen sijaan tutustui vauhdissa olevan junan veturiin sen etupuolelta ensimmäisen ja samalla viimeisen kerran, joku kuoli muutoin ”liian nuorena” vaikeaan sairauteen, joku sai mielenterveysongelmia, aika moni erosi puolisostaan, myös sellainen, joka löysi puolisonsa joukostamme. Siis melko tavanomaista suomalaista populaatiota kai olimme.

Kun tämän melko suuren porukan kanssa sitten aiemmin elimme elämämme hehkeintä, kukoistavinta aikaa, oli melkoisen mukava kohdata nämä kauniisti vanhentuneet leidit ja gentlemannit reilun neljänkymmenen vuoden jälkeen ja pohtia: ”Miten ne ovatkaan noin vanhentuneet ja minä en yhtään!” Mutta melko pian sieltä vanhentuneen kuoren alta löytyi se sama opiskelukaveri, jonka olin silloin melkein 50 vuotta sitten ensi kertaa tavannut ja vierellä kulkenut muutaman vuoden. Joittenkin kanssa synkkasi, joittenkin ei ja kummassakin oli kaksi ääripäätä: paljon tai ei suuremmin. Joitain heistä olin matkan varrella tavannut, joitain useammin, joitain harvemmin. Yhden heitä näin nyt ensi kertaa sitten erottuamme reilut neljäkymmentä vuotta sitten. Tunnistin, nimen kuulutuani.

Hauska oli havaita, että ne oleelliset, jo silloin nuorena pintaan nousseet luonteenpiirteet, olivat yhä relevantteja, vaikuttivat henkilössä yhä voimakkaasti. Joillakin se oli ehkä pahentunut, joillain hieman tasaantunut, mutta siellä ne olivat, tallessa: empatia, ystävällisyys, auttavaisuus, kaveruus, narsismi, pätemisen tarve, yhteistyökykyisyys, ujous, mitä kaikkea niitä sitten olikaan.

Kiitos myös järjestelyistä äkillisen ja todellisinen syyn vuoksi poisjäänelle tilaisuuden organisaattorille Onervalle eli Orkulle. Harmi, kun et päässyt mukaan, mutta olit mielessämme.

Aikanaan meitä jakoi opiskeluaikana selvästi ainakin yksi asia: asuimmeko yliopiston asuntolassa (joka oli silloin mielenkiintoinen jäänne lakkautetusta Itä-Suomen seminaarista Joensuun yliopiston kompleksin yhteydessä) vai muualla, kuka kotona, sukulaisissa tai muutoin vuokralla. Se muovasi melkoisesti silloista opiskeluun liittyvää lähintä kaveripiiriä ja lähempiä ystävyyssuhteitakin. Sama jako näkyi yhä vieläkin kymmenien vuosien jälkeen omalla tavallaan. Itse huomasin sen vaikkapa siinä, että piti ihan kysyä, mikä se olikaan tuon Jorman sukunimi. Vai olisikohan tietämättömyyteen sittenkin syynä ollut vanhuus! Tosin vastaus kysymykseeni ei olisi voinut olla terapauttisempi: "En tiedä, odota kysyn Jukalta!"

Olkoot nämä tapahtumat osoituksia siitä, että eläminen on aina ihanaa ja toisinaan se ihan oikeasti myös jalostaa, joskus vaikeuksienkin kautta. Samalla se on hyvä muistutus, miten jokaisen yksittäisen, joskus lyhyenkin elämänvaiheen ystävyyssuhteet ja kanssakulkijat vaikuttavat elämäämme. Ei ole ihmissuhdetta, joka ei vaikuttaisi tavalla tai toisella. Kun ihmissuhteet vielä ajoittuvat ajanjaksoon, jolloin sen kasvualusta on melkein ”tabula rasa” tyhjä taulu, vaikutukset ovat sitäkin suuremmat. Muistot ovat toisinaan kipeitä, toisinaan haikeita, mutta pääasiassa hauskoja ja onnellisia. Mutta ei saa unohtaa pysyviä, vanhoja, ystävyyssuhteita. Ne vasta sitä elämän leipää ovatkin, leipää, jotka kantavat meitä eteenpäin elämässämme myös noina vaikeimpina jalostusprosessien hetkinä.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Netti-ihmisen identiteettikriisi

"Minä juon nyt kahvia ..."
(Pääministeri Harri Holkeri, 1990, laivaseminaarissa)

Viime aikoina olen hieman huolestuneena seurannut erilaisten sosiaalisessa mediassa olevien nettituttujeni ja vähän tuntemattomienkin "kavereiden" toimia netin ihmeellisessä maailmassa ja toki siinä ohessa kovasti ihmetellyt omaanikin. Välillä olen kummastellut melkoisesti monen ihmisen - sanoisinko melko rajoittunutta ja samalla osin sekavaa ja jopa poukkoilevaakin - nettielämää. Ihan kaikesta en myöskään ole tykännyt. Teennäinen pinnallisuus, kulissielämä ja niiden mukanaan tuoma elämän outous ja etäinen ja keinotekoinen näennäisystävyys ahdistavat ilmeisesti kohta yhä suurenevaa joukkoa suomalaisista, ei vain meitä ortodokseja. Ja tiedä häntä, vaikka olisi laajempikin ilmiö.

Tässä kummastelujen ohessa joutessani on ollut aikaa pohtia ja selvitellä myös yhtä jos toistakin muuta asiaa. Yksi niistä on ollut vaikeahkolta kuulostava ja oikeasti minulle ihan tuntematon etnofyletismi, josta muuten sain äskettäin mielenkiintoisen viestin. Lainaan sitä härskisti luvatta ja nimeä mainitsematta, tosin viestiä hieman - tai oikeastaan melkoisesti - muutellen ja tähän tilanteeseen tarkoituksella sovitellen:

"Silloin, kun netissä käydään keskustelua vaikkapa arvoista, keskustelu on pullollaan joko kaiken tietäviä besservissereita tai reppanoita etnofyletistejä hekseleitä paukuttelemassa erilaisilla puunrungosta revityillä para-argumenteilla: "se on mitätön asia", "maallinen asia", "ei ole tältä vuosituhannelta", "tärkeintä on rakkaus", jne. Keskusteluissa lyövät jatkuvasti toisiansa korville toisaalta omasta historiastamme ponnistava karjalainen "uhrimentaliteetti" ja toisaalta nykyliberalismin mukanaan tuoma älykkäiden uusortodoksien "paremmin tietämisen mentaliteetti".

Se pitää rehellisyyden nimissä sanoa, että melko hankalaa ja työlästäkin on ollut usein nyhjätä jossain ilmeisesti noiden kahden ääripään välimaastossa ja yrittää selvitä siitä hengissä ja kaikissa jäljellä olevissa ruumiin ja sielun voimissa.

Mutta ei minun kuitenkaan varsinaisesti tarkoitus ollut tästä aiheesta kirjoittaa. Netistä oli tarkoitus murista. Kunhan eksyin taas sivuraiteille, tapojeni mukaisesti.

***

Netti on täynnä erilaisia houkutuksia. Osa on mukavia, osa – mitä ilmeisimmin – ei nyt niin kovin mukavia. Mm. prostituution ja huumeiden käytön laillistamista kannattaneen taloustieteilijä Milton Friedmanin suuhun laitettu, tuttu, vanha sanonta : ”Ilmaisia lounaita ei ole olemassakaan” pitää paikkansa melko laajalti myös netissä. Varmaankaan kaikki toimijat eivät toimi netissä ns. ketunhäntä kainalossa. Mikäli kyseessä on kaupallinen organisaatio, sitä voinee pitää lähes varmana.

Jos tällainen kaupallinen yritys tarjoaa minulle, sinulle, meille, jotain ilmaiseksi, lähes pyyteettömästi, mukamas pelkästään huviksi, sitä se ei aina suinkaan ole. Useimmiten tarjoukseen liittyy aina jokin ”vastapalvelus”, jota tosin emme aina näe tuosta tarjotusta ”palvelusta”, eikä palvelun tarjoajakaan sitä meille kerro.

Yksi tällainen palvelu on kaiken maailman "testit", joita netti on nykyisin pullollaan. Listasin yhtenä päivänä saamani "testitulokset", jotka eräs mielestäni ihan tasapainoiseksi ihmiseksi luokittelemani ja muutenkin lupsakka henkilö oli tehnyt netissä. Kaikki hänen "testituloksensa" olivat nähtävissä kaikkien hänen kavereittensa Fb-sivuilla, siis myös minun sivuillani. Ne eivät tosin nyt enää näy siellä, mikä toisaalta on harmillista monestakin syistä.

Niistä selvisi mihin työhön hänet oli tarkoitettu, missä hän elää kahden vuoden kuluttua, millaisen oven hän valitsi, minkä ikäisenä hän kuolee ja millainen on hänen henkinen vireytensä. Lisäksi häntä kehuttiin eräästä kokeesta, josta vain 4 % väestöstä selviää. Tosin siinä ei sanottu koskiko tuo väite Suomen väestöä vai Burkina Fason. Hän oli myös pärjännyt hyvin, koska oli löytänyt ja tunnistanut N-kirjaimia eräästä kuvasta. Niin - ja kaikki nuo "testitulokset" olivat jostain ihmeellisestä syystä minun Fb-sivuillani ihmeteltävinä tai ihasteltavina – tuon ihme- ja ihastus-alkuisten sanojen käyttö riippunee siitä, ketä tarkoittaa: minua lukijaa vai testin tekijää.

Muitakin "testejä" muistan lukeneeni sosiaalisen median sivuiltani. Joissakin "testattiin", minkä maalainen joku on, koska ilmeisesti ei itse sattunut sitä sillä hetkellä syystä tai toisesta tietämään tai muistamaan (ehkä ilmeinen "mikä-maa-mikä-valuutta"-syndrooma), mikä kukka, mikä sieni, mikä puu tai mikä eläin joku oli, jos ko. henkilöllä sattui mahdollisesti juuri sillä hetkellä olemaan jonkinlainen juureton olo ja identiteettikriisi olomuodostaan, jne. loputtomiin sellaista hömppää, etten ihan aikuisen oikeasti usko tuollaisen minun mielestäni epä-älyllisen touhun olevan enää viihdyttävää kenellekään. Ei ainakaan tällaiselle tosikolle lukijalle.

Olen aina silloin tällöin laittanut sosiaaliseen mediaan linkkeinä artikkeleja, joissa kerrotaan myös noiden sivujen vaaroista: tietojen keruusta, "kalastelusta", englanniksi "phishing", siis verkkourkinnasta ja siitä, että samalla, kun kerätään tiedot "testin" tekijän - siis joidenkin teidän - kytkettyjen mobiililaitteittenne malleista, seksuaalisesta suuntautumisestanne, poliittisesta kannastanne, käyttämistänne Facebook-sivuista, tapahtumista, joihin olette ilmoittautuneet, perheenjäsenistänne, tykkäyksistänne, kuvistanne (sekä omistanne, että muidenkin kuvista, joihin käyttäjä on "tägätty"), paikoista, joissa olette käynyt ja kaikista julkaisemistanne viesteistä, niin samalla kerätään tietoja vielä kaikista kavereistakin ja mahdollisesti samoista tiedoista kuin "testin" tekijänkin kohdalla. Siis pahimmillaan minunkin tiedoista.

En tykkää tällaisesta, vaikkei minulla mitään salattavaa olekaan. En silti halua noita tai muitakaan omia henkilökohtaisia tietojani leviteltävän kaupallisiin tarkoituksiin ympäri maailmaa. En halua saada sähköpostiini tai sosiaalisen median sivuille ilmoitusta, olisinko mahdollisesti kiinnostunut todella upeasta ja hienosta, luksus-koiranruuasta. En ole, sillä syön ihan tavallista kotiruokaa, se riittää minulle.

Yritin kertoa asiasta näille sosiaalisen median kavereilleni. Osa ymmärsi sen ja toimi haluamallani tavalla, lopetti "testien" teon. Osa ei halunnut lopettaa niitä, koska koki niiden olevan vain harmitonta hömppää. No, jos ne ovat sitä, minulle ei vielä selvinnyt, miksi hän silti niitä tekee, kun joka tapauksessa on saanut tietää myös niihin liittyvistä vaaroista.

Kieltämättä mielessä on käynyt monenlaiset ajatukset em. ihmisten ylempänä luetelluista identiteettikriiseistä aina johonkin yksinäisyyden luomaan tyhjyyden tunteeseen, "hyödyttömyyden tynnyrissä elämiseen", joiden vuoksi he mahdollisesti näitä "testejä" tekevät. En tiedä, mutta ihan aikuisen oikeasti en myöskään ymmärrä, miksi he niitä tekevät, vaikka alan ammatti-ihmiset, tietotekniikkagurut ja muut asioista oikeasti tietävät toisin väittävät ja sen myös todistavat. Tai kyllähän se on niinkin, että todisteet haitallisuudesta tulevat myös usein "ihan itsestään" omalle tietokoneellekin, mainoksina, pornovideoina ja milloin minkäkinlaisina häiriöinä, jotka sitten helposti poikivat ongelmia myös nettikavereiden tietokoneisiin.

Voisin verrata tapahtunutta eräisiin huippu-urheilijoihin, joista luin vai katselinkohan sitä telkkarista – en muista. Näiltä urheilijoilta joka tapauksessa kysyttiin silloin, käyttäisivätkö he jotain testeissä näkymätöntä doping-ainetta, mikäli saisivat sen avulla olympiamitalin, mutta kuolisivat – olisiko se ollut vaikka – viiden tai kymmenen vuoden kuluttua tai jopa aikaisemmin. Suurin osa vastasi: kyllä, käyttäisi. Se osoitti minusta meistä ihmisistä jotain. Jotain oikeastaan aika karmeata.

Näiden hömppätestien tekijöistäkin, siis "testatuista", voisi kai joku ammattitaitoinen "kallonkutistaja" - jollainen minä en missään nimessä ole - ehkä sanoa, että he etsivät "testituloksista" omalla tavallaan hyväksyntää, kehumista, myötätuntoa, tunnetta siitä, että ovat vielä tarpeellisia tai mitä nyt etsivätkään. Tässä voisi varmaan lainata jokin aika sitten ilmeisen itseriittoisen, kuulemma entisen koulukiusaajan, nykyisen ministerin, toisen entisen pääministerin julkisuudessa sanomaa narsistista totuutta: "Ihminen on perso kehuille."

En tiedä onko se testeistä saatava mielihyvä jotain, mitä ilman ihmiset ovat jääneet, vaiko vain sitä, että tuota jotain ei ole saatu riittävästi. Tunteeko joku ikääntynyt, eläkkeellä oleva, sairas, työtön, hyljätty, eronnut, yksinäinen, jääneensä sivuraiteelle, tarpeettomaksi, hyödyttömäksi. Vai haluaako joku vain pönkittää omaa heikkoa itsetuntoaan sillä, että osaa vastata kysymyksiin 10/10 arvoisesti. Kysymyksiin, joiden taso on alakoulun oppilaallekin helppoa. Kysymyksiin, joiden tulkinta on kaikella tapaa lisäksi epäammatillista puoskarointia. Testeissä, jotka ovat tällaisina "testeinä" täysin ammattitaidottomia, hupia, ja kaupallisiin tarkoituksiin tehtyjä: koukuttavia, houkuttelevia, kehuvia ja - sanon vielä - puoskarointia.

Yritin kertoa joillekin koukkuun jääneille "testejä" käyttäville, että mikäli he todella ovat oikeasti kavereitani ja ajattelevat edes hieman parastani, poistaisivat minut listaltaan ennen "testin" tekoa. Ei auttanut. Piti olla "sisäsiittoisesti interaktiivinen" ja tehdä asia toisin päin. Nyt "testitulokset" ovat harventuneet sivuiltani, mutta en toki ole kokonaan ”onnellinen”. Muutama mukava kaverikin on tässä hässäkässä hävinnyt jonnekin bittipusikkoon. Jos itse uskoisin noihin "testeihin", en todennäköisesti osaisi varmaksi sanoa, onko kyseessä jonkin "testin" (vaikkapa sen: milloin on kuolinpäiväsi tai jonkun muun) toteutuma, vaiko pelkästään tällaisen "testeistä" nettiärsyyntyneen tosikon tekemät omat toimet. 

***

Olen monista - ehkä hieman myös edellä mainituistakin - syistä johtuen viime aikoina vähentänyt melkoisesti sosiaalisessa mediassa olemistani ja erityisesti turhaa kirjoittamista ja varsinkin tyhjänpäiväistä "hyvää-päivää-kirvesvartta"-kommentointia siellä. Kuten sanottu, muitakin syitä toki on ollut, kuin nuo "testit".

Itse asiassa, kun tarkemmin ajattelen, olen vähentänyt sitä jo nyt kohtuullisen paljon, hyvä etten riittävästi. Joka tapauksessa ajattelin pitää edelleen - monestakin syystä johtuen - vielä hieman tehokkaampaa taukoa ainakin tuosta Facebookista, kun kerran kevät ja kesäkin on tulossa ja minulla on ihan varmasti silloin muutakin tekemistä. Siitä sain mukavia merkkejä jo tässä muutama päivä sitten, kun varailin majapaikkoja hieman keskempää Eurooppaa, Virosta, Puolasta, Slovakiasta, Romaniasta ja sain lentoliput Bukarestista Iasiin ja takaisin. Ajettelin mennä sinne taas vanhan ajanlaskun pääsiäistä viettämään ja ystäviä tapaamaan ja alkanutta kesää ihastelemaan.

Minua ei siis pääsääntöisesti tavoita johonkin kestoltaan epämääräiseen aikaan enää kovinkaan aktiivisesti Facebookista. Siksi siellä ja mahdollisesti muuallakin mediassa tulee olemaan huomattavasti vähemmän uusia päivityksiä sivuillani tai muillakaan sivuilla, joissa aiemmin enemmän tai vähemmän aktiivisesti toimin. Tehokkaita ja nautinnollisia elinvuosia on enää varsin vähän jäljellä elämässäni ja ne vähenevät vauhdilla koko ajan. Siksi teen välillä ihan jotain muuta, nautin elämästä ja oikeista ihmisistä ja oikeista asioista, enkä seuraa vähään aikaan ainakaan kovinkaan aktiivisesti mediaa tai muitakaan keskusteluja.

"A time to reaping
A time to be sowing
A time just for living
A place for to die."
(The Brothers Four - The Green Leaves Of Summer)

Minut saa kiinni useimmiten ja varmimmin alla olevasta sähköpostiosoitteesta ja/tai tulemalla käymään tapaamaan minua. Olen kotosalla vielä vähän aikaa, mutta nyt jo polttelee jalkapohjia ja piakkoin en enää ole kotona ilmeisen pitkään aikaan tai ainakin jokseenkin harvoin, satunnaisesti. Siitä sitten enemmän toisessa blogissani, jota aikanaan toki päivitän mahdollisuuksieni mukaan reissuiltani. Se ("Matkalla jonnekin") löytyy vanhasta nettiosoitteesta: http://hapinmatkat.blogspot.com/ ja sitä, kuten tätäkään Pyykkönen-blogiakaan, en mahdollisesti kovinkaan suureellisesti mainosta Facebookissa sinä aikana, kun sieltä olen kahvitauolla. Saattaa niistä joku ilmoitus tulla omille sivuilleni, jos yhteyksiä on saatavilla ja viitsin. Juttujani lukee, ken niitä haluaa lukea ja ken ne löytää, eikä lisäksi pahastu, vaikka kirjoittelisin siellä mitä. Sehän kun on minulla ollut valitettavasti tapana.

"It was so good to be young then
To be close to the earth
Now the green leaves of summer
Are calling me home."
(The Brothers Four - The Green Leaves Of Summer)

Hieman yritän toki ohessa pitää yllä tätä modernin maailman sykettäkin, etten päätyisi "täydellistyneen konservatismin mustaan aukkoon", ja aktivoin omat Twitter-tilini hieman - toivottavasti - sosiaalisempaan käyttöön. Toinen tili (@ Hap_Py Ykkonen) on ollut aiemmin yhteydessä Facebookiin ja siksi se saattaa jäädä varmaan vähemmälle, mutta toinen, jonka nyt aktivoin (@Nettihoukka) seuraa minua matkoillani ainakin jonkin verran. Katsotaan sitten, miten paljon.

Puhelinkin saattaa olla kiinni useammin kuin ennen. Olen harjoitellut sitä jo muutaman päivän ja vaikuttaa olevan aika vaikeaa minulle ja joillekin lähellä oleville ihmisillekin. Melkoista jobinpainia itseni kanssa on tullut väännettyä näiden asioiden ja addiktiuteni tiimoilta.  Mutta joka tapauksessa, jos ihan oikeasti haluat saada yhteyden minuun, käytä tuota alla olevaa sähköpostia tai kuten sanoin, tule käymään, jos olen kotona. Mutta jos et saa yhteyttä, älä hermostu - lienen yhä elossa, ei kannata soittaa sairaalaan eikä poliisille. Mikäpä se pahan tappaisi! Onpahan nyt mahdollisesti - kuten eräs ystäväni sanoi - yksi paha vähemmän, poissa netistä. Mikä se paha sitten onkaan kenellekin, sen saat ihan itse päättää. Minä, netti, "testit" vai joku muu.

Joka tapauksessa hyvää kevättä ja kesän odotusta kaikille. Hymyillään ja erityisesti halataan - sitä kun ei voi tehdä netissä - kun taas tavataan.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

P.S. Jottei tämä marmatukseni jäisi ihan omakseni sormen herisyttämiseksi, katso vaikka tämä "Marmai"- eli "Markkinointi et Mainonta" –sivuston artikkeli, niin tiedät enemmän:
”Vuodatko tietoa tietämättäsi?”

H@P

Kahdeksan aamu vaiko kahdentoista

Joitakin aikoja sitten julkisuudessa ja mediassa puhuttiin paljon lasten "aikaisesta" kouluunmenosta. Kahdeksan on liian aikaisin - sanottiin. Onko?

Muistan katsoneeni silloin televisiosta vastakkaisen uutisen, jossa isä oli tyytyväinen siihen, että voi viedä kouluikäisen lapsen jo ennen kahdeksaa koulun aamupäiväkerhoon. Helpottaa kuulemma heidän elämäänsä. Siis vanhempien. Ei tarvitse huolehtia lapsista, vaan pääsee töihin. Eroon lapsista!

Nämä kouluun tai töihin menoajat ovat varmasti ikuisuuskysymyksiä ja riippuvat ainakin minun mielestäni erittäin paljon ihmisen omasta fysiologisesta sisäisestä kellosta. Jotkut ovat rukanneet kellonsa niin, että kahdeksaan töihin meno ei ole vaikeaa, jotkut menevät sinne vielä aikaisemminkin. Jotkut sitten rukkaavat lastensakin sisäisen kellon oman kellon mukaan vai olisikohan se sittenkin toisin päin. Tiedä häntä!

Itselläni on ollut koko aikaisempi työelämä melkoista minuuttiaikataulua. Suurimman osan työelämästäni elin 45 + 15 minuutin jaksoja. Oppitunti 45 minuuttia ja perään välitunti 15 minuuttia. Aikataulusta ei suuremmin voinut revetä oppitunnin sisällön ja opetuksen laadun kärsimättä. Jos jäit opehuoneeseen juttelemaan muiden kanssa, se aika oli aina pois opetuksesta ja lapsilta. Silti tuli kai jäätyä juttelemaan joskus - ehkä jopa liiankin usein.

Eläkkeelle päästyäni huomasin silti, ettei minun sisäinen työkelloni ollut viritetty alkuunkaan kello kahdeksasta kuuteentoista, vaan ihan jotain muuta. Elin eläkkeen alkueuforian huumasta alkaen ja pitkälti elän vieläkin oman aikatauluni ja suunnitelmieni mukaan. Ennen ne määritteli koulu ja työ, nyt pääasiassa minä. Poikkeuksia elämääni tekevät joskus lääkäri, vunukat, ystävät - siinä varmaan tärkeimmät Luojan ohessa. He saattavat muuttaa minulta kysymättä normaalin elämänrytmini, joka on: nukun, kun nukuttaa; syön, kun on nälkä; herään, kun ei nukuta, jne.

Sen tuo elämänrytmi on opettanut, että normaalisti nukun yöunena kahdeksan tuntia, rupeanpa nukkumaan sitten milloin vain. Näin siis voin luonnollisella tavalla määritellä heräämisaikani. En käytä siihen normaalisti herätyskelloa. Ruokailutkin menevät pitkälti fiiliksen mukaan, tosin olen hiljalleen alkanut arkisin syödä lounaan kaupungilla ravintolassa klo 11-13 välillä. Siihen kun liittyy aina mukava sosiaalinenkin aspekti, kun saa seurustella muiden ihmisten kanssa ja tässä tapauksessa vielä perheen ja suvun ulkopuolisten kanssa. Syön silloin yhdellä ns. ukkoklubilla vai pitäisikö sitä hienostella ja sanoa herraklubilla. Samalla tulee usein luettua päivän lehti, jota en enää viitsi tilata kotiin. Se kun voi lukea niin monessa eri paikassa, vaikka netissä, jos siltä tuntuu.

Sen myös on lopulta elämä opettanut, että heräämiseen ja valveillaoloon vaikuttaa edellisen päivän valvominen. Näin taitaa olla lapsienkin kanssa ja varmasti heidän vanhempiensa kanssa myös. Jos valvot myöhään, aamulla nukuttaa. Oletpa sitten lapsi tai aikuinen. Siksi tuo narina kello kahdeksan aamuista ei kuulosta minusta uskottavalta. Se on kuin valittaisi krapulaansa, jonka senkin on yleensä itsensä aiheuttama.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com