Olen viime aikoina vähentänyt huomattavasti majailemistani sosiaalisessa mediassa ja yleensä tietokoneiden parissa. Se on tehnyt todella hyvää. Vaikka aluksi se oli melko vaikeaa.
Joskus olen nähnyt kannanottoja, joissa somea on verrattu huumeisiin, tupakkaan ja alkoholiin ja kaikille meille lienee tuttua kertomukset some-riippuvuudesta, addiktiosta. Alan hiljalleen uskoa, että kertomukset ovat ihan totta. Vaikeata se ehkä on ollut hyväksyä siksi, että lienen itse ollut jossain määrin addikti.
Silmäni ovat hiljalleen avautuneet näkemään sellaisia asioita, joista ei oikeastaan ollut minkäänlaista tajua ennen. Samalla on tapahtunut aivan hurja ”arvonalennus”. Se, mitä pohdin ennen hyvänä, ei välttämättä avaudukaan enää nyt ihan sellaisena. Lienee ihan normaalia defenssimekanismia, jossa ihminen säätelee omaa mielentilaansa ja käyttäytymistään eri tavalla ylläpitääkseen omaan psyykkistä, henkistä tasapainoaan. Tällaisia keinojahan taisi mm. Sigmund Freud kehitellä 1900-luvun alkuvuosina ja myöhemmin hänen tyttärensä Anna. Heidän ja muidenkin kehittelemiä muita keinoja torjua ikäviä asioita olivat mm. kieltäminen, älyllistäminen, selittely, huumori, torjunta (repsessio) ja projektio eli siirtäminen, sijoittaminen. Noitakin muita torjuntaelementtejä toiminnassani on ollut selvästi havaittavissa.
”Paraneminen” onneksi etenee, mutta silti melko usein vieläkin ryntään koneelle vastaamaan, kommentoimaan, jotain toisen tekstiä tai minulle tulee pakottava tarve ryhtyä kirjoittamaan jotain kriittistä, arvostelevaa tai sitten jotain ihan tyhjänpäiväistä höpinää. Facebook on ollut ehkä koukuttavin. Silloin tällöin olen sentään vielä laittanut ”tykkää”-merkinnän, jopa lyhyt kommenttikin on saattanut luiskahtaa maailmalle. Mutta ette arvaakaan, miten monta kertaa se on ollut liian lähellä, pakottavan tarpeen edessä, tuskaisen ajatuksen takana. Vielä useimmiten olen sen kuitenkin voinut estää ja olo on pian sen jälkeen ollut - ihan helpottunut.
Alkuun tuskaisan olon ollessa pahimmillaan, en pystynyt vielä suureellisiin analyyseihin some-ympäristöstä ja siellä liikkuvista kulkijoista. Hiljalleen alkaa sekin taito palautua tai pitäisiköhän oikeammin sanoa kehittyä, herätä. Kun olen oppinut ymmärtämään omaa käyttäytymistäni, siinä ilmenneitä ongelmia ja puutteita, alan ikään kuin pikkuhiljaa nähdä samat asiat ns. kavereissani, sometutuissa. Minulle ei kuitenkaan toivottavasti kehity eikä ole tarvetta ryhtyä puimaan kenenkään some-käyttäytymistä julkisesti. Olkoon se jokaisen oma asia. Mutta yritän pohdiskella jo tässä alkuvaiheessa jotain yleisiä havaintoja aiheesta. Ihan vain omaksi parhaakseni.
Päällimmäinen ja melko lailla ensimmäinen havainto on ollut, että kyllä on kevyttä tämä some-kulttuuri. Sana ”pintapuolinen” kuvaa jollain tavoin sitä myös, mutta sanana se pitää mielestäni ajatuksen, että sen alla on jotain, jota ei vain tuoda esille. Tuodaan esille vain pinta. Joillain – toivottavasti mahdollisimman monella – se on sitäkin, mutta valitettavasti liian monella se on vain sitä. Pintaliitoa ilman ajatusta, pintaelämää ilman oikeaa elämää, ilman sisältöä. Pakoa todellisuudesta ja arjen ankeudesta, ahdistuksista, peloista, sairauksista, yksinäisyydestä – mistä kenelläkin.
Hirvittävää – ainakin minusta – on ollut havaita myös se, että kaiken ihmisten välisten kanssakäymisten, keskustelun ja siinä ohessa myös niihin oleellisesti liittyvien ihmisten välisten suhteiden, ystävyyden, kaveruuden, välittämisen ja jopa rakastamisen taso on madaltunut, osin jopa hävinnyt. Sanomisista, kannanotoista ja puheista on tullut turhaa, usein jopa typerää, liirum-laarumia, sisällötöntä höpinää.
Oikeat ystävyyssuhteet ovat joko hävinneet, kuoleutuneet tai niitä joillakin ei enää ole, vain tällaisia – valokuvauksellista termiä lainatakseni – pinnakkaisia. Pinnakkaiset olivat aina pienempiä kuin varsinaiset valokuvat, ne tehtiin hyvä ettei hätäisesti, mutta nopsaan kuitenkin ja ihan vain tarkasteltavaksi kokonaisuutta ei yksityiskohtaa. Ihmisinä pinnakkaiset ovat jotenkin samanlaisia: hätäisesti tehtyjä ilman yksityiskohtia olevia ihmisiä.
Kun kaiken tämän, mitä tässä poikkeuksellisen lyhyesti, siis kirjoitustyylilleni uskottomana, olen nyt kirjoittanut, yhdistää nykyelämään: kiireeseen, stressiin, vihreämmän oksan tavoitteluun, ruuhkavuosiin, taloudellisiin ongelmiin, ylimitoitettuihin tarpeisiin ja niiden mukanaan tuomiin lukuisiin muihin ongelmiin, on ihan ihme, miten nykyihminen oikeastaan selviää hengissä tästä elämästä.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Joskus olen nähnyt kannanottoja, joissa somea on verrattu huumeisiin, tupakkaan ja alkoholiin ja kaikille meille lienee tuttua kertomukset some-riippuvuudesta, addiktiosta. Alan hiljalleen uskoa, että kertomukset ovat ihan totta. Vaikeata se ehkä on ollut hyväksyä siksi, että lienen itse ollut jossain määrin addikti.
Silmäni ovat hiljalleen avautuneet näkemään sellaisia asioita, joista ei oikeastaan ollut minkäänlaista tajua ennen. Samalla on tapahtunut aivan hurja ”arvonalennus”. Se, mitä pohdin ennen hyvänä, ei välttämättä avaudukaan enää nyt ihan sellaisena. Lienee ihan normaalia defenssimekanismia, jossa ihminen säätelee omaa mielentilaansa ja käyttäytymistään eri tavalla ylläpitääkseen omaan psyykkistä, henkistä tasapainoaan. Tällaisia keinojahan taisi mm. Sigmund Freud kehitellä 1900-luvun alkuvuosina ja myöhemmin hänen tyttärensä Anna. Heidän ja muidenkin kehittelemiä muita keinoja torjua ikäviä asioita olivat mm. kieltäminen, älyllistäminen, selittely, huumori, torjunta (repsessio) ja projektio eli siirtäminen, sijoittaminen. Noitakin muita torjuntaelementtejä toiminnassani on ollut selvästi havaittavissa.
”Paraneminen” onneksi etenee, mutta silti melko usein vieläkin ryntään koneelle vastaamaan, kommentoimaan, jotain toisen tekstiä tai minulle tulee pakottava tarve ryhtyä kirjoittamaan jotain kriittistä, arvostelevaa tai sitten jotain ihan tyhjänpäiväistä höpinää. Facebook on ollut ehkä koukuttavin. Silloin tällöin olen sentään vielä laittanut ”tykkää”-merkinnän, jopa lyhyt kommenttikin on saattanut luiskahtaa maailmalle. Mutta ette arvaakaan, miten monta kertaa se on ollut liian lähellä, pakottavan tarpeen edessä, tuskaisen ajatuksen takana. Vielä useimmiten olen sen kuitenkin voinut estää ja olo on pian sen jälkeen ollut - ihan helpottunut.
Alkuun tuskaisan olon ollessa pahimmillaan, en pystynyt vielä suureellisiin analyyseihin some-ympäristöstä ja siellä liikkuvista kulkijoista. Hiljalleen alkaa sekin taito palautua tai pitäisiköhän oikeammin sanoa kehittyä, herätä. Kun olen oppinut ymmärtämään omaa käyttäytymistäni, siinä ilmenneitä ongelmia ja puutteita, alan ikään kuin pikkuhiljaa nähdä samat asiat ns. kavereissani, sometutuissa. Minulle ei kuitenkaan toivottavasti kehity eikä ole tarvetta ryhtyä puimaan kenenkään some-käyttäytymistä julkisesti. Olkoon se jokaisen oma asia. Mutta yritän pohdiskella jo tässä alkuvaiheessa jotain yleisiä havaintoja aiheesta. Ihan vain omaksi parhaakseni.
Päällimmäinen ja melko lailla ensimmäinen havainto on ollut, että kyllä on kevyttä tämä some-kulttuuri. Sana ”pintapuolinen” kuvaa jollain tavoin sitä myös, mutta sanana se pitää mielestäni ajatuksen, että sen alla on jotain, jota ei vain tuoda esille. Tuodaan esille vain pinta. Joillain – toivottavasti mahdollisimman monella – se on sitäkin, mutta valitettavasti liian monella se on vain sitä. Pintaliitoa ilman ajatusta, pintaelämää ilman oikeaa elämää, ilman sisältöä. Pakoa todellisuudesta ja arjen ankeudesta, ahdistuksista, peloista, sairauksista, yksinäisyydestä – mistä kenelläkin.
Hirvittävää – ainakin minusta – on ollut havaita myös se, että kaiken ihmisten välisten kanssakäymisten, keskustelun ja siinä ohessa myös niihin oleellisesti liittyvien ihmisten välisten suhteiden, ystävyyden, kaveruuden, välittämisen ja jopa rakastamisen taso on madaltunut, osin jopa hävinnyt. Sanomisista, kannanotoista ja puheista on tullut turhaa, usein jopa typerää, liirum-laarumia, sisällötöntä höpinää.
Oikeat ystävyyssuhteet ovat joko hävinneet, kuoleutuneet tai niitä joillakin ei enää ole, vain tällaisia – valokuvauksellista termiä lainatakseni – pinnakkaisia. Pinnakkaiset olivat aina pienempiä kuin varsinaiset valokuvat, ne tehtiin hyvä ettei hätäisesti, mutta nopsaan kuitenkin ja ihan vain tarkasteltavaksi kokonaisuutta ei yksityiskohtaa. Ihmisinä pinnakkaiset ovat jotenkin samanlaisia: hätäisesti tehtyjä ilman yksityiskohtia olevia ihmisiä.
Kun kaiken tämän, mitä tässä poikkeuksellisen lyhyesti, siis kirjoitustyylilleni uskottomana, olen nyt kirjoittanut, yhdistää nykyelämään: kiireeseen, stressiin, vihreämmän oksan tavoitteluun, ruuhkavuosiin, taloudellisiin ongelmiin, ylimitoitettuihin tarpeisiin ja niiden mukanaan tuomiin lukuisiin muihin ongelmiin, on ihan ihme, miten nykyihminen oikeastaan selviää hengissä tästä elämästä.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti